Unohdin ensin otsikon.

Olen hieman kulunut.

Koska menin työntymään erääseen luottamustehtävään, olen kaksi viikkoa ollut niin tiiviisti samojen ihmisten kanssa, että siitä toipuminen kestää kauan. On ollut kivaa ja tuntunut kuin olisi Tapahtumien Ytimessä, siellä missä Kaikki Ovat, ja sitten on kyllä ollut myös rankkaa. Lähinnä olen joutunut laahaamaan satojen kilogrammojen edestä erinäisiä elottomia ja elollisia mutta tiedottomia objekteja ympäri pääkaupunkia, vastaamaan asioista joista minulla ei ole edellytyksiä vastata, huutamaan melun yli useasti ja suorittamaan kaikenlaista informaatiologistiikkaa (joka tosin vaatisi sen, että minulla olisi itselläni jonkinlainen ote samaisesta informaatiosta).

Olen myös yrittänyt kunnianhimoisesti olla sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisimman monen ihmisen kanssa, minkä seurauksena en ole ehtinyt kanssakäydä itseni kanssa, ja siksi päiväkirja, blogi ja kirje-elämä ovat jääneet melkoisesti jalkoihin ja jälkeen. Lisäksi minulla on reipas puolentoista vuorokauden ikään ehtinyt flunssa. Kotona villakoirapopulaatio juhlii niin rankasti, että kaikilla on krapula vielä viikon päästä imurin sisässä. Tiskivuoro oli onneksi puoliskollani (omani on jo alkanut kertyä) ja ensimmäinen pyykkikoneellinen pyörii parhaillaan. Hienoa sekin, että luulen ehtineeni jo profiloitua omana itsenäni (?) nuorten kirkasotsaylioppilaiden mielissä, ja sitä paitsi olen ehtinyt (ilmoittautua) tosi monelle yliopistoliikunnan tunnille. (Kävin juuri toteamassa sen ristiriitaisia tunteita herättävän seikan, että keväällä kustannustoimittamisesta luennoinut henkilö vetää siellä body-treeniä. Taidan jättää väliin.)

Tänään pääsin ulkoilemaan Nuuksion kansallispuistoon elämäni miesten kanssa. Olin odottanut paljon, ja enimmäkseen oli oikein hyvä retki. Ruokaa oli tarkalleen kaksi kertaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta vaatetta liian vähän. Heti ensimmäiseksi ostin itselleni vihreän liito-oravapaidan (ja VIIDEN EURON hintaisen haalarimerkin haalarini eläinmerkkeihin erikoistuneeseen oikeaan lahkeeseen), jotten kipeytyisi enempää. Se oli oikein viisas teko. Varsinaista koskemattoman aarniometsän tuntua ei oikein irronnut Espoossa sijaitsevasta supersuositusta metsätiestä kauniina syyslauantaina, mutta halailin puita, söin marjoja ja ihastelin tunnistamatonta pientä vesilintua ja sammakkoa ja sieniä ja ennen kaikkea kuuntelin hiljaisuutta, jossa vain hyvin, hyvin etäisesti nuoriin korviini kuului autotien jyly. Lentokoneita meni yli useita, mutta siihen on totuttu. Ensikertalaiselle neljän tunnin reissu kaupunkilaisille tarkoitetussa metsässä oli riittävästi, mutta seuraavalla kerralla haluaisin Lappiin asti, jossa vastaantulijoiden määrä pysyisi kaksinumeroisissa luvuissa. Silloin aion myös kävellä niin hitaasti, että ehdin todella nähdä ympärilleni ja ylöspäin. Tänään piti tarkkailla viekkaita puunjuuria samalla kun lenkkeili isin perässä. Taisin silti toipua ainakin toisesta kuluneista kahdesta viikosta.