sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Neuvottelusta ja valitsemisesta

Tämän piti olla vain kommentteja Lupaollaminässä, mutta sitten ajatus kasvoikin omaksi tekstiksi.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:

Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.

Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.


Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...

Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).

Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)


Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)

Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").

No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä. 

Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

La da di dadi dadi da da daa

Minulla näyttäisi olevan harrastus, ihan oma. Laulan nimettömässä, vaatimattomassa ja aivan liian harvoin kokoontuvassa lauluyhtyeessä feministijärjestön tiloissa ja siunauksella. Meillä on järkyttävän hauskaa. Ketään ei hävetä laulaa stemmaa yksin tai kahdestaan kovalla äänellä. Jos laulaa pieleen, sopii nauraa yksin räkäisesti ja laulaa sitten oikealla sävelellä: "Ai siinä oli kertauuuuuus?" Onneksi meillä on juuri nyt ihana uusi kappale Runebergin runosta Sorg och glädje, jossa käytetään usein sanaa "sori". Sille on käyttöä. 

Me osaamme lukea riittävästi nuotteja ja laulaa suunnilleen puhtaasti, joten meitä voi alkaa koulia yhtyeeksi. Ja meitähän koulitaan. Kenenkään lauluääni ei ole yksinään kummoinen, mutta kelpaa kyllä porukassa. Ohjaaja on sopivan vaativa. En haluaisi vetäjän tuhlaavan kallista ja harvinaista lauluaikaa löysäilyyn ja turhuuteen. Teetä ei totisesti ehditä juoda.

Ohjaajamme mielestä ruotsi on erityisen sopiva kieli laulettavaksi. Minulla ei ole tästä varsinaisesti mielipidettä, vaikka se kieli on tuottanut ylimääräistä päänvaivaa jo muutamassa kappaleessa. Huomaanpa silti, että ruotsiksi laulaminen historiallisessa miljöössä (järjestöllä on vankka porvarillisen ruotsinkielinen tausta) tuntuu jotenkin ihan sopivalta. Lauloiko Lucina Hagman täällä? Lauloiko hän ruotsiksi?

Kappaleemme ovat tietysti moniäänisiä ja aika vaativiakin, mutta erinomaisen palkitsevia, kiinnostavia ja kauniita -- mitäs helvettiä! Voiko laulaminen olla sellaista? Ei kouluaikoina vain. Ja silloin tiedettiin kyllä, ketkä saivat laulaa ääneen ja keiden taas kuului hävetä itsensä hengiltä, jos oma ääni kuului vahingossa pakollisessa kuorossa läpi. Note to self: ei ikinä omia lapsia musiikkiluokille. En olisi uskonut, että jonakin päivänä (tänään) alkaisin tuntea omituista kiinnostusta jopa siihen aivan hirveään musiikin teoriaan.

Sali, jossa harjoittelemme, on akustiikaltaan kiva ja kuulostamme parhaimmillamme tosi hyvältä. (Minusta on ihanaa puhua "meistä" ja tarkoittaa sillä välillä muuta kuin perhettä tai nettiyhteisöjä.) Aluksi avaamme ääntä ja valitamme, sitten ohjaaja puhuu hieman vatsalihaksistamme. Otamme nuotit esiin ja valitamme hieman lisää siitä, miten kehnoja olemme. Nauramme kovaa. Laulamme ensin huonosti, sitten paremmin. Sitten kaksituntinen yhtäkkiä loppuu, ja tekisi mieli valittaa vielä hieman, koska kerran--kaksi kuukaudessa ei ole riittävän paljon laulua. Kikatamme hälytykset päälle arvohuoneistoon, kikatamme itsemme äkkiä ulos pimeitä rappusia, ryntäilemme tahoillemme laulamaan sisäänpäin metrossa.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Joey

Kevät on tullut lopullisesti tänne Itä-Helsingin epämuodikkaimpaan kolkkaan, jonka ainoana sulostuttajana toimii muuan Inanan perhe tien toisella puolella asuvalta muodikkaammalta äitibloggarilta kopioituine välikausihaalareineen, graafikonvärisine kantoliinoineen ja laihduttavine alusvaatteineen. Olemme koko viikon puhuneet pelkästään lumen sulamisesta, vaatteista ja pyöräilystä. (Tai siis minä olen puhunut, ok?) Tänään oli pyöräilypäivä.

En muista, kohkasinko pikku t:lle Huuto.netistä ostamastani puisesta Joey-potkupyörästä jo syksyllä -- luultavasti. Silloin se oli hänelle liian iso ja kummallinen ja pelottava, joten nostin sen kaapin päälle odottamaan. On sentään kotona vähän harjoiteltu talven mittaan. Pikku t nimittäin sai ukiltaan punaisen Plasto-mopon, jolla hän oppi nopeasti ajamaan ja jolla on siitä lähtien potkutellut päivittäin. Nyt huomaan, miten hyvää etukäteisharjoitusta sillä ajaminen on ollut pyöräilylle, sillä kun kannoin potkupyörän tänään ulos, pikku t osasi jo ajaa sillä ihan suvereenisti. Otin tietenkin kuvan kurjalla kännykkäkamerallani ja lähetin sen mopon ostaneelle ukille.

Teimme kilometrin--parin lenkin (johon kolmivuotias ei tarvitse poikkeuksellista määrää energiaa, vaan motivaatiota) kikatellen alamäissä ja ähkien jäätiköiden ja koirankakkojen kohdalla. Kypärää ei todellakaan ollut, koska vauhti ei ollut sen kovempi kuin pulkkaillessa. Nauroimme paljon, ja ajattelin, että tämä ilta täytyy muistaa.

Näyttääpä siltä, että minä olen perheen ainoa jäsen, jonka pyörä on vielä talviunilla. Asialle on tehtävä jotain!