tiistai 28. huhtikuuta 2009

Ei vielä.puh

"Ei vielä nukkumaan, mä olen just ohittanut itsekritiikkivaiheen! Tekstiä tulee niin kuin tulppa olis irronnut! Pyllystä, joo, mutta kuitenkin."

"Tarkoituksenani on tutkia aineistostani kaikki."

Katsokaa mitkä kulmakarvat! <3 Sen sijaan että olisin lukemassa Kieli 10:stä sitä Tainion tekstiä tai viittailemassa Variaatioon ja sen funktioihin (eikö teistäkin tuo ole tosi luonnontieteellinen nimi noin niin kuin humanisteille?) minä katson kun vähän liikaa pikkuveljeni näköinen mies juoksee hitaasti. Olen vuorokauden sisällä kuullut/lukenut kolmesta paikasta virheellistä (eiku epäkieliopillista, anteex) teitittelyä! Elkää oikeesti sekoittako sitä siihen monikkoon!

Viime yönä kirjoitin kännykän muistiin: "Mikä on Ulan Bator?" Tänään katsoin Pasilaa tuubista, ja se mainittiin siellä. Huhhuh. (Onhan meillä sit Wikipedia.)

Olen kirjoittanut Moleskineen mm. seuraavat asiat:

"Kirjastossa istuu Michael Jacksonin näköinen nainen."
"Unelmoin megakaaviosta, jossa olisi oma sarake KAIKELLE. Ei taitais kaksi tai kolme ulottuvuutta riittää."
"Kielelliset ilmaukset ovat ennen muuta toimintaa (Tainio 1996: 81)."
"Antakaa minulle iso puhdas lattia, jossa möyriä, kaatuilla ja kieriskellä!"
"The wheels just keep on turning."
"Istuin metrossa pimeässä tunnelissa katselemassa ikkunalasista heijastuvia ihmisiä ja ajattelin, että tästä saisi tosi kuulkaa kauniin metaforan elämästä. Että jotkut sitä tyytyy vain katsomaan huomaamattomasti ja puolisalaa heijastuksia ihmisistä sen sijaan, että kääntyisi ja katsoisi reilusti päin. Ei kun pahus, luolavertaus on jo keksitty."

Kas, on yö. Aika kirjoittaa kandi loppuun. (Miksi kuulen korvissani äidin nauravan räkäisesti?)

Edit.
Lisäksi minua ärsyttää, että kaikenlaiset puoliautomaattiset kirjoitusohjelmat ja blogisivut katsovat asiakseen poistaa puolikkaita sanoja tai kokonaisia kappaleita tekstistäni ilman ilmoittamatta. En muista enää mitä luki tämän tekstin alussa kun kirjoitin sen monta päivää sitten, sääli.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Ja muita tarinoita

My hobby: jonkin täysin satunnaisen ja absurdin asian väittäminen silmät kirkkaina uudeksi muodiksi. "Siis täh, käytätkö sä oikeasti vielä alusvaatteita?"'

Takaisin Excel-taulukoiden pariin. Olen jo todistanut niillä oikeaksi yhden väitteeni kandintutkielmassani.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Vesikastanja

Ei perse, miten olen ikinä voinut näyttää kenellekään kandiani? Sehän on ihan kauhea! Löysin just enemmän kuin puoli tusinaa erilaista tutkimuskysymystä siitä, enkä mitään niistä aio toteuttaa. Nyt oksasakset käteen, ylioppilas!

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Ensi torstaina bodypump, voitteko kuvitella.

Eilen käytin hirveästi rahnaa ekokauppoihin ja pelasin kaksi tuntia lautapeliä ystävieni kanssa. Mieleni teki tappaa kaikki, jotka torpedoivat strategiani (piti pysähtyä miettimään, miten tuo kirjoitetaan...). Sama tunnelma muillakin. Kaikki me vain vuorotellen kiroilimme estoitta ja sitten nauroimme taas itsemme tärviölle. Oliko se dopamiini, jota erittyi? Ahmimme donitseja. Lopulta voitin todella likaisella tempulla.

Tänään olen vain seilannut netissä (teen sitä nykyään tunteja, tunteja päivässä - no siis en sitä) ja miettinyt, miten hienoa olisi, jos netissäkin voisi tehdä niin kuin yhden kirjan kanssa (nyt se aloittaa taas siitä Nousiaisesta), että merkkaisi marginaaliin aina kun lukee jotain, jota on itsekin kokenut tai ajatellut, siis ihan täsmälleen samaa. Niin käy ajoittain, tänäänkin monesti.

Ja sitten keksin vihdoinkin, miksi eräs elokuvarepliikki tuntui niin tutulta jo silloin kun (muka) näin elokuvan ensimmäisen kerran. Olin lukenut sen netistä ennenkin, mutta tajuamatta viittausta. Ja tämä askarrutti minua kauan.

En nyt just saa tuotettua tämän korkeatasoisempaa kieltä, vaikka olen koko päivän viettänyt erilaisten tekstien parissa. Kandissani olen edistynyt vähän, mutta nyt olen pisteessä, jossa olen tehnyt kaikki pienet korjaukset jotka piti, mutta pitäisi ruveta työstämään isoja, rakenteellisia muutoksia. En uskalla.

Mikä sähkölasku tästä elämäntavasta tulisikaan, jos sähkö ei kuuluisi vuokraan -

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Meidän lauluamme soitetaan.

Tiedättekö muuten miltä tuntuu, kun. Sitä on omaksunut paljon asioita ympäristöstään, sanotaan nyt vaikka lempivärinsä jostain elokuvasta ja kävelytyylinsä joltain kaverilta yläasteelta ja jonkin muun maneerin vielä jostain kirjasta. Oppii pitämään niitä osana itseään eikä koskaan kerro kenellekään että ne piirteet ovat vain lainassa, ja sitten! Törmää uudestaan siihen lainatahoon! Vähänkö tulee skitsofreeninen olo. Kerran, kun muutama vuosi sitten katsoin Amélieta ties kuinka monetta kertaa, tuntui kuin olisi itseään katsonut (nokun ne vaatteet! Ja värit!). Näillä geeneillä oli samperin vaikeaa näyttää Audrey Tautoulta, mutta alle kaksikymppisenä jaksoin vielä yrittää. Sittemmin lakkasin pitämästä sitä kampausta maailman hienoimpana, ja päätin, että ei ole mitään coolimpaa (ok, milloin olen alkanut käyttää tuota sanaa?) kuin leikata itse tukkansa kynsisaksilla (kuten teki mm. S). Olen käyttänyt askartelusaksia.

Tämän minut innoitti kirjoittamaan se seikka, että eilen luin taas Inka Nousiaista, jota olin joskus lukiossa pitänyt aivan ihanana kirjailijana ja jolta onneksi tuloksetta olin yrittänyt omaksua joitain piirteitä teksteihini. Jestas mitä tekotaiteellista hörsellystä! Ihan samaa sarjaa kuin Jipun sanoitukset (kuuntelen siis sitä vain camp-hengessä, huom.!). Että täytänpä tämän tilan nyt tällaisilla pienillä yksittäisillä tapahtumilla, jotka muka symboloivat jotain suurempaa. Eivät ne symboloi! Onhan se taitavaa, ettei tarvitse sanoa suoraan, että "lapsuuteni oli onneton", kun voi marssittaa esiin kaikenlaisia näennäisen merkityksettömiä, mutta paljastavia yksityiskohtia ("Tytöllä oli päällään isoveljen pitkät kalsarit, koska äiti ei ollut jaksanut pakata hänelle omia vaatteita." So?), joista se käy ilmi. Jep, näinhän meille varmasti opetetaan luovan kirjoittamisen kurssilla, mutta eivät kaikki yksityiskohdat ole merkityksellisiä vain siksi, että joku kirjoittaa ne. Voisi sitä nyt joskus sanoa jotain suoraankin eikä pelleillä niiden vihjausten kanssa. Sitä paitsi niissä kirjoissa, saati Jipun lauluissa, ei ole mitään sarkasmia! Tai itseironiaa. En luota keneenkään, joka selviää elämästä vailla sarkasmia. - Onneksi olen vihdoin liian tiedostava omaksuakseni vahingossa mitään Jipulta tai Inka Nousiaiselta. Palaan takaisin varsinaiseen aiheeseen seuraavassa kappaleessa. Kas näin:

Koska elämäni suurimpia päämääriä on aina ollut lakata olemasta minä, olen niin kauan kuin muistan ollut hyvä yleisö kaikenlaisille vanhoille tyttökirjoille, joissa sankarittaret pyrkivät uutterasti kohti muutosta ja parempaa luonnetta ja onnistuvatkin ennen pitkää. Olen lukuisia kertoja aloittanut itsekasvatusprojekteja, merkinnyt kalenteriin teemapäiviä, jolloin opettelen pois huonoista tavoistani (opin lopulta vähäsen) ja kaikilla elämänalueilla koettanut muuttua. Olen treenannut vartaloani (tulokset olen luonnollisesti tajunnut vasta menetettyäni ne, lakattuani tanssimasta semi-tavoitteellisesti ja lihottuani tädiksi), koettanut sivistyä, yrittänyt aina olla vähän parempi ihminen. Joissakin asioissa en ole millään kehittynyt (enkä nyt erittele niitä tässä, joku roti sentään näillä henkilökohtaisilla uhrauksilla julkisuuden vuoksi, ties ketkä ainejärjestöläiset tätä stalkkaavat, näen teidät kaikki! Esseidenne pariin siitä!), tai vaikka olisinkin, en näe muutoksia. Tästäkin voisi nyt vetää kauheasti populaaripsykologisia johtopäätöksiä, ihan vapaasti, mutta ette minulle tule avautumaan siitä. (Ai että Inanalla on kelpaamattomuuden tunne! No vittu aijaa! Kyynel!)

Joskus mietin, millainen olisin, ellen olisi koskaan tietoisesti muokannut itseäni. Tiedostamattaan ihminen omaksuu kaikenlaista esimerkiksi puheeseensa, ok, myös sellaisia aineksia, joita on koettanut viimeiseen asti vastustaa. Niin kuin sen kiekaisevan intonaation eilen teatterista. Oikeastaan se oli hauska, mutta en halua sitä puheeseeni. Moni nykyisistä maneereistani on oikeastaan alun perin tietoisesti omaksuttu - voisin melkein nimeltä mainiten kertoa, mistä mikin. En kylläkään tee sitä. Nyt kaikenlaisista hohtonsa menettäneistä hokemista ja elkeistä on sitten vaikeaa päästä eroon. Olisinko kenties aivan toisenlainen, jos olisin luottanut itseeni ala-asteella enkä koskaan ruvennut matkimaan toisten olemista ja tapoja? Olisinkohan niinku tyhjempi vai täydempi persoona?

Haluan vielä korostaa, että eilen prosemmassa otin kritiikin tosi kypsästi vastaan. Repikää kuulkaa siitä. (Kiintiö onkin nyt täynnä.) Jos kandin rakenne oli kuin tämän, ymmärrän nyt mitä ne puhuivat jaksottelusta. (Jos kirjoittaisin tämän päiväkirjaani, tekstissä olisi vähemmän aggressiivisia sulkuja. Sillä olen vuorenvarma, että kommentoijat palavat halusta tulla tänne vittuilemaan ihmisten paljastuksille. Siksi tähän loppuun vielä haistattelut kaikille. Taidan olla vähän nälkäinen.)

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Ja valitsin illaksi asun sävy sävyyn.

Voi ilo, löysi sattumalta jotain aivan ihanaa! Ensimmäinen blogi, jota ikinä luin, jonka pohjalta muodostin käsitykseni siitä, mitä blogit ovat ja mikä on oikeanlainen blogi; joka katosi jonnekin joskus (tai ehkä se oli joku siihen linkitetty blogi, saman kirjoittajan kuitenkin, en nyt muista kert siitä on yli neljä vuotta) ja jota olen sen jälkeen kaivannut koko aikuisikäni! Ja jossa olleen ohjeen mukaan teen edelleen vähän helvetin hyvää suklaakakkua. Pidän jostain oudosta syystä kuvan henkilön tukasta :)

Ja sitten olen selvästi pääsemässä oikeasti tiedeyhteisön jäseneksi: olen oppinut ilmaisemaan tosi pitkästi ja monimutkaisesti ja puolipistein sen, minkä vois ilmaista lyhyestikin. Kandi-flow, tai ainakin pikku aalto. Nyt pitää vain ratkaista, teenkö kandia vai luenko tuota blogia uudestaan ja eri silmin kuin tuoreena ylioppilaana.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Jotain muuta ajateltavaa

Alepan tarjouksessa ollut eineskasvislasagne on hyvää. (Kuinka kaurismäkeläiseltä kuulostankaan!) Essee etenee hitaasti vaikka olenkin hukannut tehtävänannon. Kandi ei.

Mietin tänään suihkussa (kuinka monta kertaa olenkaan aloittanut lauseen näin!) kandintyöni aikataulua. Ensin ajattelin, että ok, on kuusi viikkoa aikaa ja pitäis saada 25 sivua tehtyä. Viisi viikkoa ja 25 sivua, se on edelleen 5 sivua viikossa. Neljä viikkoa ja 20 sivua. Kolme viikkoa ja 18 sivua. Kaksi viikkoa, ja vielä pitäis tehdä 16 sivua. Puolitoista viikkoa ja 13 sivua puuttuu. Olen juuttunut tilaan "x päivää aikaa ja 6 sivua, kaikki olennainen sanottava, säällinen rakenne ja melkein kaikki lähteet puuttuvat". Voi itkun pätkät. Arvatkaa, olenko 1. kirjoittanut ne sivut itse vai kenties 2. täyttänyt sivumäärän litteraateilla...

Alan kirjoittaa tänne jotain tosi kiinnostavia pohdiskelevia esseemäisiä tekstejä heti kun kandiudun. Tai sit alan käydä satunnaisilla Avoimen kesäkursseilla ihan himona enkä ainakaan kerkeä ajatella mitään pohdiskelevaa ja esseemäistä. Voisin nyt mennä tästä vaikka tekemään sitä esseetä tai kirjoittamaan artikkelikopioiden marginaaleihin vielä yhden kerran "MUA EI KIINNOSTA".

Ja arvatkaa mitä! Katsoin eilen Tobey "Kulmakarvat" Maguire -elokuvan, ja se tapettiin heti alussa! Petosta! Sitä paitsi se oli vain väkivaltainen sika sen kaksikymmentä minuuttia.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Hehkutusjäännös

Päädyin tuijottamaan tuubista kaikenkarvaisten Talent-ohjelmien yllätyslahjakkuuksia (hehkutusmusaa, elegantteja kyyneliä, valkaistuja hymyjä). Miten tässä näin kävi? Ja sitten katsoin Erilaista huippumallia haussa. Onneksi meillä ei ole telkkaria, katsoisin varmaan kaikki päivät vaan ruutua. Siis toistakin ruutua. Tarkoitukseni oli kirjoittaa essee ennen jumppaa, mutta näköjään sain vain yhden kappaleen tehtyä... Mutta eilinen tentti meni hienosti. Suklaa loppui.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Keltaiset vaatteet elämässäni

Vietin päästäisen kotipuolessa, jonne tuli käymään myös ukki. Huvikseni kierrätin häntä, T:a ja isiä kauppakeskuksessa (jossa en tosin osannut itsekään oikein liikkua, kun se on pantu uusiksi kotoa lähtöni jälkeen) eläinkaupoissa, punnitsejasäästässä, Tiimarissa, lelukaupassa ja vielä Arnoldsilla. Oli hupaisaa katsoa ukin ilmeitä. Hänen kotikylässään ei siis ole edes pankkiautomaattia... Muun ajan söin suklaata riippuvuutta aiheuttavia määriä ja iloitsin.

Juuri nyt kyllä tunnen kuinka paranoia hiipii. Olen kuitenkin naimisissa Jeesuksen kanssa, joten
siltä suunnalta on turha odottaa ymmärrystä keskusteltaessa aiheesta "kuinka kieroja ihmiset voivat oikeasti olla". Tyydyn siis syyttämään itseäni ja menemään aikani kuluksi tenttiin. (Haluan ilmoittaa, että olen oppinut ne formanttijutut.)

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Mihin nykyajan nuoret naiset ovat menossa?

1. Syö joka päivä jotain mitä ei ole ennen maistanut. ->
2. Ostaa kirppareilta valkoisen trikoomekon ja läpinäkyvän vaaleanpunaisen paidankin, vaikka tietää että molemmat tekevät selvää maalaisjärjestä. ->
3.
Kasvattaa säärikarvat ja alkaa jutella niille feminismistä.

Nyt voisi ajatella, että katsokaas mitä tapahtuu kun sen mies ei ole vahtimassa, mutta kun ei hän minua oikeastaan muulloinkaan vahdi.
(No, maalaisjärki pääsi kyllä niskan päälle ja mekko on nyt oranssi. Sentään aika repäisevän oranssi!)

Lisäksi olen käynyt kahdesti pilateksessa, löytänyt vyötäröni ja hartiani eilen sovituskopissa 24 trikoopaitaa sovittaessani (ainakin ne ovat selvästi näkyvissä selkäpuolelta kun post-paastomaha ei näy sinne), työllistänyt häpeämättä ystäviäni, pessyt mustaa hennaa kylppärin lattiasta, seinistä, katosta ja suihkuverhosta (sekä vielä vähän katosta ja suikuverhosta), suorittanut virallisesti naistutkimuksen perusopinnot, leiponut arvokkaimman ja hienoimman appelsiinisuklaakakkuni ikinä (pakkasessa nyt, en uskalla syödä vielä sitä), suunnitellut ikkunanpeseväni heti 21. päivän jälkeen, syönyt suklaata urakalla, saanut kauan kaivatut lomarahani, vieroittanut pikkulintuja, syönyt lisää suklaata ja ollut hirveän innokas ja kiinnostunut kaikesta paitsi kandin ja esseen kirjoittamisesta ja tentistä. Ensi kerralla kokeilen Vogelin mehupaastoa, en kestä enää tuota sitruunaa yhtään.

Paastotkaa tekin, ystävät, se tehostaa kevään vaikutusta. Odotan vain, että pihapolkumme nilkkoihin yltävä kura kuivuu ja voin kepsutella uusissa valkoisissa lenkkareissani.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Sängyssä silmät kiinni

Sääntö numero yksi: jos aiot paastota, niin älä sitten pihistele paastojuoma-aineksissa. Kahdeksantena päivänä olen ollut pyörtyä kahdesti (siis yhtä monta kertaa kun olen noussut hakemaan vettä) ja maannut oikosenani mihinkään kykenemättömänä sängyssä ja kylmässä hiessä. Kaiketi on vielä tänään mentävä ostamaan niitä appelsiineja, kun ei yrttiteellä pärjää. Mutku vaahtera-palmusiirappi maksaa sen 50 euroa litralta... - Maksaa se arkkukin, sanoisi äiti jos tietäisi. Epäluotettava vaakamme väittää minun laihtuneen epäilyttävän vähäiset kaksi kiloa yli viikossa, en usko sitä.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Vielä se jaksaa heilua

Olenko ehkä hieman säälittävä, jos samalla viikolla saan kahdelta opettajalta sähköpostia, jossa käsketään rauhoittumaan ja hengittämään syvään? Mutku stressaa. Eikä tähän ole laskettu mukaan niitä kaikkia ei-sähköisiä päähäntaputuskontakteja. Marssin muuten sivuainetiedekuntaani (usean laitosyhteydenoton jälkeen) kysymään, mikä juttu se semmoinen on että yhtäkkiä minulta vaaditaan takautuvasti kolmea ylimääräistä opintopistettä. (No ei niitä lopulta vaadittukaan.) Kävi ilmi, että juttelin samaisen ihmisen kanssa, joka oli kerran vastaanottanut raivoisan palautteeni laitoksen perseilystä. Minä olisin voinut vaikka vannoa, että panin sähköpostiosoitteeni (lopulta) siihen nettilomakeeseen, mutta koskaan se ei ollut tullut perille. Siellä ne olivat ihmiset väännelleet käsiään, kun eivät voineet vastata minulle. Kyllä muuten alkoi kälviä. Myös alkoi hieman hävettää, mutta kovetin itseni ja ajattelin, että en nyt hemmetissä ala neiteillä ja pyydellä anteeksi oikeutettua suuttumusta, kun minua on kohdeltu huonosti.

Opiskelu, siis pelkkä opiskelu ilman ansiotyötä, vaikka sitä onkin opintopisteissä surkean vähän ja ne arvosanatkin taitavat jäädä aika huteriksi, vie tällä hetkellä niin suuren osan energiastani, etten aina ehdi edes ajatella ruokaa (vaikka kyllä sitäkin). Paastoni on tänään puolessavälissä. Pääsiäinen, mikset jo tule? Ajoitin nimittäin tämän sillä tavalla, että vaikka oikeasti saisin aikaiseksi paastota koko sen kymmenen päivää, pääsen silti vielä ilakoimaan äidin pääsiäisherkkujen ääreen. Tosin luulen että viimeiset pari päivää saatan jo porrastaa syömisen aloittamista paastojuoman litkinnän ohella niin, ettei sikakallis vaahtera-palmusiirappini lopu kesken. Mieleni ei varsinaisesti tee appelsiineja, mutta niillähän se syöminen on aloitettava. (Huom. herkkuvinkki vegaaneille: jos se oli niin että ne Mignon-munat on vegaanisia mutta kuori ei, niin nythän niitä saa siis konvehteina pahvirasiassakin. Maksaahan ne tietysti ihan kamalasti. Munanmuotoisia ne eivät ole, mutta haitanneeko tuo.)

Huomenna tulee muuten täyteen viisi vuotta enam-vähem suloista yhteiseloa, minkä kunniaksi lahjomme toisiamme Akateemisessa kirjakaupassa tänään. Minä saan Tulvan, T:n lahjaa emme vielä tiedä.

Palaan takaisin luentopäiväkirjan ääreen. Tänä aamuna olen tehnyt jo melkein kaksi viidestä.