Paha tupakoitsija,
minua ei kiinnosta tippaakaan, kuinka vaikeaa sinun on päästä eroon puberteettisesta paheestasi. Minulle on aivan sama, riudutko hengiltä syövän kourissa vai tukehdutko omaan limaasi keuhkoahtaumataudissa. Sinun vuoksesi hakatut sademetsätkin kiinnostavat minua tänään melko vähän, sillä minä olen juuri kävellyt omalla kerrostalopihallani.
Mutta miten sinä, senkin ihmisen puolikas, kehtaat kuvitellakaan olevasi oikeutettu heittelemään 15 vuodessa maatuvia, mutta jo paljon aikaisemmin ruohonleikkureiden ja lumiaurojen kynsissä silpuksi hajoavia ja leviäviä, myrkyillä kyllästettyjä vastenmielisiä tupakanjätteitäsi yhteiseen maahamme? Heitteletkö niitä kotona lattialle, syötätkö lapsillesi, käsketkö koirasi noutaa ja palkitset sen henkosilla, tiputteletko tuhkaa akvaarioosi ja katsot kalojesi kuolevan? Miksi helvetissä sitten tulet imeksimään tuota haisevaa tuttiasi ihmisten ilmoille, pirulauta vielä leikkikentälle, ja tyynesti viskaat sen sirolla ranneliikkeellä maahan?
Sen vuoksi minä olen joka päivä viimeisen viikon aikana kerännyt omalta kotipihaltani tunnin-pari roskia, pääosin tupakantumppeja. Lapseni on auttanut minua siinä, joskin hän on kerännyt lähinnä lehtiä ja kaarnanpalasia ja tuonut ne hyväntahtoisesti minulle yhteiseen roskapussiimme. Toistaiseksi voin melko huolettomin mielin antaa yksivuotiaani kuljeskella läpikäymilläni alueilla, mutta yhtään sen kauemmas en voi häntä päästää kulkematta koko ajan askelen verran hänen takanaan. Hän nimittäin pitää tupakantumppeja erittäin kiehtovina ja tahtoo yksivuotiaiden tapaan laittaa ne suuhunsa. Joka päivä löydän samoilta alueilta uusia roskia, jälleen pääosin tupakantumppeja.
Olen kuullut tupakoitsijoista, jotka eivät heitä tumppeja maahan, mutten ole koskaan nähnyt. Haluan sanoa sinulle, tupakoitsija: inhoan ja halveksin sinua äärettömästi.
Sarjassa seuraavaksi käsitellään alkoholia ja pullonsirpaleita.