lauantai 21. toukokuuta 2016

Valokuvamuisti

Tänään olen jo paljon normaalimpi kuin eilen.

Teen asiaa jota jo kauan olen suunnitellut, nimittäin käyn läpi monen vuoden kuvia tietokoneella. Varmuuskopioin niitä pitkästä aikaa vanhempieni tuollaiseen mötikkään, se on varmaan ulkoinen kovalevy. Poistelen ensin huonoja (ok, niistä säilytettävistäkin suurin osa on tosi huonoja, en ole koskaan omistanut kummoista kameraa tai kuvaamistaitoja, en viitsi nähdä sitä vaivaa). Ensin poistin kaikki kopiot mötikästä, sitten kävin kaikki tietokoneella olevat kuvat kunnolla läpi ja lopuksi kopioin kaiken uudestaan. Sumeat ja kiusalliset kuvat poistuivat matkalla.

Olen sentään ollut järjestelmällinen. Vuodesta 2007 asti joka ikinen kuukausi on antanut nimensä yhdelle kuvakansiolle. Niiden sisälläkin on, välillä, muita kansioita, kuten "ukkijamummu". Silti kuvissa oli kauheasti läpikäymistä. Välillä työ oli mukavaa, suorastaan ihanaa, äsken uppouduin lähivuosien muistoihin lapsista pieninä ja hassuina. Pikku t puhui videolla söpöjä asioita. Puhuu se vieläkin.

Mutta vanhemmat kuvat, joita kahlasin eilen, olivat melkein vaikeita. Paljon porukkaa, johon en pidä enää yhteyttä. Suorastaan unohtuneita ihmisiä ja sitten sellaisia, joille en ole antanut anteeksi. (Olen siinä vähän huono. No, tosi huono.) Ja sitten toisaalta asioita ja ilmeitä, jotka tunnistaa vaikka kahdeksan vuotta kuvan ottamisen jälkeen nyt ensimmäistä kertaa. Kaikenlaista mitä ei osannut 21-vuotiaan elämänkokemuksella nähdä mutta minkä nyt huomaa selvästi.

Vähän kehnosti valittuja vaatteita, lapsellisia sisustusratkaisuja, ja voi helvetti että mun tukka on ollut enimmäkseen kamala. Ja aina näkyi olevan hauskaa ja vapautta.

Naama on ennen ollut kummallisen nuoren näköinen. Kai se oli vain sileä. Otsaan on sittemmin ilmestynyt vaakaryppy ilmeisesti lähinnä lasten komentamisen tuloksena. Olisinpa aina tyyni ja hymyilevä!

Tekstiilejä, joiden värit olivat jotain ihan muuta silloin kuin nykyään, ja jotka olisi ehkä kannattanut pestä vähän ärtsymmillä pesuaineilla. Pienempiä huonekasveja. Kalentereita, kelloja, vuodenaikoja, ulkona pimeää tai eriasteisen valoisaa.

Laihoja nuoria kavereita. Yksi hymyilee leveästi joka kuvassa, toinen on aina ryhdikäs, kolmas facepalmaa vuodesta toiseen. Kolmessakymmenessä eri paikoissa otetussa kuvassa yritän saada T:n samaan kuvaan hymyilemään kanssani, ja aina hän tekee hassun ilmeen tai hevikäsimerkin. Meillä on ollut aika monet juhlat.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Näin sinäkin opit 2: Voileivät

Kirjoitan tätä piilossa, parvekkeella lämpimässä vapunpäivän ilta-auringossa. Oven toisella puolella on verho mahdollisimman levällään. Ei siksi, että olisin vaarassa, vaan siksi että olen hukannut yli vuorokauden omaa aikaa ja takerrun nyt viimeisiin rippeisiin siihen asti kun perhe tulee kotiin. Ja siis itse asiassa vähän sen jälkeenkin. Sillä jos hyvin käy, he eivät huomaa minua täältä ennen kuin olen valmis.

Sillä olen jo kauan tahtonut kertoa: Parasta elämässäni ovat voileivät. Kun katson kotona leffaa, syön voileipiä, jotten söisi vaikka puolta pussia sipsejä. Kun kavereita tulee kylään enkä jaksa käyttää energiaani epäolennaisuuksiin, voileipiä voi aina tarjoilla. Sitä parempi, jos ne ovat valmiita ja sieviä (kannullinen kunnon teetä vielä, niin leivostarjottimen puutetta tuskin huomaa). Kun tarvitsen omaa aikaa, syötän lapset, pyyhin pöydän, etsin lukemista ja näytän heille keittiön ovea: äidin aamiainen alkaa nyt. Elämäni olisi surullista ilman voileipiä.

Tai siis nykyään sininen Keiju -leipiä. Ollakseni eksakti.

Kehitän aika nopeasti pakkomielteen tietynlaisiin leipiin ja ostan joskus peräkkäin monta pakettia paahtoleipää tai sämpylöitä ja juuri oikeanlaisia täytteitä. Sitten kyllästyn ja unohdan koko aiheen ja keksin jotain muuta viikoksi pariksi. Saatan syödä soijarahkaa tai lämpimiä ruokia tai suklaata. Kunnes palaan voileipiin. 

Kaukana ovat ajat, jolloin hyvä voileipä sisälsi (itsestäänselvän!) rasvan lisäksi vain yhtä päällistä. Jos olen aikuismaisella ja viitseliäällä päällä, syön täysjyvä(paahto)leipiä, joiden päällä on litteitä paloja karsinogeeniseksi paistettua ja grillimaustettua tofua, luomutomaattiviipaleita ja ehkä jopa ihastuttavia idätettyjä beluga-linssejä. Joskus samassa ekologisessa lokerossa olivat kinkku-majoneesi-suolakurkkuleivät, mutta ne nyt ovat tietysti jääneet. Ruisleipä, jonka päällä on lapsuuteni kinkkupasteijalta näyttävää ja maistuvaa vegaanista Tartex-tahnaa ja kurkkua, on myös aika takuuvarma. Mini-t:kin arvostaa kovasti Tartexia ja käsittelee alla olevaa leipää lähinnä Tartex-telineenä.

Jos lapsettaa, paahtoleipä maapähkinävoin ja hillon kanssa puhuttelee minua kovasti. Pääsiäisen aikaan inhaloin sekunneissa puoli pakettia pääsiäislimppuviipaleita, joiden päällä oli Violife-juustoa. Murisin, jos joku tuli pääsiäislimpun ja minun väliin. Ihania tyhjiä kaloreita!

Sitten on vielä erikseen lohturuoka. Kaikkein lohdullisinta lohturuokaa nimittäin on lapsuuteni lämmin juustosämpylä. Muistan vielä sen hetken kun näin isäni valmistavan itselleen sellaisen. Halusin samaa, halusin Konsta-sämpylän (en kylläkään Konsta Hietasen naaman vuoksi, vaan koska ne olivat erinomaisia sämpylöitä). Olin ehkä yhdeksänvuotias.

Lämmin juustosämpylä oli myös (ennen Violifea) suurin syyni lykätä vegaaniksi rupeamista. Koska mikä voisi lohduttaa yhtä hyvin? Sämpylä voi olla kuivaa, juusto voi olla vanhaa, mutta kun ne panee mikroon, kaikki tällainen maallinen katoaa. Pahin seuraus mitä lämpimällä juustosämpylällä voi olla, on suun palaminen. Se on myös kaikkein todennäköisin seuraus. Sillä lämpötila, jossa Violife sulaa herkulliseksi liimaksi, on myös lämpötila, joka aiheuttaa lieviä palovammoja hampaiden taakse, eli alveoliin niin kuin me fonetiikan peruskurssin käyneet sanomme.

(He ovat löytäneet minut. Yritin tehdä kodistani lapsiturvallisen, mutta kuitenkin yksi pääsi jotenkin sisään.)