lauantai 27. syyskuuta 2008

Jeanne d'Arc kuuntelee ääniään

Pätemisestä lähtee ääni. Monesta muustakin asiasta lähtee ääni, jonka oppii tunnistamaan, kun on vain tarpeeksi motivaatiota (tai toistoa). Muistan sanoneeni tai ehkä kirjoittaneeni joskus, kuinka eräänä viikonloppuaamuna mieheni nousi ylös ennen minua, ja jäin toiveikkaana nukuksimaan ja kuuntelemaan: kuulenko kahvin äänen? Kuulenko tarjottimen äänen? Ei. Kuulen jälleen yhden sotaukkelin maalaamisen äänen. Äidin luona asuessani opin tunnistamaan Fazerin sinisen äänen (maksettu mainos), kun äitiparka yritti pitää levyn salaisuutena. Opin menemään vanhempieni makuuhuoneeseen oikealla hetkellä iltaisin (ei liian aikaisin eikä missään nimessä liian myöhään) osingoille. Hiljattain briljeerasin tunnistamalla mieheni (itselleen ja vain itselleen, puolisalaa) ostaman hyla-vadelma-mansikka-Viiliksen äänen toisesta huoneesta kauppakassin purkamista kuunnellessani. Siitä olen aika ylpeä.

Ääniin syntyy kummallisen henkilökohtainen suhde. Olen oppinut pitämään siitä pienen pienestä äänestä, joka syntyy alaoven avaamisesta T:n tullessa töistä kotiin (sen kuulee vain jos ikkuna on auki). Inhoan syvästi julkisten liikennevälineiden korviaraastavaa kirskunaa ja sihahduksia, mutta pidän niiden kaukaisesta pysäkille saapumisen äänestä. En pidä Kaisaniemen aseman hissin äänestä, joka jokseenkin aina on eri sävellajissa kuin Opintoputkessa konsertoivien muusikoiden ja Romanian romanien (kyllä, kaksi eri käsitettä) soitto. En myöskään pidä siitä muovisesta napsahtelusta, joka kuuluu viinirypälepaketin avaamisesta. Siihen ääneen sisältyvät kasvavat kaatopaikat. (Ja jo nyt on piru kun se ei voi ostaa niitä rypäleitä pussissa!) Mutta rakastan kaakaomukin hämmentämisen matalaa, pehmeää kalahtelua (nimenomaan kuuman, kylmästä maidosta ja siihen paakkuuntuvasta kaakaojauheesta ja sokerista ei kuulu lainkaan miellyttävä ääni).

Z-junasta kuuluu mukava kilaus. Se ääni sisältää painavan kassin ja isin aseman parkkipaikalla odottamassa. Oven avaamisen ääni, vaikka kertookin vain T:n saapumisesta (käytän mielelläni tätä verbiä, Sushi tietää miksi), hyppäyttää sydämen kurkkuun samoin kuin sanomalehden räjähtävä laskeutuminen eteisen matolle viideltä aamulla. Ensimmäiset viikot Hesarin kanssa olivat yhtä murtovarkaiden pelkoa.

Ja en kai ole ainoa, joka pelkää tiedekuntatenteissä nimiä huutavan naisen ääntä. Mutta joskus T:n ollessa pitkään poissa kuuntelen hänen levyjään.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Tiedekuntatenttien huutavat OVAT pelottavia. Meillä se on sellainen tynnyrinmuotoinen mies, jolla on hyvin kantava ääni. En tiedä, missä sellaisia ääniä jalostetaan, mutta kuuluu varmasti. Lopun ääni.

Inana kirjoitti...

Todella. Meillä on nainen, jonka intonaatio on kehittynyt vuosien aikana täydelliseksi mitä kuuluvuuteen ja taloudellisuuteen tulee.