lauantai 31. tammikuuta 2009

Sipsiä ja ladontaa

31. Minulla on tapana puuhailla kaikenlaisia luovahkoja käsiasioita (ruoanlaittoa, leivontaa, ompelemista, askartelua, sisustamista, kasvinhoitoa, valokuvaamista, kirjoittamista jnejne) osaamatta niitä juurikaan. Tällä viikolla esimerkiksi olen ommellut 2 mekkoa ja alushameen ja tuunannut yhden laukun ja yhden hameen. Jokaisesta voi löytää jotain nyrpisteltävää, jos sattuu olemaan käsityönopettaja tai sellaisen sukulainen, mutta olen aika ylpeä silti, koska minulla ei oikeastaan ollut varsinaisia kaavoja (vähänkö olis simppeliä jos sellaisia omistaisi) ja olen opiskellut käsitöitä opettajan johdolla (pätkittäin yhteensä) yhtä kauan kuin lukenut ranskaa, jota en osaa enää sitäkään. Itse asiassa muistutan melko paljon lasta tässä suhteessa: en ehkä ole missään asiassa kovin hyvä, mutta yritän kaikkea vaihtelevalla menestyksellä. Lapsille ei kukaan kuittaile työn jäljestä, vaan heitä täytyy ihailla varauksettomasti. Aikuisiin se ei aina päde. Joitakin asioita en kuitenkaan ole ihan heti tekemässä (maailma on opettanut): piirtämistä ja laulamista. Näyttelemään en myöskään ryhdy.

32. Käytin tässä juuri 10 minuuttia puhelimessa vain todetakseni, että kukaan ei jaksa tulla tappamaan noita alakerran *valitsemanne rasistinen ilmaus* jotka ovat juhlineet äänekkäästi koko päivän. Ja eilisen. Ja koko syksyn. Litteroi tässä sitten. (Myöskään sipsit eivät helpota kuuntelua. 0.2 ROUSK eiku 0.4.)

33. Olen juuri löytänyt parhaan leivän ikinä. Se on Ehon valmistamaa kauraleipää, sellaisia Reissumiehen näköisiä kiekkoja, joita myydään pienissä pusseissa ihan säädyllisellä, joskaan ei halvalla hinnallakin. Leipä on paitsi hyvän makuista myös terveellistä (täysjyväkauraa, vähäsuolaista, ei mitään turhia aineita) ja valmistettu Helsingissä. Maksettu mainos päättyy.

34. Rakastan kangaskasseja ja pyrin opettamaan T:nkin rakastamaan niitä. Kuljetan aina mukanani vihreää Pieni pyöreä -mainoskassia vuodelta 2005 tai 2006. Käytän sitä johonkin roudaamiseen melkein päivittäin. Eilen mieheni jätti tottelevaisesti muovikassin ottamatta pelikaupasta ("koska sä suuttuisit", omg mikä motivaatio), vaikka ei uskonutkaan omistavansa tarpeeksi isoa kangaskassia laatikolle. Metroasemalla tavatessamme kaivoin kassin hänen taskustaan ja sujautin lootan sinne. Näin ajatuksen vilahtavan hänen silmissään. Toivoa on.

35. Olen kahden viimeisimmän työni myötä hyvin tottunut kantamaan erilaisia kansioita oikealla käsivarrellani, jopa niin hyvin, että ratikkakuski tuli kerran häätämään minua feissarina ulos, vaikka en ollut sellainen. Niistä tulee turvallinen olo, kantamuksista. Jos joskus lähden ulos vailla laukkua tai reppua, tunnen oloni alastomaksi ja huolestuneeksi. Että jotain on nyt pielessä.

36. Minulla on aina nuha, ja aivan erityisesti ollessani flunssassa kuten nyt koko viikon. Torstaina minulla oli mukana yhdeksän nenäliinaa (kankaisia ja aika pieniä), ja jo kahdeltatoista jouduin pesemään niitä. (Vähänkö muuten katsottiin yliopiston vessassa naista, joka föönaa käsienkuivaimella nenäliinoja.) Nenähuuhtelukannu on valaissut elämääni jo toissa syksystä. Ihana <3

perjantai 23. tammikuuta 2009

Häntäpipo!

21. Rakastan mikrokuituliinoja. Opin rakastamaan niitä talouskoulussa, jossa myös aloin tiedostaa elintarvikehygieenisiä asioita (vaaravyöhykelämpötila, ristikontaminaatio). En voi kuvitellakaan siivoavani huonoilla välineillä, koska niistä tulee vain vihaiseksi.

22. Olen jostain oudosta nostalgiasyystä säästänyt kaksi kauppakuittia K-Market Poppelista vuodelta 1998. Ostin silloin(kin) karkkia. Hinnat säikäyttävät (13,60 ja 12,60), kunnes muistaa ajatella markkoja... Löydän ne kuitit ja pienen, vihreähiuksisen trollin säännöllisesti toistakymmentä vuotta vanhan oranssivalkoruudullisen pikkurepun sivutaskusta.

23. Vuosina 1997-2002 käytin käytännössä ainoastaan sinisiä vaatteita. Sen jälkeen en viiteen vuoteen ostanut melkein ainoatakaan sinistä vaatekappaletta (paitsi pari tosi halpaa yöpaitaa, ja sitä paitsi niistäkin toinen on nykyään vihreä). Tänä vuonna olen huonolla menestyksellä ostanut muutamia sinisiä puseroita, mutta en tunne oloani enää yhtään kotoiseksi siinä värissä. Lahjoittelen ja myyskentelen nyt niitä vaatteita pois. (Sen tietää myös S, joka taistelee kolmen muovikassin kanssa matkalla metroasemalle.)

24. Minulla saattaa todella olla tapana hullaantua satunnaisiin asioihin (väreihin, musiikkeihin, kampauksiin, ruokiin, joskus jopa ihmisiin) palavasti ja väliaikaisesti, ja sitten kyllästyä niihin aivan kauheasti. Että oksennus tulee jos joudun vielä olemaan niiden lähellä. Ei enää ikinä Kettukarkkeja eikä Rehupiiklesiä eikä saparoita.

25. Aikuisiällä olen omaksunut uudelleen tavan liimailla tarroja kaikkialle. Suunnittelin tuunaavani uuden ompelukoneenikin.

26. Imartelen mielelläni itseäni silloin tällöin ajattelemalla miten hyvin pärjäsin Mensan älykkyystesteissä. Sääli, että sen numeron levitteleminen olisi ihan törkeän sivistymätöntä. (En minä sinne päässyt silti, älkää huoliko.)

27. Nyt kun rupesin ajattelemaan pikkureppuja, niin täytyy myös ajatella pitkiä häntäpipoja, jotka olivat muodissa samoihin aikoihin. Minullakin oli sellainen, itse asiassa hämmästyin valtavasti, kun sain sen tunnin sisällä ensimmäisestä pyytämisestä. Minun ei ollut ihan kauhean pitkä, mutta kyllä sen olisi saattanut saada kaulan ympärille jotenkin.

28. Olen tällä viikolla ajatellut monesti, että ei ole mitään mieltä jemmata ja säästää hienoimpia tavaroitaan, lähinnä siis koriste-esineitään ja vaatteitaan, koska silloin ne eivät ikinä näy eivätkä tule käytetyiksi, ja siinä taas ei ole mitään järkeä. Olen yrittänyt opettella käyttämään vaatteiteni rennommin ja luovemmin kuin ennen (tälläkin hetkellä päälläni on sekä hame että mekko), jotta hervoton omaisuuteni pääsisi joskus oikeuksiinsa.

29. Minulla on tapana unohtaa syödä, kunnes on niin sudennälkä että syön epäterveellisiä asioita ja liikaa. Säännölliset ruoka-ajat olisi ehkä mukava opetella. Joskus yritänkin.

30. En vieläkään pysy kärryillä yläasteen historiankirjaa lukiessani (hypoteettinen tilanne). Onneksi meillä on historioitsija kotona. Saapa hänkin nöyryyttää minua jollakin...

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

taisteluni

11. En kuulu ihmisiin, jotka "osaavat erottaa olennaisen epäolennaisesta". Huomaan usein tentissä lukeneeni aivan väärällä tavalla. Välillä selkäpiihini hiipii tieto siitä, että kohkaan käsittämättömän turhista ja merkityksettömistä asioista. Siinä vaiheessa kun selkäpii sen tietää, tilanne on jo luultavasti aika kärjistynyt. Jos työpaikkailmoituksessa etsitään henkilöä, jolla on tämä kyky nähdä metsä puilta (siis tähänkö sitä sanontaa kuuluu käyttää? En ole ikinä oikein tajunnut), en tosiaankaan tunnista itseäni tekstistä. Ja tämän tajuaminen kesti 22 vuotta.

12. En ole kovin empaattinen. Tunnistan kyllä tilanteet, joissa kuuluu näytellä myötätuntoa, ja kykenen välttävästi tähän. Mutta yleensä kuulostan lähinnä falskilta omiin korviini. Itse asiassa toisen asemaan asettuminen on minulle vaikeaa jopa omalla kohdallani: en kerta kaikkiaan kykene muistamaan, miltä jokin asia todella tuntui sitten, kun se on ohi. Tämän vuoksi toistan samoja virheitä, esim. syön liikaa suklaata ("nyt suklaattaa niin paljon, että tämä ei varmaan riitä mihinkään, ostanpa siis vielä tämänkin"), yritän leipoa karjalanpiirakoita (valitsemanne voimasana tähän korostamaan homman työläyttä ja rasittavuutta ja valmiiden tuotosten laatua verrattuna kaupasta ostettuihin), ostan mutamaista, karmean hankalasti laitettavaa hennaväriä hiuksiini, ajelen - hups tätä ei pitänyt sanoa.

13. Nyt jotain vähemmän paljastavaa tähän, jotta koko yliopisto ei katso minua kummasti huomenna. Öö, olen täysin rakastunut valkoiseen teehen. Jostain syystä viimeisimmät pari mukillista ovat olleet niin suuri makuelämys, että olen ajatellut ruveta kutsumaan itseäni teeihmiseksi. En vielä vihaa pussiteetä (ainakaan tätä Clipperin), mutta olen kyllä tarkka veden lämpötilasta, koska teen maku muuttuu paljon liian kuumassa vedessä.

14. Minulla on joskus tapana käyttää muutamia minuutteja aktiiviseen hyvien asioiden ajatteluun jostakusta ihmisestä taikka jostain tilanteesta. Tänään minun teki mieli alkaa opiskelustressipäissäni imuroidessani haastaa riitaa mieheni kanssa, mutta hänen ollessaan kauempana keskityin ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan niin kauniisti ja ymmärtäväisesti, että melkein liikutuin rakkaani kiltteydestä. Loppuilta oli raskaanpuoleisesta siivousmaratonista huolimatta oikein leppoisa ja kiva. Olen havainnut ikävien asioiden kääntämisen mielessään parhain päin, vaikka suorastaan liioitellun kauniiksi,
oikein hyväksi keinoksi piristää itseään. Pidän tästä taidostani. Parhaiten se toimii silloin, kun ärsyttävä kanssaihminen ei ole lähistöllä raunioittamassa hyviä yrityksiä.

15. Makuuuhuoneemme verho on vieläkin päärmäämättä. Ja saa ollakin, vaikka maailman tappiin. Itse asiassa kyseessä ei ole "verho", vaan kankaanpala. Keittiön verhoissä en edes harkinnut päärmääväni
(=kääntää ja ommella) hulpioreunaa (kankaan sivureuna, joka ei purkaudu, vaikkei sitä ompelisikaan). Elämässäni on asioita, joiden tekemistä harkitsen kuukausia, jopa vuosia, jokseenkin joka päivä tai ainakin säännöllisesti. "Nostanpa nuo sinitarroissaan valuneet julisteet." "Ompelenpa tästä kivasta kankaasta jotain."

16. Minulla on eräitä esineitä, yleensä hyvin yksinkertaisia ja halpoja, jotka jostain syystä säilyvät vuosia käytössä ja katoamatta, vaikka ovat kauheassa kunnossa. En kuitenkaan osaa heittää niitä pois ja hankkia uusia tilalle, koska - niin, joihinkin tavaroihin vain pätevät eri säännöt kuin muihin. Keittiönpöydällä oleva vahakangas on niin karmeaksi tahriintunut, että pilvilinnoissaan elävä miehenikin on huomannut sen ja toivonut uutta. Minulla on vuosikausia vanhoja nutturapinnejä, jotka ovat vääntyneet ja katkeilleet. Siivouskaappi pursuilee erilaisia rättejä (minulle on arvoitus, mistä ne kaikki ovat meille tulleet), mutta silti käytämme yleensä niitä kitsaasti emmekä heitä värjäytyneitä ja revenneitä pois. Olen käyttänyt 2 ja puoli vuotta juuresharjan ja kuorimaveitsen hankalaa ja epäergonomista yhdistelmää, kunnes miesparkani todella meni ja oma-aloitteisesti osti meille kuorimaveitsen. Ja hienon muuten. Minä olin vasta harkitsemassa Kierraria, mutta toisaalta sieltä ostettu olisi pitänyt ensimmäiseksi teroituttaa, mikä olisi kyllä jo liioitellun ekologista. Ai niin, ja käytän edelleen julkisesti puhkikulunutta violettia teepaitaa vuodelta 2001. En muista alkuperäistä sävyä. Tuskin se tuo oli.

17. Kuten lienee käynyt ilmi, materia on minulle käsittämättömän tärkeää. Tavaroiden ostaminen lohduttaa minua aina - siis silloin, kun omatuntoni ei soimaa aivan uuden tai tarpeettoman hankkimisesta. Tuntuu, että johonkin voi vielä luottaa, kun ostaa jonkin esineen, jonka hankinnan voi perustella itselleen hyvin. Samoin ruoalla on ensimmäisestä paastostani lähtien ollut korostuneen tärkeä osa elämässäni. Ostan ruokaa usein ollessani poissa kotoa, silloinkin, kun en ole nälkäinen. Ketjuruokakaupat rauhoittavat minua, käyn niissä joskus ostamatta mitään.

18. Rakastan puita! Tänään kävelin Hakaniemessä ja haaveilin pääseväni joskus jalopuita kasvavaan metsään, sellaiseen, jossa on vähän aluskasvillisuutta, oikeastaan ruohikko, ja isoja isoja lehtipuita. Sarjakuvametsään. Unelmieani metsään alkoi ilmestyä rauhallisesti lenteleviä harjalintuja, hymyillen laiduntavia laamoja ja iiisoja muinaisia jättimarsuja. Nauroin liikennevaloissa.

19. Haluaisin laajentaa sanavarastoani, siis aktiivista sanastoa, jota käytän. Olen hyvin tyypillinen nuori nainen, mitä tulee puheeseeni. Toistan itseäni häiritsevästi. Vaan enpä ole ainut.

20. Minulla on purentavika, jonkinlainen. Olen kohta kaksi vuotta juossut hammaslääkäreillä (minulla on ollut onni saada kivoimmat), koska varsinkin öisin puren hampaitani yhteen. Päivisinkin, jos keskityn johonkin paljon.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Hamsteri.

Minä haluaisin laittaa tänne valokuvia, mutta kun en samperi osaa. Aina jokin menee mönkään.
Minäkin narsistina haluan tehdä 50 asiaa itsestäni -meemin, ja jotenkin valokuvat veisivät lukijain huomion pois siitä kiusallisesta seikasta, että kirjoitan itsestäni.

1. Minua ahdistaa heittää ruokaa pois. Tänään olen heittänyt pois homeisen juuston (ja reklamoinut siitä, päiväystä 2.3.2009 asti), kaksi mustaa sipulia ja vähän lankopoikien syömiä puuronjämiä. Toisaalta olen syönyt mieheni omenanraadon. (Tällä kertaa en kaivanut sitä tyynesti biojätteestä ja huuhtaissut, kuten olen tehnyt monesti, enkä muuten vain T:n syömille raadoille.) Nähdäkseni ruoantuhlauskiintiöni täyttyi jo peruskoulussa.

2. Olen väsymättömän optimistinen ja todella, todella helposti innostuva mitä tulee uusiin tapoihin elää ekologisesti ja/tai terveellisesti. Olen aina ekokaupoissa ostamassa uusia öljyjä ja rouheita, joiden on tarkoitus sisäisesti tai ulkoisesti käytettyinä pelastaa minut atooppiselta iholta (joka on geeneissä, ei se sieltä mihinkään lähde) ja siltä seikalta, että olen olemassa ja kulutan maapalloa. Monta ihmeainetta ja -välinettä olen kokeillut, jotkut ovat jääneet päivittäiseen rutiinistooni ja toiset ovat hiljaa kaapissa käyttämättöminä. Joku saattaisi sanoa, etten koskaan ole tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Jonkun toisen mielestä olen rauhaton ja etsin rauhaani kaikenlaisilla sijaistoiminnoilla.

3. Kotini on täynnä kaikenlaisia kauniita purkkeja ja laatikoita, eikä niissä kaikissa edes ole mitään. Olen pitkään ajatellut, että kaunis ja käytännöllinen (esine/henkilö) on aina parempi kuin pelkästään kaunis, ja usein tuunaan rumanpuoleisia kenkälaatikoita kauniiksi. Meillä on aika vähän nimenomaisia koriste-esineitä, ainakaan uutena ostettuja, koska emme tarvitse niitä. Perinteisiä tauluja ja posliinikissoja ei ole ollenkaan. Kierrarilta tarttuu kyllä usein mukaan (kassan kautta siis) monenlaisia leluja, lähinnä eläimiä. Liskoja T:lle, muita minulle.

4. En pidä liian valmiista ja uusista tavaroista. Liian spesifit esineet, esimerkiksi oliivinkivenpoistajat, askartelusetit ja valmiiksi kauniit säilytyslaatikot ahdistavat minua koko ajan enemmän. En osta enää ollenkaan uusia tavaroita, jos voin jotenkin uudistaa vanhan oman taikka hankkia jonkun toisen käyttämän kirpparilta. Kyse ei ole vain rahasta, vaan häiritsevästä resurssien tuhlauksesta ja ajatuksesta, että kaikki tämä vain minua varten, nyt on pakko tykätä tästä ja käyttää tätä tosi paljon. Olen myös kohkannut viime päivinä siitä, että vanha tavara on jotenkin valmiiksi kotoinen, valmiiksi kulutettu, eikä sitä tarvitse kotouttaa ensin. Tunnen olevani enemmän oikeutettu vanhaan esineeseen kuin uuteen. (No tsiisus, onko sitä psykologisointia pakko kaikkialle tunkea? Eikö ihminen saa olla ekoilija ilman että heti syytetään jostain tunne-elämän vajauksesta?)

5. Olen ihastunut ihan tietynlaisiin mappeihin, vihreän ja vaaleanpunaisen kirjaviin laatikossa säilytettäviin ja kamalan perinteisen näköisiin. Niitä on onneksi joka lävessä ilmaiseksi jaossa, joskin ne voivat olla sitten vähän kuluneita. Olen ostanut uutena yhden (Torkkelin paperista L:sta, yksi ihanimpia paikkoja minunkaltaiselleni!) ja kaksi löytänyt vanhoina. Pidän niissä yliopistomuistiinpanojani. Mapit muodostavat pöydälläni tornin, jonka päällä kannettava tietokone on silloin, kun siitä yrittää tehdä pöytäkonetta. Se ei muuten toimi yhtään, mutta siellä ne silti ovat. Samperisti vievät tilaa, mutta kirjahyllyynkään ei mahu.

6. Ruoka, jota syön on melkein poikkeuksetta joko kamalan terveellistä (ja pahaa) tai kamalan epäterveellistä (ja hyvää). En harrasta mitään välimuotoruokia, siis pitkälle jalostettuja turhia lisäainepommeja (juotavat jogurtit, murot, lihapiirakat, einesjanssoninkiusaukset), vaan syön enimmäkseen hyvin terveellisesti aterioilla (viimeaikainen aamiaiseni koostuu kaurapuurosta, johon lisään leseitä, puolukoita, kookos- ja hamppuöljyä, soijajauhoa ja pellavansiemenrouhetta, vedestä ja muutamasta lisäravinteesta) ja hyvin epäterveellisesti aterioiden välissä (suklaata ja sipsejä ja pullaa ja lisää suklaata). Minulla on aina perustelu valmiina, jos joku kysyy jotain ruokavalinnoistani. Joko se on terveellistä, tai sitten se on tosi hyvää. (Ja jos onnistun löytämään jotakin, joka on molempia, niin se on kyllä juhlan paikka. Siksi itsetehty ruoka joskus on niin suuri onni.)

7. En voi kuvitellakaan käyttäväni kodin ulkopuolella vaatteita, joiden värit eivät sovellu yhteen. Mitä nyt joskus vasta luonnonvalossa huomaan, että vihreät ponnarit riitelevät vihreän puseron kanssa.

8. Nauran paljon. Yleensä ääneen nauraminen julkisella paikalla yksin on hieman noloa, mutta erittäin leveä hymy tai pieni hihittely metrossa kuuluvat tapoihini. Ei kai kukaan pidä sitä outona? Kai kaikkia joskus naurattaa yksin, vai loppuuko niiden aivotoiminta kun ne lakkaavat puhumasta?

9. Reiluun kymmeneen vuoteen en ole poistunut kotoani kävelylenkkiä pidemmälle matkalle ilman vähintään yhtä rasvapurkkia. Ajatus siitä, miten iho alkaa punoittaa, kiristää ja kutista kaukana kotoa ja omista rasvoista, on sietämätön.

10. Tykkäsin lukiolaisena Loesje-julisteista, ja sen ajan jäljiltä minulla on vieläkin muutamia kotona. Sittemmin taiteellisen vaikutelman tavoittelu välimerkittömyydellä (vrt. Maaria Leinonen, josta myöskin tykkäsin) on alkanut häiritä. Ne pisteet tuovat vain painoa, kuulkaa! Ja huutomerkit! Pilkut!

perjantai 9. tammikuuta 2009

Olin taas oikeassa.

Niin muuten. Sinituote lähettää meille postissa uuden pyykinkuivaustelineen hajonneen tilalle ja pari mikrokuituliinaa pahaa mieltä poispyyhkimään. Oliko jollakulla vielä näkemyksiä reklamoinnin kannattavuudesta? Haa!

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Marsuista puheen ollen

Nyt kun tulin ajatelleeksi marsuja ja niiden kuvia, täytynee avautua suhteestani marsuihin. Olen kauan tykännyt suunnattomasti marsuista, niiden suista, korvista ja älykkäistä katseista. Tälläkin hetkellä haluaisin yhden tai pari, mutta en voi niitä hankkia elämäntilanteeni ja T:n karsaiden katseiden vuoksi.

Ensimmäinen marsuni oli tällainen. Olin sen saadessani 13-vuotias, ja näin jälkeenpäin katsoen aivan liian pieni yksin vastaamaan eläimen hyvinvoinnista. Ostin kyllä tarvittavat tavarat ja hoidin marsua parhaani mukaan, mutta se ei koskaan vaikuttanut kiintyvän minuun erityisesti. Olin liian lapsellinen ja liian kärsimätön hoitamaan sitä, enkä millään olisi malttanut antaa sen vain "olla rauhassa" (kuten eläimet aina haluavat silloin kun minä haluaisin leikkiä niillä). Tunsin aina jonkinasteista syyllisyyttä marsuparkani takia, koska en osannut ottaa sen tarpeita tarpeeksi paljon huomioon, enkä seurustellut sen kanssa "marsuntahtisesti" tarpeeksi usein. Tunsin itseni huonoksi äidiksi. Ajattelin eläimen kärsivän koko ajan. Tiedostin toimivani itsekkäistä motiiveista.

Myöhemmin eläimelle hankittiin kaveri, jolla oli jännän karkea, harmaa rex-marsun turkki. Siitä oli paljon hyötyä, ja vanhempi reipastui silminnähden. Kirjojen mukaan yksin elävän marsun pitäisi alkaa pitää ihmisiä lajitovereinaan, jos sen kanssa seurustelee tarpeeksi. Kirjojen mukaan marsut eivät pure. Minun marsuni puri minua loppuun asti, jos lähestyin sitä väärällä tavalla, mikä tosiaan hiukan viilensi suhdettamme. Toinenkin marsu opetteli tämän erinomaisen tavan. Keskenään ne viihtyivät kyllä aika hyvin, joskin yölliset mekastukset ja taistelut kävivät välillä hermoilleni. Muistan laittaneeni häkkien välisen oven joskus kiinni tappelemisen vähentämiseksi loppuyöltä, mutta sekään ei kelvannut, vaan eläinraukat suorastaan purskahtivat itkuun kaltereiden erottaessa ne toisistaan.

Koulu vei paljon aikaani teini-iässä, ja tunsin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten seurustellut marsujeni kanssa enempää. Rakentelin niille kaikenlaisia isoja useamman neliön häkkiviritelmiä, jotka olivat kyllä mukavia, mutta kauheita siivota. Kirjojen mukaan marsut oppivat paljon kaikenlaista, kuten käymään tarpeillaan aina tietyssä nurkassa. Minun marsuni eivät oppineet mitään. Tunsin itseni taas huonoksi äidiksi, koska en osannut opettaa. Itse asiassa marsut eivät koskaan olleet niin aktiivisia ja leikkisiä kuin kirjat antoivat ymmärtää. Enimmäkseen ne möllöttivät.

Kävi niin, että ensimmäinen marsu kuoli. Löysin sen eräänä aamuna pimeimmästä nurkasta. Toiselle piti pian hankkia uusi ystävä. Se hankittiin, sievä pitkäturkkinen ja monivärinen rusettimarsu (sillä on semmoinen nimi turkissa olevien pyörteiden vuoksi). Ikävä syyllisyydentunteeni silti vain kasvoi, ja tiesin koko ajan, etten käytä tarpeeksi aikaa lemmikkieni hoitamiseen. En olisi jaksanut siivota häkkejäkään. Lopulta abikeväänäni myin marsut ja häkit eräälle pariskunnalle aivan liian halvalla (iskä oli todella laittanut lehti-ilmoitukseen sanan "halvalla", koska yksi sana mahtui vielä ja hänkin halusin päästä eroon elukoista). Tunnen vieläkin myyneeni lapseni, vaikka tiedän marsuilla olevan (olleen?) paljon parempi koti siellä kuin minun luonani. Joskus vieläkin iltaisin suren, etten osannut hoitaa eläimiä paremmin.

Jos kolme pientä, ruokanakin käytettävää eläintä saa minut epätoivon partaalle vuosia myöhemmin, millainen äiti minusta tuleekaan, kun ihmisistä on kyse?

perjantai 2. tammikuuta 2009

Ihmisten sivistyksestä

Hieman ahistaa muuten, että vaikka kuinka hengittäisin yliopiston ilmaa, lukisin kaikenlaisia kirjoja ja istuisin viisaampieni jalkojen juuressa palvovan näköisenä kuunnellen, tunnen itseni aivan toivottoman yksinkertaiseksi: tyhmäksi ja tietämättömäksi. Ihmiset luennoivat minulle nykyään melko tauotta, joskus pyynnöstä, usein ilman, ja melkein aina kyse on asiasta, josta en tiedä mitään. Yleensä unohdan kerrotun pian, koska pohjatietonikin ovat hatarat. Esimerkiksi siitä maaorjaluennosta muistan vain kohdan "Suomessa ei ole koskaan ollut maaorjuutta", mutta syyt ja seuraukset ovat hämärän peitossa.

En jaksa kirjoittaa enää omaan blogiinikaan, koska minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, jota kaikki eivät tietäisi ja palaisi halusta ystävällisesti tarkentaa. En saa tietämättömyyttäni ja ulkopuolisuuttani vaikuttamaan sarkastiselta, intellektuellilta, taiteelliselta tai intresantin boheemilta, korkeintaan ahdistuneelta ja hyökkäävältä.


Kyynikko minussa sanoo, että koska olen nainen, minua ei ole opetettu salaamaan tietämättömyyttäni viimeiseen asti ja pätemään minuuttia aikaisemmin omaksutuilla tiedoillani häpeämättä.
Hän jatkaa, että on aloja, joiden pinnallistakin hallitsemista arvostetaan, ja niitä, jotka on leimattu turhanpäiväisiksi. Raja kulkee (sattumalta) samoilla tienoilla kuin kovien, miehisten järkiasioiden ja pehmeiden, naisellisten ruohonjuuritason asioiden välinen raja.

Vedän puoleeni vain ihmisiä, jotka haluavat jakaa minulle viisauttaan. Haluan takaisin lukioon.

Ja sitten on tietysti tämä BB-voittaja, joka olikohan se Nytin (jota en vain osaa pitää surkeana wc-paperina, vaikka se ilmeisesti kuuluisi asiaan, minusta se on ihan kiva) tai jonkin muun lehden haastattelussa sai meidät häpeämään snobbailuamme ja toisten tietämättömyydelle naureskelemistamme. Terveellinen muistutus todellisesta sivistyksestä. Yhteiskunta tarvitsee lisää Anniinoja.