maanantai 28. lokakuuta 2013

Kahdeksas vuosi tässä kaupungissa

Minä kirjoitan nyt, koska oikeampaa hetkeä ja mielentilaa ei tule kuitenkaan, ja koska nyt ei ole asiaa ja haluan saada taas jotain alkuun. Olen lukenut blogeja, joissa en ole käynyt kuukausiin tai melkein vuosiin ja muistin hivenen syyllisenä omani. Ajan kulumista voi seurata lapsen taidoista, muiden ihmisten opiskelujen edistymisestä (minulla on ikävä yliopistolle ja johonkin semi-kuvitteelliseen valvomisen, naurun ja punaviinin huuruiseen opiskelijaelämään, eikun hetkinen, se olikin jonkun toisen elämää, luin siitä jostain), mutta näköjään myös niinkin moderni asia kuin internetin ihmeellinen maailma, tarkemmin sanottuna sosiaalinen media, edustaa minulle ajan kulumista.

Aloitin nettielämäni teiniaikana sähköposteista ja mesetyksestä, siirryin opiskelun alkuvaiheessa pitkälti blogeihin, löysin tyttöfoorumin (se ei ole Demi.fi), jossa roikuin muutamia vuosia. Käyn siellä yhä joskus nostalgisoimassa. Siellä puhutaan pitkälti samoista aiheista, mutta puhujat ovat vähän vaihtuneet. Siellä on uudet persoonat nyt. Kaksi vuotta sitten päädyin äitifoorumille (se ei ole Vauva.fi), jossa viihdyin niin tiiviisti, että pidän nyt kuukauden taukoa sieltä. Monen sikäläisen mielestä vähintään yksi vapaaehtoinen, pitkä ja tarpeeseen tullut tauko tekee oikean foorumilaisen. Koen kuuluvani piireihin nyt. Opettelen ajattelemaan asioita muutenkin kuin sen kautta, mihin ketjuun niistä pitäisi kirjoittaa. Onko tämä "Naurattaa, vaikkei saisi" vai "Nauratta ja saakin naurattaa"?

Ja sitten on tietysti Fäsbä reilun neljän vuoden ajalta. Sen käytössä olen tainnut löytää tasapainon, koska en työaikana kehtaa mennä sinne ollenkaan. Ajattelen silti usein vajain lausein, joiden alkuun sijoitan äänettömästi oman nimeni: "...ja otsaontelokauha." "...valitsi Kirjamessuilta lapselleen joulukalenterin, jossa on traktorin kuva." En koskaan kirjoita niistä suurinta osaa, koska teen ihan töitäkin enkä muutenkaan voi olla kaiken aikaa läsnä kaikille. Välttelen kannettavien internet-esineiden hankintaa yhtä pontevasti kuin välttelin Fäsbään liittymistä muutamia vuosia (ja Visa Electronin hankintaa, koska "sitten vahingossa en enää osaa hallita rahankäyttöäni ku en maksa käteisellä". Mikä onkin totta).

Olen löytänyt netistä tietoa asioista, jotka eivät ole minulle ajankohtaisia. Kuitenkin oikealla hetkellä tieto pulpahtaa esiin mielestä. Johan Venninen, sokea hippi ja elämäntaiteilija, teki vihersmoothieita koivunlehdistä jo ennen kuin se oli muotia. Katsoin Areenasta hänestä tehtyä dokumenttia ainakin 5 vuotta sitten ja sivuutin olankohautuksella koivupirtelön, kunnes ehkä seuraavana vuonna tungin itse ruukkusalaatin tehosekoittimeen. Ihan normaalia, kaikkihan näin tekevät! Monenlaisista lastenkasvatuksen sivupoluista ja kotkotuksista, niin kuin nyt vaikka vaistovanhemmuuden yksityiskohdista, olen kuullut hämäriltä nettisivuilta muutamaa vuotta ennen kuin itse tietoja tarvitsin ja paljon ennen kuin niistä alettiin kirjoitella joka lehdessä. Tai tietysti näkökulma ratkaisee. Se, mikä tuntui mystiseltä ja harvinaiselta 20-vuotiaan lapsettoman mielestä, on aivan yleisesti tiedossa olevaa informaatiota 26-vuotiaan äidin silmissä. Muuttuuhan maailma, mutta oma tulokulma asioihin taitaa muuttua nopeammin. 

Elämä näyttäytyy sarjana kausia ja jaksoja ja, kuten me äidit sanomme, Vaiheita, jotka kestivät aikansa, liittyivät monisanaisesti kuvailtavin tavoin toisiinsa ja ovatkin jo päättyneet. Asioita on tehty, syöty, kokeiltu, harrastettu, opiskeltu, luettu muutamia kuukausia kerrallaan, kunnes jokin uusi on vallannut mielen. Ja nyt, kun jonain iltana unohdun lukemaan uudelleen niitä aikuiselämäni alkuaikojen blogeja, joiden päivittymistahti on myös harventunut ja joiden sävy muuttunut melankolisemmaksi, no, tulee samanlainen olo kuin silloin, kun yhtäkkiä muistaa tuoksun, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Milloin pikku t lakkasi sanomasta "kika" ja alkoi sanoa "annatko minulle vettä, siniseen lasiin, se on minun lempilasi"? Enkö minä näytä enää samalta kuin fuksina? Asutaanko me vieläkin tässä samassa kodissa? Mitä tapahtuu?

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Jeesus patterilla

Vietin kaksi vuorokautta isänpuoleisten sukulaisteni kanssa. Alun perin olin kehittänyt pakkomielteen Jukka-Tuotteen punaisesta rullajakkarasta, jollainen oli pyörinyt meillä kotona koko lapsuuteni. Olin varma, että se oli päätynyt samaan paikkaan kaikkien muiden lapsuusmuistojen kanssa: tällä hetkellä asumattomana olevaan mummulaan, tarkemmin sanottuna navetan vinttiin. Puhuin iskän kuskiksi ja ahdoin perheeni autoon mielitekoani metsästämään. Eihän sitä löytynyt, mihin lie kadonnut. Mutta paljon muuta löytyi. Perhe sai pärjäillä omillaan, ja luullakseni joku hoiti pikku t:n syöttämiset ja nukuttamiset inspiraationi aikana.

Pölyisen vintin hämähäkinseitit toivat mieleen puolivalmiin hattaran, hiirenpissa sai muistelemaan myyräkuumeen leviämisreittejä. Kaivauduin kosteisiin pahvilaatikoihin ja kirosin entistä itseäni. Olin 11-vuotiaan arvostelukyvyllä syytänyt lootiin tavaroita, joiden paikka nykyisen ajatusmaailmani mukaan olisi kirpputorilla tai roskiksessa. Tai missä tahansa muualla: kappaleiksi hajonneita muovileluja, yksitoista teippirullaa, matikantunnin harjoitusmonisteita ja kuorettomia kirjeitä (kuka ihmeen Emilia?). Loputtomasti joulu-, synttäri-, ystävänpäivä- ja nimipäiväkortteja. Loputtomasti yhdyssanavirheitä. Loputtomasti posliinisia koriste-esineitä.

Lajittelin tavarat neljään läjään. Kaikkein suurin läjä, joka täytti kaksi pahvilaatikkoa, päätyy joskus vielä kirpparille jonkun toisen päätä ja silmiä särkemään. Kirjoitin sen laatikoiden kylkiin hyvin yksiselitteisesti. (Eivät ne mihinkään lähteneet, mutta siirtyivät edes vähän lähemmäs ovea. Joskus talo ulkorakennuksineen on tyhjennettävä, ja edes jotain on valmiina. Melko valmiina.) Osan pakkasin takaisin ehjään, varsin pieneen laatikkoon ja kirjoitin nimeni päälle. Jonkin verran lähti mukaan -- kaksi tarrakirjaa, pari muuta lastenkirjaa, muutamia pikkutavaroita (kuka muistaa Kinder-munakilpparit 90-luvun alusta? Entä supermuodikkaat muoviset abortinvastustustutit (what!), jollaisia ripustin koko nauhallisen kaulaan ensimmäiseen koulukuvaani, kun äidin silmä vältti?), pikku t:lle Duploja ja ihana pieni lääkärinlaukku vaikuttavine sisältöineen. 

Viimeinen läjä oli roskaa, täysin turhaa ja tarpeetonta, tai siltä se ison urakan jälkeen verensokeri matalalla tuntui. Voi olla että joskus kaduttaa. Voi olla että minua syytetään 70-lukulaisesta tuhoamisvimmasta vielä joskus. Olen itsekin päivitellyt, että äiti ei ole säästänyt lapsuutensa ihan kaikkia tavaroita. Yhyy! Poltin kaiken karjakeittiön uunissa. Ymmärsin jopa kiskoa toisiinsa juuttuneet pitkät krääsäketjut kokonaan pois kädessä roikottamastani roskapussista ennen kuin heitin toisen pään tuleen. Mielessäni ei tosin käynyt, että jatkuvasti ruokittu tuli lämmittää. Mainittu karjakeittiö muuttui nopeasti saunaksi. 

Päinvastainen kävi illalla, kun joukkoon oli liittynyt toinen sukuhaara. Serkkuni ja minä menimme saunaan vertailemaan isiämme, jotka halloumijuuston makuun päästyään grillasivat mummulan pihalla ja muistuttivat hetki hetkeltä, vuosi vuodelta enemmän toisiaan (kuten me serkuksetkin: yhteen iskä-huutoon vastasi väärä iskä). Me saunojat yritimme tehdä kaiken oikein: sekoitimme padasta ja maitotonkasta sopivanlämpöistä suihkuvettä kastelukannuun, jolle on koukku saunan katossa. Haudoimme viisitoista vuotta vanhan vastan (tai vihdan, emme olleet varmoja siitäkään). Nauroimme isiemme ennakkoluuloille siitä, että me kelvottomat nykyajan kaupunkilaistytöt emme osaisi edes puita lisätä saunan pesään. Muistimme puut, kun tunnin päästä istuimme jatkamassa keskustelua mummulan rappusilla ja toinen isistä (taisi olla minun) tuli saunasta muoto erittäin mustana. Sytytettyään uuden tulen ja saunottuaan isi painui naapurin vehnäpeltoon pureskelemaan olkea ilman paitaa. Hänessä asuu pikkukaupunkivuosista huolimatta aina maalaispoika, sellainen vanha kunnon.

Maaseudulla eletään tunteella. Ja sitä ei myönnetä. Asiat tehdään niin kuin aina on tehty, koska perusteluja ei tarvita. Roskien lajittelu ei ole rantautunut mummulaan, koska kaiken voi polttaa (kaiken), ja kuka muka on kiinnostunut pienhiukkasista? Tilaa on niin paljon, että se mitä ei polteta voidaan loppusijoittaa navetan vinttiin, verstaaseen, aittaan, auto- tai tavalliseen talliin, kuivuriin, kammioon, eteiskamariin tai ullakolle. Niissä on hämähäkkejä, mutta asialliset ihmiset eivät pelkää hämähäkkejä. Serkku sanoi löytäneensä hiirenloukun vierestä mummuvainajan kastemekon ja säännöstelykuponkeja. Säännöstelyn aika on sielläpäin vielä tuoreena mielessä.

Kaupungissa ja kerrostalossa tilaa -- ja aikaa -- on vähemmän ja se on arvokkaampaa, joten kirpputori on meidän aittamme. Biojäteastia on metsänreunamme. Me kaupunkilaiset Y-sukupolven edustajat olemme nuorekkaita, turhamaisia, hieman kyvyttömiä mitä tulee keskusteluihin "kunnan vedestä" ja "peltien avaamisesta", mutta tiedostavampia ja tottuneempia ottamaan selvää, argumentoimaan ja jopa muuttamaan tiukan paikan tullen mieltämme. Emme kulje kerrostalomme pihalla yöpaidassa. Luonto on meille kuin kaukainen rakkaus siinä missä se maalaissukulaisille on raivostuttava naapuri, jolle voi ja pitää panna kampoihin. Me päästämme tulen sammumaan ja annamme toisten hoitaa, no, jos tietäisin minkä, olisin osallistunut siihenkin askareeseen. Auton lämmityksen? Meidän jumalanpalveluksemme ovat ripeätempoisia ja nuorekkaita jumiksia, joissa virsien laulaminen onnistuu keneltä tahansa, jolla on tavanomaisesti rakentunut kurkunpää.

Niin, se Jeesus. Se on pieni vauvanukke, jonka nimesin noin viisivuotiaana ihan itse. Jeesus kävi pesukoneessa, kuten kaikki edes osittain kankainen reissun jälkeen. Pikku t pani sen patterille kuivumaan, koska sukkatelineeseen ripustaminen ilmeisesti tuntui isosta T:stä jotenkin rienaavalta.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Ja heidän raitansa halkaisevat jalkakäytävän

He suosivat selkeitä värejä, enimmäkseen mustaa ja valkoista toki, voimakkaita muotoja, isoja kuvioita. He kantavat käsilaukkuja, joissa käytännöllisyys ja särmikäs tyylikkyys yhdistyvät huumaavan sujuvasti. Jos he pitäisivät tyyliblogia, se olisi jonkinlainen... äitiysblogi ilman lapsia, ei missään nimessä banaali päivän asu -blogi. Heissä ei ole mitään tunkkaista tai ryppyistä. Heidän valkoisensa ei ole pesukoneen harmaannuttamaa. Heidän mustassaan ei ole nöyhtää.

He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.

He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Äiti vituttaako sinua vielä

Voisin kirjoittaa koko ajan nopeammaksi hioutuvammalla 7- tai 8-sormijärjestelmälläni tämän uusiksi, mutten nyt kuitenkaan kirjoita. En siis ole enää työtön, kiitos ainejärjetöverkoston! Ei mulla muuten mitään asiaa ollut, paitsi että olin tänään Ihana Kivikko -tapahtumassa leikkipuistossa pikku t:n kanssa ja sain aivan jäätävän allergiakohtauksen hevosajelusta. Ensin aivastutti paljon, sitten sain loistoidean hieroa silmiäni, sitten ääni lähti ja hengitys alkoi vinkua, ja kotiin tultuani näin tuskin eteeni. Otin allergialääkkeen, nukuin katkonaisesti monisäikeistä vitutustani pois (alkoi sataa, pikku t ei olisi jaksanut 25 minuutin jonotusta hevosajeluun, meitä etuiltiin koko ajan, silmiini sattui, olen taas alkanut purra kynsiäni) ja heräsin siihen, että olin ilmeisesti itkenyt jonkinlaista liimaa, jolla silmäni olivat muurautuneet kiinni. Vielä tuntien päästä silmien ne osat, joiden pitäisi olla valkoiset, olivat tulipunaisia ja silmänaluset harmaat ja turvoksissa. 

Sitten liotin kikherneitä 8 tuntia ja tein niistä aika hyvää ruokaa ja helpotti. Pikku t kietoi pehmolelulohikäärmeen ympärilleen, kertoi sen olevan kaunista ja toivoi minun ottavan itsestään useita valokuvia. Otin. Olen myös lukenut tänään kirjan, jonka päähenkilöllä on ilkeä ja epämiellyttävä aviomies ja kohdellut omaani hieman viileästi, koska en aina ihan täysin erota satua todesta.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Neuvottelusta ja valitsemisesta

Tämän piti olla vain kommentteja Lupaollaminässä, mutta sitten ajatus kasvoikin omaksi tekstiksi.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:

Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.

Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.


Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...

Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).

Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)


Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)

Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").

No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä. 

Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

La da di dadi dadi da da daa

Minulla näyttäisi olevan harrastus, ihan oma. Laulan nimettömässä, vaatimattomassa ja aivan liian harvoin kokoontuvassa lauluyhtyeessä feministijärjestön tiloissa ja siunauksella. Meillä on järkyttävän hauskaa. Ketään ei hävetä laulaa stemmaa yksin tai kahdestaan kovalla äänellä. Jos laulaa pieleen, sopii nauraa yksin räkäisesti ja laulaa sitten oikealla sävelellä: "Ai siinä oli kertauuuuuus?" Onneksi meillä on juuri nyt ihana uusi kappale Runebergin runosta Sorg och glädje, jossa käytetään usein sanaa "sori". Sille on käyttöä. 

Me osaamme lukea riittävästi nuotteja ja laulaa suunnilleen puhtaasti, joten meitä voi alkaa koulia yhtyeeksi. Ja meitähän koulitaan. Kenenkään lauluääni ei ole yksinään kummoinen, mutta kelpaa kyllä porukassa. Ohjaaja on sopivan vaativa. En haluaisi vetäjän tuhlaavan kallista ja harvinaista lauluaikaa löysäilyyn ja turhuuteen. Teetä ei totisesti ehditä juoda.

Ohjaajamme mielestä ruotsi on erityisen sopiva kieli laulettavaksi. Minulla ei ole tästä varsinaisesti mielipidettä, vaikka se kieli on tuottanut ylimääräistä päänvaivaa jo muutamassa kappaleessa. Huomaanpa silti, että ruotsiksi laulaminen historiallisessa miljöössä (järjestöllä on vankka porvarillisen ruotsinkielinen tausta) tuntuu jotenkin ihan sopivalta. Lauloiko Lucina Hagman täällä? Lauloiko hän ruotsiksi?

Kappaleemme ovat tietysti moniäänisiä ja aika vaativiakin, mutta erinomaisen palkitsevia, kiinnostavia ja kauniita -- mitäs helvettiä! Voiko laulaminen olla sellaista? Ei kouluaikoina vain. Ja silloin tiedettiin kyllä, ketkä saivat laulaa ääneen ja keiden taas kuului hävetä itsensä hengiltä, jos oma ääni kuului vahingossa pakollisessa kuorossa läpi. Note to self: ei ikinä omia lapsia musiikkiluokille. En olisi uskonut, että jonakin päivänä (tänään) alkaisin tuntea omituista kiinnostusta jopa siihen aivan hirveään musiikin teoriaan.

Sali, jossa harjoittelemme, on akustiikaltaan kiva ja kuulostamme parhaimmillamme tosi hyvältä. (Minusta on ihanaa puhua "meistä" ja tarkoittaa sillä välillä muuta kuin perhettä tai nettiyhteisöjä.) Aluksi avaamme ääntä ja valitamme, sitten ohjaaja puhuu hieman vatsalihaksistamme. Otamme nuotit esiin ja valitamme hieman lisää siitä, miten kehnoja olemme. Nauramme kovaa. Laulamme ensin huonosti, sitten paremmin. Sitten kaksituntinen yhtäkkiä loppuu, ja tekisi mieli valittaa vielä hieman, koska kerran--kaksi kuukaudessa ei ole riittävän paljon laulua. Kikatamme hälytykset päälle arvohuoneistoon, kikatamme itsemme äkkiä ulos pimeitä rappusia, ryntäilemme tahoillemme laulamaan sisäänpäin metrossa.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Joey

Kevät on tullut lopullisesti tänne Itä-Helsingin epämuodikkaimpaan kolkkaan, jonka ainoana sulostuttajana toimii muuan Inanan perhe tien toisella puolella asuvalta muodikkaammalta äitibloggarilta kopioituine välikausihaalareineen, graafikonvärisine kantoliinoineen ja laihduttavine alusvaatteineen. Olemme koko viikon puhuneet pelkästään lumen sulamisesta, vaatteista ja pyöräilystä. (Tai siis minä olen puhunut, ok?) Tänään oli pyöräilypäivä.

En muista, kohkasinko pikku t:lle Huuto.netistä ostamastani puisesta Joey-potkupyörästä jo syksyllä -- luultavasti. Silloin se oli hänelle liian iso ja kummallinen ja pelottava, joten nostin sen kaapin päälle odottamaan. On sentään kotona vähän harjoiteltu talven mittaan. Pikku t nimittäin sai ukiltaan punaisen Plasto-mopon, jolla hän oppi nopeasti ajamaan ja jolla on siitä lähtien potkutellut päivittäin. Nyt huomaan, miten hyvää etukäteisharjoitusta sillä ajaminen on ollut pyöräilylle, sillä kun kannoin potkupyörän tänään ulos, pikku t osasi jo ajaa sillä ihan suvereenisti. Otin tietenkin kuvan kurjalla kännykkäkamerallani ja lähetin sen mopon ostaneelle ukille.

Teimme kilometrin--parin lenkin (johon kolmivuotias ei tarvitse poikkeuksellista määrää energiaa, vaan motivaatiota) kikatellen alamäissä ja ähkien jäätiköiden ja koirankakkojen kohdalla. Kypärää ei todellakaan ollut, koska vauhti ei ollut sen kovempi kuin pulkkaillessa. Nauroimme paljon, ja ajattelin, että tämä ilta täytyy muistaa.

Näyttääpä siltä, että minä olen perheen ainoa jäsen, jonka pyörä on vielä talviunilla. Asialle on tehtävä jotain!

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sorry, Lupaollaminä, että jätän blogihaasteen väliin. Könötän keskellä yötä kylmässä aviovuoteessani (T on työmatkalla) suklaakakkukirjan ja kameran kanssa. Jälkimmäisestä siirsin juuri paidankuvan nettiin. (Aion taas tienata kirpparilta -- kummallisen halvalla -- löytyneellä lasten merkkivaatteella Huutiksessa. Viimeksi tuli 26 euroa voittoa housuista, joita yleisesti himoitaan nimellä tassupyllyt.) 

Totuttelen uuteen elämäntilanteeseeni, joka on ei ainoastaan "työtön akateeminen" vaan "työtön akka jonka lapsi on päiväkodissa, kehtaakin". Pikku t täyttää sunnuntaina kolme ja vietti tänään ensimmäisen päivänsä läheisessä ihmistarhassa. Hän viihtyi erinomaisesti. Onneksi olin diplomaattisesti varannut raakasuklaanappeja kotiinlähtöä varten. Ettei sitten tule erimielisyyksiä kuorma-auton jättämisestä päiväkotiin. Pienenpienen ylijäämälapsiryhmän ihana hoitaja teki pyytämättä selkoa pikku t:n vatsan inputista ja outputista. Olen onnellinen, ainakin ne hetket joina en syytä itseäni liian mukavasta elämästä. Olin hei sentään saamaisillani aivan liian vaativan ja aivan liian nopeasti alkavan työpaikan, tosin luojan kiitos en saanutkaan! Nyt mietin vain sitä, ajaudunko tilanteeseen, jossa lapsen hoitopäivien määrästä ja pituudesta aletaan yleisesti huomautella ja mol.fistäkään ei enää oikein löydy mitään pitkään aikaan. Jos tähän vain jämähtäisi? Kiertelisi kirppareita kaiket päivät, silloin ainakin kun ei ole netissä?

Sitten puolustaudun, että kolme kuukautta jonotetusta päivähoidosta on hyötyä ennen kaikkea isolle T:lle, joka saa osa-aikatyönsä ohessa graduaan aloiteltua ja ehkäpä myös täydellä höyryllä tehtyä ja minua nopeammin valmiiksi kirjoitettua. Pikku t saa virikkeitä ja sosiaalista pääomaa (tiedän totisesti että nämä ovat tyhjää sanahelinää alle 3-vuotiaiden kohdalla, mutta nyt onkin kyse 6 päivää vaille leikki-ikäisestä ainoasta lapsesta, maaginen haitan ja hyödyn raja ylittyy siis toisen ja kolmannen hoitopäivän välissä), ja minun hyötyni (ehtii, öö, jumppaan) tulevat vain mukavana bonuksena. Ehkä voisi ajatella, että se työpaikka oikeasti löytyy jossain välissä, mielellään oman alan työ ennen kuin ollaan pisteessä, jossa on otettava mikä tahansa työ, ja silloin tuon hoitopaikan on oltava valmiina.

Kuuletteko ehkä hiukan, että en usko ihan täysin tekemiini ratkaisuihin (tarkoitan: perheenä tekemiimme)? Seuraava askel voisi olla nukkumaanmeno.

maanantai 11. helmikuuta 2013

P.s.

Luin juuri vanhoja tekstejäni, ja muutamassakin puhuttiin siitä, miten haaveilen laulutunneista tai -yhtyeestä. Nytpä näyttäisi siltä, että minulla on sellainen yhtye, tai sanotaanko ryhmä, joka vain tipahti taivaasta eräälle aatteelliselle sähköpostilistalle. Ja siellä on älytsin siistiä. Ja minä laulan yhdessä kappaleessa ekaa kertaa elämässäni omaa stemmaa. (Siinä on kaksi eri nuottia.)

Maisteri huutaa!

Joo, kyllä minä nyt olen iloinen, päätän olla. Huomasin nimittäin, ettei työssäoloehtoni parin vuoden ajalta täytykään (liian vähän tehtyjä työtunteja vuonna 2011), joten en saakaan työttömyyskassalta mitään, vaan joudun Kelaan jos ja kun valmistun virallisesti työttömäksi (ellei siis viikon sisällä tule työpaikkaa. Työkkärin lomakkeen pakolliseen kenttään valitsin tavoiteammatikseni "mediasuunnittelija", sori kaikki mediasuunnittelijat jos sellaiseen on joku oikea koulutus). 

Olen helpottunut, kun ei tarvitsekaan pelata monimutkaisen työttömyyskassan systeemin kanssa, vaan voin hakea Kelan juttuja ja soitella sinne niin kuin neljättä vuotta olen kaikenlaisten keskenään ristiriitaisten tukien kanssa tottunut tekemään. Rahaa tulee epäilemättä ties kuinka paljon vähemmän, tai en nyt osaa sanoa, mutta samapa tuo, ainakin yhdellä tässä talossa on silti osa-aikatyö. Asuntosäästötilinkin avasimme, vaikka me humanistit tuskin tajuamme mitä eroa on sadallatuhannella ja miljoonalla. Luotan hengissäpysymisessä moukan tuuriin.

Haistatan paskat kaikelle ja yritän ottaa saman asenteen uuden tukkani kanssa (tämäkään ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta päätän tykätä siitä vaikka väkisin ja ajatella, että suunnittelemani ja mieheni suosittelema Rainbow Dash -kampaus ei olisikaan varmaan toiminut). Haa, maailma, kestän tänä yönä mitä vain!

Että hengissä ollaan! Ja valmiita!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Mistä näitä sikiää eli päiväni internetissä

Maailma on paskapäitä täynnä. 

Kaikenlaisia idiootteja sitä vapaana kulkeekin. 

Anteeksi, mutta en vain voi ymmärtää kuinka itsekkäitä jotkut ihmiset voivat olla. Tai siis kukin taaplaa tyylillään, mutta henkkoht ei vaan voi käsittää. Et siis itsehän en ikinä.

Mistä näitä hulluja oikein tulee? 

Älä kuuntele tuollaisia anonyymejä länkyttäjiä. 

Anna kusipäiden puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Älä välitä toisten ilkeyksistä.

Ja muita viehättäviä ja rakentavia tapoja sanoa, että en siis edes halua ymmärtää tai kuunnella toisia ja kieltäydyn vieläpä tunnustamasta, että tunteitani (tai muiden) on loukattu. Lisäksi haluan kertoa, että pidän itseäni tosi suvaitsevana ja kivana ihmisenä ja olen hyvien puolella enkä koskaan, koskaan sortuisi itse puhumaan toisista rumasti.

(Ja kaikki uskoo. Onko keskustelu aina ollut tällaista vai vain nettiaikana?)

torstai 3. tammikuuta 2013

Otsikko tiivistää olennaisen, eli tuota...?

Noin. Olen taas tilanteessa, jossa etsin työtä. Kotiäitiyden syvin olemus ehti unohtua kuukaudessa. Nyt tunnen itseni stressaantuneeksi työttömäksi, vaikka olen edelleen sekä kotihoidontuella että opintotuella. Olenkin haeskellut paria projektityöntekijän paikkaa ja kirjoittanut tosi hyviä hakemuksia. Keksin kertoa niissä myös sen, mitä erityisen hyvin hakemaani tehtävään valmentavia kursseja (selkokieli, sukupuoli ja kansalaisuus, ympäristöpolitiikan perusteet, tehokas tekstintyöstäminen ja mitä milloinkin) olen käynyt, ja olen ylpeä siitä. Kuinkahan montaa työpaikkaa ihmiset normaalisti hakevat ennen kuin tärppää? Kymmentä? Puoltatoista tuhatta? Mulla on kolme hakemusta sisällä...

Graduni on esitarkastuksessa ja elättelen toiveita, ettei suuria muutoksia enää tule (mieluiten sillee "joo tämä on kuule valmista tekstiä, eikun printtaat ja tuot tänne, tai äsh, me printataan kyllä, juo sinä siellä vaan poskettoman hintaista reilun kaupan pussisuklaacappuccinoa, joka on pakattu kaksi kertaa tarvittavaa suurempaan pahvilaatikkoon"). Pari viikkoa joutunen vielä odottamaan. Tavoitteeni taitaa tällä hetkellä olla cumu.

Juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta, sillä syön juustosarvia, jotka eivät petä koskaan, vaikka itse mokaisi leipomisen kuinka. Niissä ei mene numlock vahingossa päälle saati jumiin, joka lähtee vain sammuttamalla ja uudestaan käynnistämällä, vaikka suolaa menikin cheddarin mukana aika reilusti. Juustosarvet eivät vänise ja nipistele leipojansa poskipäitä pikku kynsillään. Juustosarvet eivät herjaa "tunnistamaton vastaanottaja" -viesteillä. Ne eivät sähise toisilleen liukkaalla jalkakäytävällä.

Olin oikeastaan sanomassa, että meille tulee taas uusi pesukone takuuvaihtona, tai siis sohin Nordean kirjeellä magneettikirjaimia pakastimen alta, tai siis After Eightit sopivat hyvin valkoisen teen kaveriksi. Tai siis ajattelen Atlas Saarikoskea ja Rainbow Dashia välillä mielleyhtymänomaisesti samaan aikaan.