torstai 22. lokakuuta 2009

Ja sen kunniaksi kaakaolle.

Kävimme taas ultrassa tapaamassa vauvaa. En ole varma näinkö sen liikkuvan, koska kätilö liikutteli ultraääniesinettä niin vauhdilla, että kuva muuttui koko ajan.

Sukupuolesta ei ollut epäilystä: kyseessä on poikapoikanen. Olemme tiedottaneet kaikille asiasta. Sukupuolen salaaminen olisi tuntunut lopulta hyödyttömältä riidanhaastamiselta. Olen iloinen, että voin nyt tehdä lapsen kanssa kaikenlaisia "feminiinisiä" tyttöasioita, jotka itselleni ovat kovin luontevia, enkä joudu ajattelemaan sosiaalistavani tyttöä väkisin tyttöjen ahtaaseen maailmaan. Jokainen pullanleivonta on siis palvelus pojalleni - ja maailman naisille - ja miehillekin. Maailma saa hoitaa maskuliinisten juttujen opettamisen lapsiparalle, eikä minun tarvitse pakottaa itseäni outoihin harrastuksiin tyttölapsen feministisen kasvatuksen nimissä. Nyt vain toivon, että inhoni sinistä kohtaan tulee tarpeeksi selväksi kaikille sukulaisille ja ystäville. Sillä eihän lahjaksi saatuja tavaroita voi käyttämättäkään jättää!

Vaavi on neljä päivää edellä tyypillistä kehitystä, ohhoh. Saimme muutaman profiilikuvan mukaan. Lapsella on iso nenä, meiltä peritty. Eilen ja tänään olen jo tuntenut ensimmäisiä potkuja. Tämän illan olen syöttänyt meitä molempia sokerihumalaan suklaarasialla, mutta en ole juuri hiljattain tuntenut mitään liikkumista tuolla alakerrassa. Odotan jokaista liikettä iloissani.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kolmikymppisen sinkun äänellä hän puhuu

Olen jo kauan tiennyt, että jokin on vialla. Taudinkuvaan kuuluu mm. kaiken liiallisuus: minulla on liikaa töitä, liikaa vapaata, liikaa ruokaa, liikaa painavia jokapäiväisiä kantamuksia, liikaa aikaa, liikaa rahaa, liikaa epämukavuutta ja mukavuutta, liikaa yksinäisyyttä ja liikaa seuraa toisista. Ajattelen liian usein, miten voisin viihdyttää itseäni parhaiten, koska uskon ansaitsevani, suorastaan tarvitsevani lisää viihdykkeitä ikävän ja epämukavan työni vastapainoksi. Rahani riittävät kaikkeen, mitä haluan - itse asiassa käytän todellakin varsin paljon rahaa jokapäiväiseen elämääni. Mikään ei silti oikein auta, tuskin tuntuu.

Uutuudenviehätystä ja iloa elämääni etsin kaupoista - onneksi sentään yleensä ruoka- ja ekokaupoista, joiden tuotteista ei jää mitään pysyvää poisheitettävää. (Olen kokeillut viime aikoina kaikenlaista uutta ja ajatellut ruokaa melkoisen paljon. On niin vaikea tietää, minkä syöminen olisi oikein - aina hengittävät niskaan vegaanit, karppaajat tai neuvolantädit, mikään tapa syödä ei kelpaa. Jos syön kaikkien mielestä oikein, voin itse huonosti. Voin toki huonosti myös syödessäni huonosti. Ruoka on ollut jo kuukausia keskustelunaihe numero yksi. T alkaa kyllästyä.) Olen erittäin otollista maaperää kenelle tahansa järkevästi asiansa perustelevalle gurulle, joka kertoo, miten Suomen ruokateollisuutta hyödyttävä oikeusjärjestelmä tai poliittisen kähminnän pilaama vesijohtovesi estää minua saamasta ravinnostani elintärkeää hivenainetta, jonka puute aiheuttaa länsimaisille ihmisille tyypillisen tyhjyyden ja tylsyyden tunteen - ja jota on itse asiassa hyvin helppo tilata internetistä tällaisessa purkissa kohtuullisella hinnalla, olkaa hyvä.

Tänään uskon tarvitsevani kipeimmin mielekästä, kohtuullisesti palkattua työtä, jota on ilo tehdä, jossa olen parhaimmillani ja jota tehdessäni unohdan itseni ja oman mukavuuteni. Nykyinen työni ei tyydytä minua lainkaan - en usko palaavani siihen ensi vuonna, jos vain voin saada jotakin muuta. Tarvitsen tarkemmin ajatellen sen vauvan tänne ja pian. Jotta voin käyttää aikani ja voimani sen hoitamiseen, rakastaa sitä, kärsiä mahdollisimman suurta epämukavuutta ja iloita sitten pienistä asioista, kuten suihkussa käymisestä yksin. Ihanaa, että on enää puolet odottamisesta jäljellä, vajaat viisi kuukautta. Ensi viikolla pääsemme näkemään vauvan taas ultraäänikuvassa, ehkä se tällä kertaa osaa jo liikkua, vaikken sitä vielä tunnekaan.

Tai sitten pitäisi tulla uskoon. Mihin tahansa uskoon. (Eilen ajattelin, että minulla saattaisi olla lahjoja reiki-juttuihin - vaikka eihän se ole uskonto?) Tämän illan olen kuitenkin käyttänyt lukemalla Eevan luokkaa aivan kuin 13-vuotiaana. Rakastan sitä aivan yhtä paljon kuin silloin. Eilen luennolla käsiteltiin Mary Marckin, Anni Polvan (hrr), Anni Swanin ja Rauha S. Virtasen tyttökirjojen henkilönnimiä, ja olihan minun mentävä kirjastoon. Lapsena etsin kirjoista jännitystä ja intresanttia elämää, jota eläisin vanhempana. Tänään luen niitä haikeana. Ihmiset nauttivat niin paljon niin pienestä, sillä enempää ei ole. Ja kukaan ei valita tyhjyyttä.