keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Opin tänään, että Lea tarkoittaa lehmää ja Raakel lammasta.

Kun kampaajaopiskelija leikkasi hiuksiani yhtä epätietoisena tulevasta kampauksesta kuin minäkin, silmieni edessä alkoi vilahdella kuvia. Ensin näin tämän. Sitten äidin (minkä seurauksena takahiuksista lähti vauhdilla kolme senttiä) ja sitten tämän. Tanssitunnin jälkeen pestyäni ja föönattuani tukkaa näytin ihan tältä. Lopullinen tulos on jotain parin ainejärjestötutun ja Paula Koivuniemen väliltä (ja äidin, jos en pidä varaani). Saamari. Olen hieman pallomainen ja edelleen aivan liian tumma sopiakseni yhteen meikkaamattoman naaman kanssa (johon punainen sopisi paremmin, mutta haluan käyttää punaisia vaatteita). (Ajattelin kyllä tehdä Marikat ja alkaa taas meikata edes joskus, koska mieheni ilmaisi varovasti ettei panisi lainkaan pahakseen jos näin tapahtuisi. Raukka. Mitä kaikkea se saakaan kestää piittaamattoman ekohippivaimonsa kanssa!) En ole varma tyydynkö joka päivä muovailemaan tukkaani mahdollisesti jopa joillakin aineilla eri asentoon vai teenkö kuten viime syksynä ja otan itse sakset kauniiseen käteen. (Ja mitä siitä silloinkin seurasi... Puolen vuoden olkikattovaihe, jonka jälkeen kampaaja.) Mutta Sushi, minulla on nyt se otsatukka, koska ajattelin sinua leikattavana ollessani! Kävin suurta kamppailua itseni kanssa vielä saksien lipsuessa, ja päädyin kompromissiin, niin pitkään otsatukkaan, että se kasvaa pian pois (ellen leikkaa siitä lyhyttä ja ihanaa...).

Kävipä tänään hauska juttu: kampaajan jälkeen, luentoa ennen kipitin yliopiston käytävillä, kun yllättäen rappuja alas syöksyessäni kulman takaa pyörähti oma mieheni. Hänkin oli juuri tullut parturista, ja siinä me sitten nieleskelimme yllättävää kohtaamista ja toistemme kampauksia (ei nyt niin kirjaimellisesti), joista kumpikin oli hieman järkyttynyt. (Parturi oli onnistunut föönaamaan hänelle varsin naisellisen pehkon, ja toivon syvästi sen asettuvan pesussa. Takatukka, jota vuoden olin katsellut, hm, ristiriitaisin tuntein, oli kastroitu melkein kokonaan pois, ja huomasin ikävöiväni sitä!) Äsken kotiin tultuamme myöhäisten luentojen jälkeen T käski minun olla hiljaa välillä. Voitteko kuvitella: hiljaa välillä! Minä olin vain eritellyt ulkonäköäni koskevia asioita muutamasta eri näkökulmasta! Maininnut ehkä jotain ruoasta, luennoista, tanssitunnista joka osoittautui viimeiseksi ilmaistunniksi ennen maksullista kurssia (shit!) ja yliopistotuttujen kuulumisista! Ja minun käsketään olla hiljaa välillä! Ollaan sitten! Kirjoitetaan sitten blogia! Kerta toiset saa kirjoittaa saamen konditionaalista omaan blogiinsa, niin saan minäkin kirjoittaa ulkonäköpostauksen. (Siihen onkin tässä perheessä laitettu aikaa ja rahaa viime aikoina... Ja minä olen se halvemmaksi tullut osapuoli.)

6 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Ottis, jee! Näin eilen leffakerhossa A:n, joka oli nähnyt sinut ja kehui, että kampauksesi on tosi tyylikäs. :)

Ronja kirjoitti...

Meikki on aina jotenkin ollut semmoinen asia, johon en osaa suhtautua järkevästi. Miksi meikataan? Ainakin runsaasti meikatun ihmisen kanssa on vaikea keskustella, koska huomioni kiinnittyy sen miettimiseen, miltä henkilö oikeasti näyttää. Minulla kesti pari vuotta oppia olemaan ahdistumatta siitä, kun tyttöystäväni meikkasi kahdesti vuodessa johonkin juhliin.

Inana kirjoitti...

Oho! Miksi kaikki kehuvat vasta sitten, kun olen jo luopunut toivosta?

Viitaten omaan tekstiini viikon takaa aiheesta "miksei ikinä voi sanoa hyviä asioita kasvojen menetyksen pelossa": kolmesta tehtävästä kaksi on sittemmin suoritettu!

Inana kirjoitti...

Hui, täällä on muitakin!

Nimetön kirjoitti...

*hym*
Muistan ajan, jolloin neiti-Inana ei voinut lähteä talostaan ulos ilman perinpohjaista kuorrutusta. Se oli minusta silloin vähintäänkin mielenkiintoista. Luonnollinen kauneus on Se Juttu. Juhlat ovat sitten erikseen, puvut asettavat Vaatimuksia.

Inana kirjoitti...

Sinulla on viehättävä tapa muistaa ihmisistä valikoituja asioita.