maanantai 8. kesäkuuta 2015

Yö on kaunis, mua ei koske

Lauantai-ilta oli jännä. Minä istuin kymmenen (tai ehkä kahdenkymmenen) vuoden takaisten koulukavereiden kanssa elämäni ensimmäisessä, kuukausia järjestellyssä luokkakokouksessa huutonauramassa yöhön asti. Seuraavana aamuna sain tietää, että nettituttava oli ilmeisesti samaan aikaan menettänyt 12-vuotiaan lapsensa. 

Pari päivää olen ajatellut melkein pelkästään näitä kahta tapahtumaa. Ei tunnu korrektilta kaapata toisen surua. Silti ajatukset pyörivät siinä perheessä. Teen nettiyhteisön kautta sen minkä voin, lahjoitan yksityisen huvittelupankkitilini tyhjäksi, pidän suuni kunnioittavasti soukalla. Suunnilleen niin reagoivat muutkin.

Tällaistakin on elämä. 

Elämän käänteistä mitään tietämättä koulukavereiden kanssa muistelimme vähintäänkin omalaatuista luokanopettajaamme ("ainakin se halusi saada meidät nauramaan. Se sai meidät nauramaan"), hypistelimme jonkun mukaansa hoksaamaa slämyä analysoiden koulutyttöyden kirjallista tuottamista ja toistimme kädet viuhtoen opettajien maneereja ja kulloinkin muodissa olleita laululeikkejä. Se joka oksensi kolmannella luokkaretkibussiin, sai juuri vakituisen työpaikan ("sinäkö sen veit kuule!"). Se joka lauloi tahallaan "graniitista" "kranaatin" videoidussa kuoroesityksessä, hurautti paikalle poliisimoottoripyörällään. Minulla oli 70 senttiä lyhentynyt tukka ja kotona high school sweetheart -mies, jolta anelin tunti kerrallaan lisävapaata. 

Loput olivat oikeastaan aivan niin kuin 90-luvulla.

Häpesimme yhdessä pikkumaista ja ulossulkevaa käytöstämme muutamia kohtaan.

Sanoin tosi monta kertaa "mä muistan kyllä". Aikaa sitten tohtoriksi väitelleen kaverin lankapuhelinnumeron, yhden huolelliset manikyyrit, sen joka piirsi kaksi viikkoa samaa kuvaa nurmella loikoilevasta prinsessasta, pandafriikin, sen jonka kanssa en ikinä ollut vaihtanut yhtäkään sanaa, mistä nämä kaikki kirkkaat muistot oikein tulevat?

Maija Vilkkumaan näkemys luokkakokouksista