torstai 6. toukokuuta 2010

Vaikea keskittyä kun vauva hymyilee

Äitiys on oikeastaan juuri sellaista kuin odotinkin.

Odotin kauan, että tulisi aika, jolloin olisi iloittava pienestä enimmän osan päivästä kuluessa (kuitenkin aivan mielekkäisiin) välttämättömyyksiin. Tarkoitan tietenkin sitä, että pienetkin nautinnot, sellaiset kuin lämmin suihku, puhtaat vaatteet ja runsaat, huolellisesti päällystetyt voileivät, tuntuisivat luksukselta keskellä arkea, koska enää ei olisikaan loputtomasti aikaa käytettävänä itsensä viihdyttämiseen, vaan sitä huomaisi käyttävänsä tunteja ja tunteja johonkin sinänsä tärkeään ja hyvältä tuntuvaan, mutta kuitenkin vain toisten hyväksi koituvaan. (Tätä kirjoittaessani keskeytän säännöllisesti peitelläkseni vieressäni kujertelevan t:n paremmin - hänen kätensä haluaisivat olla peiton ulkopuolella, missä ne muuttuvat kylmiksi.) Nyt kaikki on sellaista kuin toivoinkin. En ole enää aikoihin tuntenut tarvetta lohduttaa itseäni esimerkiksi ostamalla tavaroita, tukeva voileipä ja kirja imetyksen aikana tai jälkeen riittävät oikein hyvin - hurraa, olen saavuttanut tavoitteeni iloita vähästä!

Tähän kohtaan piti kirjoittamani äitiydestä ja naiserityisyyttä korostavasta feminismin haarasta, mutta sitten unohdin puolessavälissä mitä oikeastaan olin sanomassa. Ei minulla tainnut ollakaan mitään erityistä asiaa, kirjoitan siitä joskus toiste, ehkä.

Olen nyt päässyt vauvanhoitotaidoissani sille asteelle, että voin melko rohkeasti lähteä pelkän kantoliinan ja t:n kanssa minne vain - kunhan mukana on kylliksi vaihtovaippoja ja -vaatteita. Eilenkin kävimme yliopistolla ilmoittautumassa kirjatenttiin ja syömässä, ja T:n töissä nopeasti, ja sitten neuvolassa hakemassa molemmille rokotukset. (Minä olinkin ainut, joka sai piikin, t sai rokotteensa pipetillä suuhun. Taisi olla hyvää.) Kantoliinassa nukkuessaan t ei häiritse ollenkaan, olen oikeastaan iloinen, että saan lisäpainoa kävelyyn, lisää energiankulutusta. Minun ei myöskään tarvitse kiirehtiä kotiin imettämään, niin kuin jumppatuntien jälkeen t:n ollessa kotona T:n hoivissa.

Ylimääräinen energiankulutus tulee tarpeeseen, sillä yritän pudottaa painoani. Yritän ensimmäiseksi vähentää makeansyöntiäni ja syömistä silloin, kun ei ole nälkä. Minulla on vielä kolmisen kiloa raskaudesta jäljellä, mutta en pahastuisi jos enemmänkin lähtisi. Tai ainakin kilot voisivat muuttua lihakseksi, selässäni näkyy raskauden aiheuttama usean kuukauden tauko lihastreeniliikunnassa. Olenkin menossa huomenna keskivartalotreeniin ja venyttelyyn, sunnuntaina bodyyn ja mahdollisesti venyttelyyn ja tiistaina bodypumppiin. Tänään meillä suursiivotaan porukalla (koska suursiivous vauvan kanssa ei oikein onnistu ja tarvitsemme apuväkeä), ja oikeastaan haluaisin hypätä tyttöjen kanssa narua sen jälkeen. T voi pitää t:tä kantoliinassa ja pyörittää narua, hänellä ei nimittäin luullakseni ole tarvittavia motorisia taitoja hyppäämiseen eikä varsinkaan vuosien harjoitusta... Mutta ensin se naru pitää ostaa. Itiksen lelukaupassa on varmasti niitä. Ostarin Tiimarissa on vain lyhyitä. (Joku potkii uutterasti oikeaa kättäni.)

Olen, kuten jo kauan, kaivannut sosiaalista elämää, sellaista jossa mennään jonnekin jossa on paljon tuttuja ja puolituttuja, istutaan niiden kanssa mukavasti ja kiireettömästi ja nauretaan kovasti. Nykyään ihmissuhde-elämäni on aika kuivakkaa, saan hoitaa t:tä ja kotia ja samalla kuunnella muiden ilonpitoa seinän läpi, tai jos hyvin käy saatan tavata nopeasti jonkun yksittäisen huolestuneen ihmisen yliopistolla tai jumpassa. Tarvitsisin enemmän juhlia, hauskanpitoa ja hengausta, mutta niitä on niin vähän ja paikalla on lopulta niin harvoja ihmisiä. Olen oikeastaan jo kauan ollut melko yksinäinen. Monia kaukaisempiakin tuttuja haluaisin nähdä, niitä, joita ei edes tajua kaivanneensa ennen kuin heidät taas tapaa, mutta he eivät tunnu haluavan nähdä minua, eivät ainakaan niin paljoa, että tekisivät asialle jotain. Enkä minäkään osaa enkä jaksa järjestää aina, varsinkaan jos, kuten monien kanssa käy, sovitut tapaamiset peruuntuvat eikä uusia sovita.

Kaipaan kouluun, peruskouluun. Silloin oli hauskaa. Tämä on nyt selvästi tämä hetki, kun ihminen toteaa nuoruutensa loppuneen, ystäviensä unohtaneen ja elämänsä muuttuneen äitinsä elämäksi. Puolensahan siinäkin on, kuten postauksen alussa iloitsin, mutta...

On tässä nyt selvästi pakattava itsensä ja lapsensa ja lähdettävä ulos.