torstai 29. marraskuuta 2012

Ja kuukausipalkka.

Mieleni on viimeiset puolisen vuotta askarrellut tulevaisuuden parissa. Mitä tapahtuu, kun talven ja kevään mittaan pitäisi lyhyellä aikavälillä saada gradu valmiiksi, valmistua filosofian maisteriksi, hankkia ansiotyö ja sijoittaa pikku t hoitoon oppimaan, mitkä värit kuuluvat kenellekin ja mitä laulua jonossa lauletaan? Olen vitsaillut siitä, mitä kaikkea pitää muistaa ja hoksata hoitaa uusiksi (esimerkiksi päivähoitohakemus, jota kunta saa laillisesti rauhassa käsitellä 4 kuukautta ja laittomasti sen jälkeenkin), jos ennen ison työhakemusmyllyn käynnistämistä taivaalta yhtäkkiä tippuu työpaikka.

Eilen se sitten tippui. Facebook-kaveri, johon tutustuin yhtenä keväisenä viikonloppuna ja jota en ole sittemmin nähnyt, laittoi tekstiviestin (heeetkinen, mistä ihmeestä se sai numeroni?) maanantai-iltana. Olisinko ehkä kiinnostunut tekemään työtä jokseenkin ydinosaamisalueellani eräässä projektissa joulukuun ajan? Kas kun hoksattiin että yhtä rahoitusta ei voikaan suunnitellusti siirtää kalenterivuoden vaihtumisen yli, ja tuli kiire tyrkätä ne rahat palkkana jollekulle ennen parasta ennen -päivää. Kyllä sitä tekemistäkin aina löytyy, mutta ennen kaikkea paikka tuntui kaipaavan pankkitilin numeroa. Ja minullahan oli sellainen ihan tyhjän panttina!

Pari iltaa meni laskiessa, kuinka monta tuntia voisin irrottaa perhe-elämästä, jos olosuhteet ovat nämä-ja-nämä, jos iso T saa arkityövuoronsa puhuttua vapaiksi, jos työaikani on vapaa ja jos nämä-ja-nämä omat menoni voidaan suorittaa puoliteholla ja jos lisäksi vielä. Työn saanti tuntui olevan kiinni kokopäiväisyydestä, sillä joku tamperelainen oli toisella sijalla hengittämässä niskaani. Se taas tuntui lähes mahdottomalta, mutta menin silti "keskustelemaan paikan päälle" keskiviikkona. Päivänä, jolloin isäni oli muutenkin tulossa hakemaan pikku t:n mukaansa, iso T kun oli töissä. CV:n toivoi tuttuni saavansa ennen sitä, ja iskän lisähuomautuksilla varustettuna saikin.

"Paikan päällä" keskustelu kääntyi nopeasti minun (!) tuleviin työtehtäviini (!) ja siihen, että työaikani (!) on itse asiassa 80 %, vaivaiset 30 tuntia, jotka aina ottaa mistä tahansa. En tiedä missä vaiheessa sekin oli muuttunut, lienenkö ollut Facebookissa niin kiinnostava, että yllättävän korkeassa asemassa oleva tuttuni oli päättänyt tehdä mitä vain saadakseen juuri minut töihin.

Tämä järjestö (mainitsinko haaveilleeni järjestötyöstä?) todella halusi minut töihin (mainitsinko pääseväni tekemään juuri niitä asioita, jotka ovat kiinnostavia ja tuntuvat helpoilta, vaikka sitä häthätäistä hakemusta ei eilen ehkä ehdittykään lukea?). Maanantai-iltana minulla ei ollut töitä, torstaiaamuna join jo futuristisen automaatin wiener café'ta omasta työmukistani. 

Kotimatkalla kävin kolmella kirpparilla etsimässä työvaatteita ja löysin 4 paitaa ja villasukat. Näytin sovituskopissa ammatti-itsetuntopäissäni kaikissa tosi hyvältä, etenkin näissä petroolinvärisissä villasukissa. Koko päivänä en ole ärtynyt tai ärjynyt kenellekään, koska työtoverini ovat aikuisia (pikku t on yhä mummulassa, siksipä voinkin tehdä joulukuun tunteja jo tänään ja huomenna sisään). Eilen tajusin gradunteolle jäävän vielä tavallistakin vähemmän minuutteja viikkoon, joten lähetin 73 sivua ohjaajille. Huomenna vien työpöydälleni kasvin. Mitä helvettiä juuri tapahtui?

Taivas, halloo? Saako listata? Hyvä päiväkoti, jatkoa työsuhteelleni vuodenvaihteen jälkeen ja terveet keuhkot vaikka tuolla onkin, pelottavaa kyllä, sisäilmaongelmia. Kiits.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Se tanssii niin kuin Laura Palmer ruutuhameessa.

Olen juuri nyt yliopiston metsäasemalla, paikassa, jota voimme kutsua tässä pseudonyymillä Hevonperse. Itseäni kutsun koko viikon gradustipendiaatiksi, koska se on pähein arvonimi, jota olen joskaan kantanut. Sain sillä varustetun kirjeenkin tänään. (Siinä oli kuulokkeet, jotka olivat unohtuneet kotiin.) 

Juuri nyt suurin ongelmani on, pitääkö tietokonetta sylissä, jolloin jaloilla rummuttaminen vaikeuttaa ruudun näkemistä, vai nostaako se hankalasti liian korkealle pöydälle. (Sylissä.)

On muitakin ongelmia, jos totta puhutaan. Pukeutuisinko tekniseen ulkoilutakkiin ja lesbokenkiin, kuten kaikki hämmentävät biologit täällä, vai hippiväriseen tilkkutäkkiruutuiseen kietaisuhameeseen, yliopistohuppariin ja villasukkiin joissa näyttäisin ylpeänä olevani ainut humanisti viidentoista kilometrin säteellä? Miten suhtautuisin suksivarastoon ja puhkikatseltuihin erikoisten puiden (pylväshaapa, villipinja) sijaintia havainnollistaviin karttoihin? Kuunnellako lisää Kerkko Koskista vai Pariisin kevättä (se jaloillarummutusjuttu, käsitättehän)? Kumpaa jälkiruokaa valita? Onko pakko valita?

Täällä minulla on oma huone, neljä ateriaa päivässä, solukämppiksinä 2 muuta gradaajaa ja sauna kahdesti viikossa. Olen laitostunut parissa päivässä ihan täysin. Koska täytyyhän ihmisen juoda pahaa teetä puoli kahdelta iltapäivällä! Sitä ennen ulkoillaan! Sen jälkeen kirjoitetaan vain osittain väkisin väännettyjä lähdeviitteitä kirjoista, jotka on luettu aamiaisen ja lounaan välissä!

Tämä Hevonperse-stipendi on ehkä parasta mitä minulle gradulleni on tapahtunut sitten... ikinä. Olen tehnyt kahdessa päivässä enemmän töitä kuin kuukausiin, kuukausiin. Jos olisin arvannut, että tänä vuonna sitä stipendiä haki nelinkertainen ihmismäärä viime vuoteen verrattuna, olisin saattanut stressata hakemuksestani hieman enemmän. "Minulla on 2-vuotias lapsi" oli näköjään mennyt silti läpi. Ehkä siitä huokui sellaista, tiedättehän, meistä joillekuille ominaista niinku itsevarmuutta.

Olen litteroinut, lukenut kaikki loput alkukesästä asti roikkuneet lähdeteokset, analysoinut litteraatteja, muotoillut lähdeluetteloa, varannut lisää kirjoja. Olen selittänyt keskusteluntutkimuksen hienouksia ("kaveri tekee väikkäriä sanasta no") kansainvälisiä suhteita (?) opiskelevalle ja oikislaiselle kämppikselle ja tallentanut ihan sikana varmuuskopioita. Pikku t oli eilen sanonut toiveikkaasti mummulle: "Gradu valmis. Äiti tulee kotiin." Se olkoon jalo tavoitteeni!

Menen takaisin valvomaan liian myöhään.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Pakko tämä on jakaa osiin I

Olen tehnyt sen mitä minunkaltaiseni äidin kuuluukin ja lukenut kasvatusoppaita. Oikeastaan niissä on enemmän kyse filosofiasta kuin mistään muusta. Tässä postauksessa siivilöin olennaisimpia ja itseäni eniten kiinnostaneita ajatuksia ohi aaltoilleesta keskustelusta. Tänä syksynä ovat menneet Thomas Gordonin Viisaat vanhemmat (uusin laitos on nimeltään Toimiva perhe, jolla nimellä pidetään myös kursseja), Jesper Juulin Viisas lapsesi ja nyt eilen Heidi Andersenin ja Anne-Maria Stawrebergin Tietoisen läsnäolon opas vanhemmille. Pikku t:n ollessa ihan pieni bloggasinkin Tracy Hoggin kirjasta Opi kuuntelemaan vauvaasi, tässä välissä luin myös Keijo Tahkokallion Kotipesän lämpöä etsimässä. Kiintymysvanhemmuussivuja on myös tullut luettua aika huolella. Foorumeilla on keskusteltu.

Ne, joilla on listasta kokemuksia, huomaavat Hoggin ("vauva tarvitsee kellontarkan rytmin, älä anna sen vittuilla!") ja Tahkokallion (lapaset puetaan kouluikäiselle vaikka väkisin, koska Aikuinen Tietää Kyllä; älä anna sen vittuilla!) olevan aika eri maailmasta kuin noiden muiden. Sitäkin on tullut pohdittua. Täytyy sanoa, että tahkokalliolaisesta taustasta lähteneenä olisin oikeastaan halunnut lukea nuo muut ensin ja kyseenalaistaa edes hiukan. 

Tajunta on avartunut ja uutta on opittu. Olen tosiaan saanut viran puolesta kuulla aika paljon "objektiivisia" (Tahkiksen) lastenkasvatusneuvoja taaperosta asti. En ehkä ole siinä iässä oppinut kysymään, että olisiko muitakin keinoja kuin se, että vanhempi nyt vain on aina lopulta oikeassa, ja lapsi jonkinlainen koulittava villieläin. Voisiko lapselta oppia jotain? Voisiko häntä ehkä pitää oman itsensä parhaana asiantuntijana ja hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioittaa? Tai jopa: voisiko häneltä kysyä neuvoa häntä itseään koskevassa asiassa?

Olen tietenkin ymmärtänyt myös paljon väärin (koska olen ollut sopivan pieni imemään pikkuvanhan kritiikittömästi kaiken sen tiedon, jolla pääsee osalliseksi isojen ihmisten diskursseista) ja ehkä sen jälkeen lukenut tiettyjä kirjoja kuin piru raamattua ajattelematta, että se mikä sopii vaikka rauhallisen vanhemman temperamentille, olisi tuhoisaa kipakamman käytössä. Anna Wahlgrenin Lapsikirjaakin olen selaillut, ja se on vähän samanlainen kuin etenkin tuo Hogg. Paljon hyvää ja osuvaa tietoa, ja sitten välillä ihan kauheaa kuraa. Wahlgrenilla itsellään oli paljon lapsia eikä mitenkään erityisen täydellinen äitiys.

Kiintymysvanhemmuudesta -- luin siitä viime yönä netistä liian pitkään -- tai vaistovanhemmuudesta on puhuttu netissä näköjään jo useita vuosia. Vaikuttaa siltä, että keskustelu on alkuajoista kehittynyt ja tieto lisääntynyt. Ainakin perus-Kaksplussalla nuo sekoitettiin iloisesti vapaaseen kasvatukseen ja curling-vanhemmuuteen. (Piti googlata nyt.) Varmaan sekoitetaan vieläkin. 

Vapaata ja curling-kasvatusta omissa käsityksissäni yhdistää se, että lapsi ei opi ottamaan vastuuta itsestään eikä varsinkaan muista, koska hänelle annetaan aivan liikaa vastuuta aivan liian pienenä ("Lähdettäiskö jo? Eikö jo kohta rakas lähdettäis, äitiä pissattaa ja on kiire?"). Summerhilliläinen vapaa kasvatus oli 1960--1970-lukujen kenties tarpeellinen irtiotto autoritaarisesta kasvatustyylistä, vaikka se onkin sittemmin todistettu kestämättömäksi. Curling-vanhemmuus samastuu mielessäni ennen kaikkea materiaan ja ajanpuutteeseen, tavaroihin ja myönnytyksiin, joilla vanhemmat pyrkivät kompensoimaan poissaoloaan. Ehkä olen väärässä, ehkä mielikuva perustuu vain aikakauden muihin "vanhemmuus hukassa" -kirjoituksiin.

Yhteistä näille kahdelle on myös eräs piirre, jota vastaan sekä minä että kiintymysvanhemmuus taistelemme kynsin hampain: epäreiluus. Jos lapsi saa tehdä mitä haluaa, vanhempi tietenkin kärsii siitä ja pettyy. Vanhempi ehkä huokailee, vääntelee käsiään, kyselee "mitä mä teen sun kanssa" ja valittaa (äänekkään monisanaisesti) kavereilleen lapsen hankaluudesta. Pian lapsi tajuaa sen ja tietää tekevänsä väärin, koska ei todellisuudessa muuta haluaisi kuin miellyttää vanhempiaan. Ja hänhän on tehnyt juuri niin kuin käskettiin, joten...? Lopputulos on se, että lapsi vihaa ja häpeää itseään ja menettää luottamuksensa vanhempiinsa, jotka ovat johtaneet hänet harhaan.

Gordon, Juul ja Andersen&Stawreberg (vaikea viitata tähän kirjaan, liikaa kirjaimia) kaikki mainitsevat saman. Jos vanhempi ei ihan vain viitsi tai ehdi juuri sillä minuutilla vastata lapsen pyyntöön, se pitää kertoa rehellisesti. Kaikilla on siihen oikeus, ja tämä helpottaisi yhtä lailla aikuistenkin välisiä suhteita. Olen aika reippaasti käyttänyt tätä itsekin viime aikoina. Äiti ei halua enää leikkiä piiloa. Pääset kohta vessaan (jonne tulee aina mahdoton "kiire" heti kun joku lukitsee oven, toim. huom.), äiti on vielä suihkussa. Jos et halua pysyä paikallasi siinä, saat mennä omaan sänkyyn. Äiti puhuu nyt isin kanssa, äiti puhuu sun kanssa kohta. Ja kohta on taas parempi tilanne, jolloin voi antautua lapsen kanssa kommunikointiin. Kukaan ei halua kärttyisää ja huokailevaa vanhempaa, joka tuskin vilkaisee piirustusta, sanoo "onpahienotosihieno" ja yrittää jatkaa kahvinsa juomista vaikeroiden. Säälihuomio on säälittävää.

Noissa kirjoissa, jotka tietenkin viittailevat toisiinsa, puhutaan myös rajoista. Mutta erona vaikkapa tahkokalliolaiseen ajatusmaailmaan rajoja ei piirretä lapsen ympärille. Aikuiset piirtävät ne itsensä ympärille tehden selväksi, mistä itse eivät pidä ja mihin eivät suostu. Rajoilla ei siis estetä estämisen vuoksi ulkona olevaa, vaan suojataan sisällä olevaa. Näin lapsi sosiaalistetaan alusta alkaen kunnioittamaan muiden rajoja (ja omiaan!), jotka on perusteltu läpinäkyvästi ja ymmärrettävästi. Aikuinen puhuu omasta puolestaan ja kertoo tietenkin kokemuksellaan yhteiskunnasta, muttei asetu yksinään kaikkitietäväksi määrääjäksi, jolla jostain salaperäisestä syystä on rajaton valta.

Aikuinen on siis tasa-arvoinen lapsen kanssa. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta tajuamaan asioita ja ylläpitämään itseluottamustaan. On paljon asioita, jotka vain lapsi voi tietää, kuten onko hänellä nälkä tai ottaako kuinka paljon päähän. Tästä oli kyllä pitkä vääntö eräälläkin (tai nyt kun mietin, useammallakin) keskustelupalstalla. Vääntö kulkeutui siitä kiistelemiseen, onko vanhemmalla oikeus rajoittaa väkisin vaikka 17-vuotiaansa huumeidenkäyttöä. Periaatteessa näiden kirjojen filosofian mukaan ei. Aikuinen voisi siis vain tarjota kaiken mahdollisen apunsa ja ilmaista nuoren olevan vastuussa tekemistään valinnoista, jotka liittyvät hänen omaan elämäänsä, mutta väkisin ei voisi tehdä mitään (olettaen, että toiminnasta ei olisi mitään haittaa muille, eli aika teoreettiseksi meni...). 

Tämä kyllä oli sellainen esimerkki, jolla kai lähinnä testataan kasvatusfilosofian toimintaa ääriolosuhteissa ja ennen kaikkea härnätään eri tavalla ajattelevia. Jos vegaani olisi autiolla saarella jossa olis vain armottomasti hyönteisistä saatavalla E120:lla värjättyjä karkkeja eikä mitään muuta, söisikö se niitä? Itse olen alkanut kirjojeni myötä lähes (huom. lähes) tajuta sitä yhtä, joka intti, että periaatteessa 3-vuotiaan voi jättää kävelemään kaupasta kotiin, jos hän ei pitkällisen keskustelun jälkeenkään halua tulla aikuisen kanssa, koska aikuinen ei voi päättää lapsen puolesta. Kyse on ajattelutavasta, ei ääritoimista. Ei niitä ääritilanteita kovin usein tule arkielämässä vastaan, ja mitäs hiton väliä sillä on, jos poikkeustilassa, no, julistetaan poikkeustila ja toimitaan toisin?

Muistin juuri vielä yhden kirjan: Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat. Tässä kirjassa kehotetaan jättämään lapsi rauhaan ja rauhoittumaan itsekin. Vähemmän työtä ja harrastuksia, vähemmän materiaa, vähemmän hössöttämistä ja palvelua, vähemmän on enemmän. Hodgkinson kehottaa opettamaan lapsille drinkkien sekoittamista vanhempien iloksi. Miksi lapsia ei muka voisi työllistää, kun he eivät mitään muuta halua kuin tehdä oikeaa, tylsää työtä? Vanhemmat taas haluavat laiskotella. Käännetään siis roolit nurinpäin! Juuri tästä kirjasta luin ensimmäisen kerran ajatuksen siitä, että vanhemman kannattaisi sanoa ennemmin "pidän tuosta" kuin "tuo on oikein". Miksi lapselle pitäisi syöttää sellaista pajunköyttä, että vanhemmat ovat kaikkitietäviä?

Pakko tämä on jakaa osiin II

Yksi tämän hetken kuumimpia kasvatuskysymyksiä on kehuminen ja sen välttely. Että mitä, juurihan meille puoli vuosisataa on tolkutettu, että lasta pitää kehua? Tätä kysymystä käsittelee ainakin tuo A&S. Kehuminen on hyvin isossa osassa monen lapsiperheen elämää, totta kai, koska sillä yleisesti ajatellaan kasvatettavan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Sen sijaan että niistä tulisi vaikka kehunarkkareita, jotka menettävät mielenkiintonsa itse asioiden tekemiseen ja odottavat vain sitä tosihienoa ja oletpataitavaa... 

Yritän nykyään tiedostaa motiivini pikku t:n kehumiseen. Yritänkö manipuloida tai ehdollistaa häntä tekemään asioita, joista on hyötyä minulle (ja jos, myönnänkö sen avoimesti vai peittelenkö motiiviani jollain)? Yritänkö saada hänet kommentoitua hiljaiseksi ja pois jaloista? Entä jos lasta ei kehuisi ollenkaan, vaan antaisi aitoa kiinnostusta ja aktiivista kuuntelua vaikka kysymällä, että onko sinusta kiva piirtää, mikä sai sinut valitsemaan tämän aiheen ja oletko itse tyytyväinen tuohon piirustukseen? 

Sitten hän voisi itse miettiä, kuinka tärkeää piirtäminen, tai mikä asia ikinä kyseessä onkin, hänelle on. Koska ihan samahan se vanhemmille oikeasti on, piirtääkö lapsi vai ei! Jos kehutaan, niin kehutaan sitten aiheesta, vaikka sitkeydestä ja sisukkaasta yrittämisestä ja hellyyden osoittamisesta pienemmälle ja väkivaltaisten impulssien järkevästä kanavoinnista.

Pakko tämä on jakaa osiin III

Työstä ja hellyydestä puheen ollen. Olen viime aikoina ajatellut myös, mitkä asiat ovat minulle kasvattajana kaikkein tärkeimpiä tällä hetkellä. Ne ovat keskustelu, empatia ja työ. 2;7-vuotiaan kanssa voi jo keskustella paljonkin. Opetettuna ja kannustettuna hän oppii koko ajan enemmän tunnesanoja ja muitakin. Tänään hän kertoi pelkäävänsä "Wuwo-setää", koska tämän puheääni on "ÖYWÖYWÖYWÖYWÖY". (Se muuten on! Nauratti armottomasti, vaikkei sais. Nuoret miehet...) 

Empatiaa opettelemme päivittäin noin neljälläkymmenellä anteeksipyynnöllä per perheenjäsen. Ketään ei satuteta, loukatut tunteet keskustellaan kunnolla läpi ja verensokerin ylläpito hoidetaan jollain asiallisella keinolla. Perusteeton kaksinaismoralismi ("ÄLÄ HUUDA!111 EI SAA KOMENTAA ÄITIÄ!11!") pyritään karsimaan. (Löysin pikku t:lle nuken hoivailtavaksi, mutta hankkiutunen siitä eroon aivan tolkuttoman vahvan kemikaalinhajun takia. Ei sellaista uskalla kotonaan pitää.) 

Työ: pikku t omistaa nykyään harjan ja rikkalapion, ja kuten kristallipalloni kirpparilla kertoi, on aivan liekeissä niistä. Minulle todellakin sopii! Samoin hän osaa ripustaa erittäin hienosti sukat pyykkitelineelle, tuo ja vie ja asettaa tavaroita ja painaa napista intopiukassa luvan saadessaan. Kotona on paljon enemmän asioita, jotka voi teettää hänellä kuin niitä, joita ei voi. Kaupassa on mielekkäämpää antaa hänelle paljon puhuttu pieni ostoskärry ja oikeat ostokset kuin vyöttää hänet autokärryyn lattianrajaan kääntämään hyödytöntä ohjauspyörää. On hauskaa mennä pikku t:n luokse ja pyytää: "Tulisitko auttamaan, äidillä on sinulle työ!"

Sen sijaan muskari ja askartelut eivät voisi vähempää kiinnostaa, joten opettakoot päiväkodissa ne hommat. Milloinhan olen viimeksi antanut pikku t:lle kynän käteen? Taiteilijuuteen ei kyllä meillä kannusteta, mutta jos tuosta tulisi hellä, keskustelutaitoinen ja työteliäs, niin minä olen ylpeä.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Vanha kaupparatsu muistelee

Harrastan nykyään syömistä ja nukkumista, joten alan jopa olla aika iloinen! Ja lisäksi olen juuri juonut kahvia!!!11 Juuri nyt pitäisi olla tekemässä gradua ekaa kertaa kunnolla moneen viikkoon, mutta sen sijaan hyväksikäytän T+t:n sinisilmäistä uskoa ahkeruuteeni -- he ovat pihalla poissa häiritsemästä inspiraatiotani. Noo, sehän minulla juuri on... Olen nimittäin sisustanut. 

Sain eilen innoitusta kaverin tupareista: pariskunnan (ei lapsia eikä siis myöskään leluja, ruokatahroja, mitään haisevaa tai kahta kuivaustelinettä täynnä kosteita vaippoja) Hoas-kaksio oli valtavan tilava ja kaunis. Kalusteet olivat vanhoja ja yhteensopivia, kaikki näkösällä olevat tavarat arvokkaita vanhoja koriste-esineitä (sikaisoja Karhula-lasipurkkeja täynnä sopivanvärisiä lankakeriä jne.) ja tavaroita, joilla On Historia. Rumat esineet olivat kaiketi kaapeissa ja tyylikkäissä arkuissa. DVD-leffoja ei ollut, eikä minkäännäköistä telkkaria.

(Vasta kotona tajusin, että kirjojakaan ei muuten ollut. Mutta toisaalta kirjasto on keksitty, joten tällä perusteella päätelmiä kenenkään lukeneisuudesta ei voi tehdä.) Seinillä ei ollut paljoakaan silppukoristeita, vaan vain muutamia taidolla valittuja ja aika isoja esineitä. Kaikki oli jotenkin tosi... aikuista? Ja tietenkin kyse oli tupareista: 1. taloon on juuri muutettu, ja prosessin aikana on epäilemättä hävitetty kaikki vähänkin turha ja/tai ruma, 2. mitään ei ollut vielä ehtinyt kertyä minnekään, ja 3. juhlia varten oli epäilemättä paniikkisiivottu.

Tulin kotiin ja tiesin mitä tehdä. Koska olen hiljan vuokrannut kirpparipöydän kilometrin päästä kotoa, minulla on paikka kaikelle poistettavalle, ja ennen kaikkea taloudellinen motiivi hävittää kaikki turha. Vaikka olen kaksi tai kolme kertaa tänä kesänä jo tehnyt kaappien suurtyhjennyksen ja laittanut kaikenlaista kiertoon, sitä tavaraa riittää aina vain.  Eilen illalla onnistuin kaivelemaan ison Ikea-kassillisen (täyden!) irtokamaa, lähinnä koriste-esineitä ja cd- ja dvd-levyjä. Päätin nimittäin muuttaa rahaksi melkein koko kokoelmani kahta viimeksi mainittua. Vain poikkeuksellisen hyvät tai poikkeuksellisen vaikeasti muualta käsiin saatavat levyt jätin itselleni. 

En ole aikaisemmin luopunut levyistäni, koska en ole ilmaiseksi halunnut niitä lahjoittaa, kuten voi vaatteille tehdä, enkä ole todellakaan jaksanut ajatella netissä myymistä. Vasta hinnoitellessani ("YUP-kokoelma, 25 euroa") tajusin yhden asian. Kirppispöydälläni ei ollut pari tuntia aikaisemmin tarkistaessani ollut enää yhtään T:n (halpistoiminta)elokuvaa. Ne oli kaikki ostettu! Kyllä motivoi.

Koriste-esineet saivat lähteä. Melkein kaikki. Tyhjentelin seiniltä kortteja, lehtileikkeitä ja valokuvia, roskiin, muistolaatikkoon ja kirpparille pussikaupalla myytäviksi. Tyhjille seinille ripustelin tänä aamuna kauneimpia vaatteitamme, itsetehtyjä kahden sukupolven villa-asuja, kastemekkoja, juhlamekkoja asusteineen, tiedätte. Sisustuslehtityyliin. Ne melkein jopa vievät huomion aivan hirveän näköisistä, sinitarratahraisista ja kuluneista valkoisista seinistä. Nyt huoneiden tyyli on paitsi yksinkertaisempi ja miellyttävämpi, myös ehkä vähemmän persoonallinen, ja ehdottomasti vähemmän lapsellinen. Olinkin kyllästynyt teini-iästä muistuttaviin kollaasityyppisiin seinäkoristeluihin.

"Luotan siihen, ettei myyntiin mene minun sinulle ostamiani lahjoja", sanoi T ja katsoi minua pistävän tutkivasti. Kiemurtelin hiukan. Voin kertoa, että jos olet tuttavani, siinä kassissa on aivan varmasti juuri sinun antamiasi esineitä. Koetan ajatella, että muistot eivät ole kiinni materiassa. Ei elämä katoa, vaikka tavarakuormaa pienentää. (Ja saa rahaa siitä.) Jatkuvasti tiellä oleva ja sen vuoksi harmia aiheuttava esine ei ehkä edes tee mitenkään hyvää mielikuvalle sen antajasta.

Aikaisemmin moni asia on estänyt myymästä tavaroitani: Ei ole ollut oikeanlaista tilannetta tai paikkaa, missä myydä suhteellisen pienellä vaivalla. Huutonettiin kuvaaminen on iso vaiva. En ole halunnut lahjoittaa arvokkaita tavaroita ilmaiseksi, niin kuin vanhoille vaatteille voi vielä tehdä (ja olen tehnytkin). Ja olen ajatellut, ettei minulla ole mitään, mistä kukaan haluaisi maksaa. Ristiriitaisia ajatuksia, jotka ovat asuneet päässäni eri aikoina. Nyt kun tuohon lähelle avattiin kirppis, päätin ensin huolehtia siitä, että sillä riittää myyjiä ja asiakkaita. Vasta sitten ajattelin, että saattaisin ehkä todella hyötyä siitä itsekin! Ja nyt tuntuu, ettei näy loppua tavaravirralle minulta poispäin. Tämä on melkein koukuttavampaa kuin tavaroiden ostaminen!

Tavaroissa on kerrostumia. Kun on aika laittaa kiertoon jotakin, aloittaa siitä kaikkein ilmeisimmästä ja päällimmäisestä kerroksesta materiaa -- siitä, jolla on kaikkein vähiten käyttöä tai muistoja tai tottumuksen kasvattamaa välttämättömyysarvoa. Sen jälkeen, kuten nyt kun luulin jo tyhjentäneeni kaiken, on vähän tarpeellisempien, ehkä vanhempien ja pidempään käytössä olleiden tavaroiden vuoro. Haluanko yhä omistaa tämän? Selviäisinkö ihan hyvin ilmankin? Selviäisinkö paljon paremmin ilman? Mitä syvemmälle mennään, sitä henkilökohtaisemmaksi homma muuttuu. Kysymys alkaa olla tärkeistä, kauniista, muistettavista ja rakkaista tavaroista, jotka eivät ole enää tavaroita. Ne ovat melkein ihmisiä. Ne voi huoletta jättää kotiinkin. Mutta voi myös olla mielenkiintoista kokeilla luopumista. 

Ehkä ihmisetkin voi jakaa kahteen ryhmään. Yhdet säästävät esineitä siltä varalta, että niitä tarvittaisiin joskus. Heillä on mielenkiintoinen ja muistorikas koti, joka tosin on luultavasti jo peittynyt entropian alle. Se koti on myös mahdollisesti kaukana kaikesta, koska sen on oltava iso. Mutta he pärjäävät itsenäisesti vaikka mitä tapahtuisi, eikä heidän tarvitse ostaa kovinkaan usein mitään uutta. Ainakaan, jos tavarat eivät huku kaaokseen. Muodit ja omien mieltymysten vaihtelu eivät piinaa tai edes kiinnosta heitä lainkaan. He paheksuvat ihmisiä, jotka myyvät lastenvaatteita, joille ei juuri sillä hetkellä ole käyttöä. Siis kyllähän ne nyt pitäisi ymmärtää säästää seuraavalle! Ainako pitää olla rahan ja tavaran virtaamassa suuntaan tai toiseen! Eikö ole mitään pysyvää! 

Ja sitten ovat toiset. Heillä on pieni, mutta silti jotenkin tilava koti, jossa on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos jotain tarvitaan, se ostetaan, ja myydään tai annetaan eteenpäin, kun ei enää tarvita, ei vaikka odottelu- ja varastointiaika laskettaisiin vain muutamissa vuosissa. Kirpputorit ovat tuttuja, samoin nettimyyntipaikat ja alennusmyynnit. Raha ei ole ongelma, ei ainakaan yhtä iso ongelma kuin liika tavaramäärä olisi. Muistoja ei sidota tavaroihin, eikä kaikella välttämättä ole Historiaa. Tai se historia voi olla kertynyt enimmäkseen edellisten omistajien luona, eikä sitä ehkä tiedetäkään. Muistot on kenties kirjoitettu tiiviisti tai valokuvattu talteen ennen katoamista. Ehkä ei edes sitä. Ehkä toiset vain luottavat siihen, että tärkeät asiat pysyvät ja uutta tapahtuu ja luodaan koko ajan. Ehkä toiset vain luottavat.

torstai 6. syyskuuta 2012

Värinää kammiossa

Ohhoh ja shit, nyt tekee mieli olla paniikissa tosi sarkastinen (ehkä parissa päivässä tuijottamillani 28 jaksolla Housea on jotain tekemistä sen kanssa. Intuboikaa!). Tai jotain. Sain tunnustusta. SariP antoi tällaisen:


Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen. 
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 


Ja mä olen ihan että joo öö, alankohan minä nyt saada risteilyjä ja ripsivärejä postissa. Suunnilleen kaikki ei-suljetut blogit, joita luen, ovat saaneet tämän (ja muita) kun lunta oli vielä maassa, mutta valitsen silti, tulkoon toistoa:


1. Kolme kertaa ikuisuus. Olen lukenut tätä vuositolkulla, jo paljon ennen kuin tiesin, että jossain vaiheessa muodissa olevat äitiysblogit alkavat kiinnostaa aivan vastustamattomasti. (En jostain syystä saa kylläkään lisättyä blogiin kommenttia nyt.)
2. Samppanjapäivät. Rakkautta ensisilmäyksellä. Jotain ihan muuta.
3. Filosofian puutarha. Tämä ei muuten ole missään järjestyksessä tämä lista. Ihanaa, viisasta tekstiä.
4. Lähiömutsi. Vähemmän itäisen Itä-Helsingin kukkanen ja kiinnostavia aiheita sopivalla syvyydellä käsittelevä blogi.
5. Buttermilk bisquits. Runollisuutta ja arkea kivasti yhdessä. 

Listaamatta jäivät tietenkin Oi mutsi mutsi, Kemikaalicocktail ja Project Mama, koska hei, olisi vähän turhan obvious. Kavereiden blogit jäivät myös rannalle, koska useimmissa on jokin rajaus lukijoissa. Odotan muuten yhä, että Sushi ja pikku t:n kaima-isoukki alkavat blogata! Edes jompikumpi?

Oma blog(g?)aukseni on vaihtelevaa, erittäin vaihtelevaa. Olen kirjoittanut kuulumisia, olen hävennyt ja hävittänyt ne ja päättänyt kirjoittaa vain Jostain Aiheesta, saanut kroonistuvia mieli- ja kielikramppeja, ajatellut myötähäpeää ja laskenut taas rimaa ja toivonut, ettei kukaan huomaisi. Olen ajatellut, että olisi siistiä olla osa myyttistä yhdessä bilettävää blogiyhteisöä, ja sitten tajunnut, etten todellakaan jaksaisi kirjoittaa joka toinen päivä tavara-aiheisia postauksia siksi, että joku ostaa minulta sellaisia. Ylipäänsä en jaksaisi kirjoittaa, jos joku ostaisi minulta sitä, tai ylipäänsä luettavaa tekstiä joka toinen päivä. En ala koskaan toimittajaksi. Ja aivan varmasti en opiskelisi koskaan luovaa kirjoittamista niin kuin äiti teki viime vuoden. Tieteellisessä tekstissä on sentään turva ja lähdeviitteet.

Nyt vähemmän sitä katkeraa nilkuttavaa diagnostikkoa. Enemmän esim, hmm, bodypumpia, ihmisten lapsuusmuistoille huutonauramista ("nukkeni nimi oli Hämäläinen" "Mun oli Jeesus") ja asiallisia voileipiä. Mitä kellokin taas on?


T ja pikku t soittivat minulle mummolasta puoli yhdeksältä illalla ruuhkametroon, koska pikku t:llä oli kova ikävä, ja hän halusi sanoa minulle, että työmatkalla oleva pappa oli soittanut Singaporesta. Ymmärrettävästi iso T auttoi häntä kertomaan tämän. Kuulemma poikani (tämän jälkeen olen alkanut tykätä tuosta sanasta) rauhoittui nukkumaan, kun sai hetken jutella kanssani.


(Päästäpä joskus musavideoiden todellisuuteen, jossa saa laulaa katosta roikkuvaan mikkiin isot kuulokkeet päässä ja silmät kiinni, toinen käsi kuulokkeen peittämällä korvalla. Lähimpänä olin tänään, kun löysin itseni Wiipurilaisesta osakunnasta tuntemattomien ihmisten keskeltä laulamasta tunnin--pari. Ääneni oli pienessä joukossa sen verran hallitseva, että kun minä lauloin Jääkärinmarssin toiseksi viimeisen säkeen päin honkia, kaikki seurasivat uskollisesti.)


Eiku menetkö nyt oikeasti nukkumaan ja olet ihan hiljaa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Seisoi talon katolla ja uskoi että zeppeliini pelastaa

Lievästi melankolinen olo, ollut jo aamusta. Ajattelin ensin avautua syynä olleesta unestani, joka oli kaunis ja hyvätunnelmainen, ja minusta kuvasi jälleen kerran vain eskapismia ulkonäköpaineista ja muusta ja kaipuuta nuoruuteen (haha) ja ihaniin balettiaikoihin. Mutta sitten luin vähän unisymbolisivustoja ja lakkasin uskomasta varauksetta siihen, että tiedän itse mistä näen unia. 

Olen kuunnellut melankolisuuden aloittajaksi ja lopettajaksi Kerkko Koskinen -kollektiivia koko päivän Spotifysta, tai siis päiväuniaikana ja nyt illalla, kun pari tuntia sitten perheeni lähti viideksi päiväksi pois, ja laulanut "Laura Palmeria", "Käkeä" ja "Nukun hiljaa kirkkomaassa" kovaa ja hiljaa, vuorotellen ja yhtä aikaa, mustana, maidolla, kylmänä ja kuumana. Tutustuin samalla muihinkin Anna Ahmatovan runoihin, kun se kuulostaa uskottavalta minunkaltaiseni ihmisen toimelta, ja tajusin että nehän jopa ovat oikeasti kauniita ja riittävän helppolukuisia. (Vain kurkistusluukut puuttuvat. Missä Puppe?) Aion myös kirjoittaa yhtyeen nimen kieliopillisesti oikein ihan kiusallanikin.

Alkoi kaduttaa, että päästin ne lähtemään. Olisi nyt edes toinen jäänyt tänne minulle unikaveriksi. Viimeksi nukuin pikku t:n hajuisen nallen kanssa. Löytyisiköhän jostain vähän käytettyjä vaatteita? Ei kuitenkaan välttämättä pissanhajuisia tai muunkaan eritteen. Niin kova ikävä ei ole vielä sunnuntaina. Lähtisikö sitä Makuuniin vuokraamaan kokonaisen boksin jotakin kivaa tv-sarjaa tuijotettavaksi dekadenssin vallassa yöt läpeensä? (Öisin minulla ei olekaan mitään muuta tekemistä kuin läpeeni tuijottaminen.)

Minun täytyy päästä joko laulu- tai tanssitunneille taas. Pakko. Sitä odotellessa otan itsestäni valokuvia meikattuna kotona äitien baari-illan jälkeen (kello 22.30), laulan Kerkko Koskisen perässä moniäänisesti "aa-aa-aa-a-a-aaaaa-a-aaaaa" ja kirjoittelen nettiin. Tanssiminen voisi olla jotenkin... tuottavampaa.

25 years and I'm alive here still.

perjantai 31. elokuuta 2012

Matalan kynnyksen teksti, luvassa jotain tosi tylsää vaan

Eilen oli yksi loppukesän kohokohdista: Naisasialiitto Unionin feministiäitiryhmän odotettu ja ainoa kesätapaaminen. Unioni sallii käsittääkseni ryhmiensä kerran vuodessa kokontua Bulevardin Maikki Friberg -kodin asemesta omistamassaan Villa Salinissa, aivan hillittömän hienossa huvilassa Lauttasaaren rannassa. Pyöräilimme sinne pikku t:n kanssa Ruoholahden metroasemalta, ja paikan päältä löysin kymmenisen äitiä ja suunnilleen yhtä monta lasta, paljon nyyttäriruokaa ja ehdotuksen leiriytyä ulos pitkän, katetun (sanan molemmissa merkityksissä) pöydän ääreen. 

Oli myöhäinen iltapäivä ja alkoi olla jo viileää, ja lapsista näki, miten eri tavoin äidit olivat lukeneet säätiedotuksia ja omia lapsiaan ennen lähtöään. Pikku t:llä oli kypärämyssy ja takki, ja silti hänellä oli kylmä. Jotkut juoksivat vielä paljasjaloin. Puin pikku t:lle vielä oman vaihtopaitani takin alle.

Keskustelu eteni sillä tavalla, että kysyin jokaiselta nimeä, ja ihmiset esittäytyivät minulle ja kertoivat meidän tavanneen tähän mennessä joka kerta. Minä syytin alati huononevaa kasvomuistiani ja painuin hieman kasaan. Aika pian taaperot alkoivat leikkiä, heidän äitinsä alkoivat juosta heidän perässään mehulasi kädessä, ja vauvojen äidit keskustelivat feministisistä aiheista (luulen että jotain puhuttiin työelämästä ja synnytyssairaaloista). Pikku t löysi sählypallon ja pihakeinun, toiset lapset löysivät minun pyöräni, minä löysin käsintehtyjä suklaakonvehteja. Täytyy sanoa, että pikku t:n vessahädät ja muut veivät huomiotani aika paljon, mutta miljöö ja kokemus sinänsä olivat niin mahtavat, että ei haitannut. 

Kotimatkalla pysähdyimme Myllypuroon kymmeneksi minuutiksi. Siellä tehtiin uutta asfalttia.

torstai 2. elokuuta 2012

Pyöräilyn siisteydestä ja muusta kulkemisesta

Toisin kuin edellinen, tämä teksti kylläkin käsittelee perhe-elämäni auvoa.

Minulla on, mitä, useita viikkoja joita en osaa enää laskeakaan, ollut uusi polkupyörä, ja siinä lastenistuin, jonka voi itse asiassa hyvin helposti siirtää vaikka sisältöineen myös T:n pyörässä kiinni olevaan vastakappaleeseen. Nämä kaksi yhdessä ovat suunnilleen muuttaneet elämäni: isoon etukoriin mahtuu laukun lisäksi myös ostoksia ja kantoliinakin, joten pikku t ja minä voimme hyvin helposti kulkea oikeastaan missä vain. Metroonhan on aivan luvallista ja helppoa viedä pyörä (no kunhan muistaa, että Kalasataman ja Kampin välillä hissit ovat hitaita ja/tai tarpeettoman monilukuisia, joten niillä asemilla ei kannata tulla tai mennä), joten minun ei tarvitse todellisuudessa edes jaksaa ajaa koko matkaa, jos menemme kauemmas. Pikku t:n ei myöskään tarvitse jaksaa kävellä (tai siis osata kävellä oikealla nopeudella ja oikeaan suuntaan tarttumatta kiellettyihin asioihin, eli niin kuin minä haluan) määränpäässä, koska liinan mukana kuljettaminen ja hetkeksi päälle sitaiseminen kahvilan jonossa on niin naurettavan helppoa. 

Pähkinänkuoressa: Pyörä etukorin ja istuimen kanssa on vähän niin kuin lastenvaunujen ja auton yhdistelmä. Minun ei tarvitse kantaa mitään pitkiä matkoja, pikku t on tallessa, pääsemme nopeasti kauas.

Niin tai se on vähän niin kuin se auto. Hmm. Auto. Jota meillä ei ole, vaikka kieltämättä joskus tajuaa, miksi muilla sellainen on. Talvikin tässä tulee ja kaikkea. Hmmmmmm.

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä lähellä mitään ole (fail!), enhän minä jaksaisi pyörällä ajaa kuin muutaman kilometrin säteelle kuitenkaan (fail!) ja muutenkin nillin nillin, yhyy. Nykyään ajattelen, että kiinnostavia paikkoja on joka suunnassa ja aina voi pyöräillä, edes osan matkasta (jotta viisi kiloa vuodessa -tyyppinen painonnousu edes vähän hidastuisi). Helsingin keskustassa on kiva ja yllättävän helppokin ajella parin kilometrin etäisyyksiä, olen haaveillut siitä monta vuotta ja luullut, että se vaatisi keskusta-asumista, vaikkei asia niin olekaan. 

Kannan yhä pikku t:tä, mutta lyhyemmillä liinoilla (menevät pieneen tilaan), kevyemmillä sidonnoilla (helppoja tehdä hetkeksi ja purkaa sitten) ja lyhyempiä aikoja (saapi lapsikin kävellä, nykyään jopa paikoissa joissa saattaa olla autoja). Verrattuna viimetalvisiin hikisiin ja työläisiin kävellen ja julkisilla tehtyihin asiointireissuihin, kun sidoin liinoja vielä kömpelösti, ja ehdottomasti vain kotona rauhassa, ja kannoin lapsen lisäksi vielä kaikki mahdolliset ostoksetkin (en omistanut mahtavaa, joskin juuri nyt lepäilevää mummokärryäni) tämä on yhtä juhlaa. Kesä. Vaatteetkaan eivät ole superpaksuja tai kuraisia haalareita!

Kesä ehkä loppuu joskus ja pyöräily sen mukana (kylmä viima ei oikein sovi minulle), mutta pikku t sen kuin kasvaa. Hän kävelee hyvin, osaa istua metrossa riittävän hyvin ja viihtyykin siellä ja alkaa yhä enemmän olla järkevä ihminen sen suhteen, saako kaikkeen koskea ja juostaanko autojen alle. En enää juurikaan käytä hänellä valjaita -- luottamuksen kasvamisen vuoksi ja siksikin, että pieni liina kulkee aina mukana pelotteena, jos kävely menee spedeilyksi. "Käveletkö itse tähän suuntaan vai tuletko liinaan?" Olen oppinut liinailemaan rennosti, ja voin ihan helposti sitoa ja purkaa liinaa siellä täällä suurenkin yleisön edessä, joten lapseni saa kävelläkin joka retkellämme enkä kanna häntä "koko rahalla" kun kerran saan sidotuksi.

Kaksivuotiaan kanssa kaikki on niin paljon helpompaa kuin yksivuotiaan. Vuosikas ei tajua vielä just mitään mistään, mutta ei myöskään enää ole sellainen mukana kulkeva nyytti kuin pikkuvauvana. Hänellä on omat tarkat rytmit, joista ei ole poikkeamista, mutta hän ei osaa oikein vielä kävellä, vaikka painaa jo kiitettävästi. Potalla hän tuskin osaa käydä, joten kuivia ja märkiä vaippoja kanniskellaan kaikkialle, samoin ruokia, jos kyläpaikan tarjoomukset eivät miellytäkään. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä. Sen sijaan reilu kaksivuotias on jo joustava ja älykäs, suorastaan itsenäinen toimija. Hän ei ehkä nukahda enää päiväunille kylässä, mutta toisaalta selviääkin sitten nukkumatta muutamia ylimääräisiä tunteja ja ymmärtää lelujen ja leikkipaikkojen päälle. Kaksivuotiaan vanhemmatkin ovat jo oppineet kaikenlaisia niksejä, niin kuin nyt vaikka pyöräilyä ja liinailua, jotka riittävän pitkälle kehiteltyinä helpottavat elämää vaikeuttamisen sijasta.

Mietin joka päivä: mitä minä tekisin ilman liinoja? Miten muut vanhemmat menettelevät, kun kulkevat pyörällä ja siis ilman rattaita pikkulapsen kanssa, ja määränpäässä on vaikkapa pihakirppis tai kahvila, jossa riehuva liike pitäisi saada pysähtymään ja lasta ei voi koko aikaa sylissäkään pitää? Eivätkä ne autosta mukaan otettavat turvakaukalotkaan suoraan sanottuna järin mukavilta kannettavilta näytä. Liinat, rakastan teitä. Pyörä, rakastan sinuakin! Ja metro, paras ystävämme! Ei hankita sitä autoa ja esikaupunkiomakotitaloa ikinä.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kill your darlings

Tämä teksti ei otsikosta huolimatta käsittele perhe-elämäni auvoa (ja varmasti et viittaa otsikkoon! t. lukion äikänope), jos ei nyt oteta lukuun sitä, että perhe-elämäni lähti ulkoilemaan, tulee kotiin vasta puistoruokailun jälkeen ja laittaa toisensa sen jälkeen suoraan päiväunille. Tämä teksti käsittelee kirjoittamista ja gradua, koska nyt sain siinä putken päälle.

Lapsettoman viikonloppuristeilyn jälkeen vääntäydyin vastahakoisesti uuden hienon dyykatun pöytäni ääreen ja avasin gradukoneen, minttusuklaa-Frezzan ja sulut aivoistani. Nyt g-kone on tehokkaan puolitoistatuntisen työtuokion jälkeen kiinni, Frezza-pullo tyhjä ja aivot yhä auki, joten täytyy käyttää hetkeä hyväksi. Aion nimittäin antaa hyviä neuvoja asiakirjoittamisen kanssa painiskeleville! Nyt lähtee!!!11!

Isoa kirjoitustyötä, esimerkiksi nyt vaikka jonkinlaista lopputyötä, ei kannata ajatella kokonaisena möhkäleenä. Se on hyvä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jakaa osiin ja aloittaa helpoimmasta päästä. Itse luon nykyään aika rutiininomaisesti useita otsikoita ja alaotsikoita jo ennen tekstin aloittamistakaan. Hyvin pitkää (esimerkiksi yli 30 sivua) tekstiä suunniteltaessa kannattaa jopa luoda erilliset tiedostot, joihin tuottaa yhden luvun kuhunkin, esimerkiksi "Johdanto" ja "Analyysiluku". Nekin on syytä jakaa heti edes alustavasti alalukuihin. Kannattaa tehdä kaikki otsikot mahdollisimman aikaisin, niin jäljelle jääkin vain useita muutaman sivun tekstejä. Ja sellaisenhan nyt tekaisee jo paljon helpommin!

Tässä vaiheessa on hyvällä tuurilla syntynyt jo useita sivuja tiedostoja: pelkät muotoseikat on kiva hoitaa aluksi, koska tuntee tehneensä edes jotakin. Se ei myöskään vaadi suurta luovuutta: täytyy vain valita fonttikoko, riviväli ja marginaalit ja muut sellaiset. (Tekstien muotoilusta kannattaa muuten tehdä itselleen jonkinlainen muistilista, jonka mukaan on helppo luoda uusia ja yhdistellä vanhoja tiedostoja. Minulla se on "To do -listassa", jossa on kaikkea muutakin mielen päällä olevaa ja työvaiheiden mukaan muuttuvaa.) Kun sitten sijoittelee mielessään hahmottelemansa otsikot sopivin välein ja mahdollisesti tiristää ulos pari sanaa tai lausetta luonnehtimaan otsikoiden alle joskus myöhemmin tulevaa tekstiä, on jo pitkällä! Vähän niin kuin kokoaisi kirjahyllyjä. Vääntämisen, rakentamisen ja sijoittelun jälkeen huone näyttää jo paljon paremmalta kuin typötyhjänä. Vain sisältö puuttuu enää.

Kun on aloittanut kirjoittamisvaiheen, taustatyö on luultavasti jo enemmän tai vähemmän hyvässä kunnossa. Aineistosta ja lähdekirjallisuudesta on muistiinpanot jossakin ja sen sellaista. Tällöin on aika luottaa itseensä. Tietoa on omassa päässä luultavasti enemmän kuin itsekritiikissään tajuaakaan. Siitä selviää vaikka keskustelemalla aiheesta erittäin kiinnostuneen ihmisen kanssa. Ihminen tunnetusti oppii parhaiten opettamalla asiaansa jollekulle toiselle (!). Ajatusten sanallistaminen auttaa, ja joskus sitä suorastaan hämmästyy tajutessaan, miten laajat tiedot omasta päästään voikaan löytää, jos vain joku, esimerkiksi nyt graduohjaaja, muu opettaja tai vertaisryhmäläinen, kuuntelee innokkaana ja vaikuttaa todella tarvitsevan tietoa. Jos lähipiiriin ei kuulu ketään, jota kiinnostaisi, sellaisen voi kuvitella. Aina voi hiukan blogata tai kirjoittaa oppimispäiväkirjaa (kuinka vihasinkaan sitä lapsena -- miksei kukaan kertonut, että siitä on apua?).

Yritän sanoa, ettei ole mikään Hyvän kirjoittajan ja Asiallisen työihmisen merkki, että yrittää aloittaa vaikeimmasta ja ahdistuu. Aika monessa asiassa on lupa tehdä ensin se, joka tuntuu helpolta, kivalta tai edes siedettävän mahdolliselta. Kun on tehnyt alta pois kaikki melkein merkityksettömät, simppelit pikkujutut, saattaa huomata tekstin kasvaneen 30 sivuun. Sitten kun yrittää muistaa, että mikä tässä nyt niin kamalaa oli, ei enää saakaan ajatuksesta kiinni. Kyllä se siitä! Luultavasti ainakaan opiskelijalta ei vaadita mitään täysin hyödytöntä tai suorastaan vaarallista (no työelämässä se muuttuu), vaan kaikki työ palvelee jotenkin omaa oppimista. Yliopistokaan ei oikeasti tahdo pahaa opiskelijoilleen, vaan gradunteollakin on, öö, joku merkitys. Tota.

Palatakseni otsikkoon: Sitten kun on sanonut omasta mielestään jotain tosi sykähdyttävän päräyttävää ja vain ihan lievästi epätieteellistä, sitä hehkutetaan ja hekumoid se on syytä lukea läpi vielä useita kertoja erittäin kriittisin silmin ja lopuksi varmuuden vuoksi poistaa. Luultavasti sitä vain häpeäisi isona. Tylsän asiallista ja hyvän tieteellisen tavan mukaisesti etenevää asiatekstiä sen sijaan ei häpeä koskaan!!!111!

Loppukaneetiksi vielä yksimielisesti äänestetty virallinen graduntekolaulu. Huomatkaa erityisesti kohdassa 2:33 deus ex machina -tyyliin ilmestyvä graduohjaaja!

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Juhlista kotiin

(Kiitos Merete Mazzarella ja Google-optimointi!)
Pyöräilin eilen öisen Helsingin läpi juhlista kotiin. Olin onnistunut käyttämään tunnin ja kolme varttia menomatkaan, joka kulki sairaan käteviä metsäisiä ja suoria pyöräreittejä pitkin: miksi kiertää metron ja Itäväylän mukana, kun voi kulkea nopeammin ja viihtyisämmin vasiten rakennettuja pyötäteitä? Eksyin Myllypurossa itseni kokonaan kartalta ulos (no, se on aika vanha kartta ja paikka oli uusi asuinalue, jolle olen itse asiassa eksynyt totaalisesti kerran ennenkin) ja sen jälkeen suunnilleen pari kertaa jokaista metroasemaa kohden. Ei nyt ollut niin kamalan nopeaa ja kätevää.

Olen hyvä eksymään. Löydän uusia paikkoja, niin kuin nyt vaikka Herttoniemen ja Viikin välissä olevan pellon (epäilen sen olevan sama pelto, jolle eksyin tiistainakin, tosin eri puolelta katsottuna), näköalapaikan ja lintutornin. Löydän kivoja asuinalueita, jotka ratkaisevat ikuisuuspohdinnat siitä, minne me sitten muutetaan, kun. Kun opiskelut ovat ohi ja molemmilla on työpaikka. (Sitä ennen on aika vaikea valita kaupunginosaa tai edes kaupunkia...) Löydän jänniä uusia reittejä ja tajuan, että kaksi kaupunginosaa ovatkin vierekkäin, vaikka julkisilla niiden välillä kulkeminen kestää kauan.

Yksin pyöräilyssä, tai miksei bussillakin kulkemisessa, keskellä yötä on jotain melankolista, suorastaan surullista, ajattelin kotimatkalla. (Menin sitä epäkätevää, pitkää mutta helppoa ja metsäpolkuverkostoa turvallisempaa autoreittiä ja kompensoin sen ajamalla kovaa, joten pääsin puoli tuntia menomatkaa nopeammin perille.) Ehkä tunne johtuu siitä, että kotimatka on kylmä, yksinäinen ja pimeä, ja sen aikana tajuaa, miten väsynyt onkaan. Ero jonkun lämpimässä kodissa juhlimiseen on suuri. Tietenkin minulle on myös koko elämäni opetettu, että yksin yöllä ulkoileva nainen on vaarassa. (Ei ehkä yhtä todennäköisessä vaarassa kuin samanikäinen mies, ei ehkä yhtä todennäköisessä vaarassa kuin omassa kodissaan, mutta kuitenkin.) Olkansa yli vilkuileminen tuokin aina oman mukavan lisänsä yökulkemisiin.

Ehkä lähtemiset ylipäätään ovat surullisia. Pimeys, kylmyys, yksinäisyys ja pelko lisäävät tunnetta. Yleensä myös hieman kaduttaa: pakkoko sitä oli venyä tanssimassa YouTube-musiikkivideoiden tahdissa yhteen asti? Aamulla vaippaan puettu herätyskellomme ei tiedä eikä välitä, mitä iltayhdeksän jälkeen on tapahtunut. Mutta on vaikeaa irtautua muiden seurasta ja yleisestä ilonpidosta, valosta ja lämmöstä, varsinkin nykyään kun ikäiseni osaavat käyttää alkoholia aika hallitusti eikä minulle enää useinkaan tule epämukava olo tietyssä vaiheessa iltaa. Nykyään onneksi saan asua T:n (ja pikku t:n) kanssa, enkä joudu aina ja aina lähtemään kotiin ja pois. Se oli raskasta aikaisemmin ja tuntui jotenkin luonnottomalta. Miksi pitää aina lähteä? Eikö mukava asia muutu yleensä venyttämällä ja liioittelulla vielä mukavammaksi? Ai eikö?

T sen sijaan on oppinut jokseenkin päinvastaisen tavan. Hänen isänsä lähtee juhlista, kivoistakin, etukäteen päättämänään aikana, koska se nyt vain on niin, eikä anoppinikaan mitenkään pitkään venytä vierailuja sen enempää kuin puhelujakaan. T on sentään opetellut pois tästä kieltämättä absurdista tavasta (eikö siinä ole jotakin melkein koomisen ja samalla ahdistavan askeettista, vähän niin kuin aasialaisessa tavassa syödä vain siihen asti, että on melkein kylläinen?), mutta vieläkin meissä näkyy aika suurena ero minun kaikkinaisen liioitteluni ja ylilyöntieni ja T:n varovaisuuden ja suoranaisen kitsauden (en tarkoita materiaalista kitsautta) välillä. Rahankäytössä tämä ero on sitten juuri toisinpäin. Kuinkahan kauan kestää, että erot tasoittuvat kokonaan?

Onko tällä tekstillä mitään rakennetta?

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ohhoh

Huomasinpa, että minut oli haastettu kolme kuukautta sitten (ja puoli): pitää valittaa kolmesta asiasta. Ok!

1. Mikrossa astia kuumenee ennen ruokaa.
2. En voi kertoa juuri kenellekään hauskaa juttua, johon liittyvät utelias lapseni, anopin yksityisistä yksityisin yöpöydänlaatikko ja maan alle vajoava mieheni.
3. Kaikilla äitibloggareilla on aina kivaa.

Mutta! Saanko lisätä loppukevennykseksi tämän videon? Olen ollut aiheesta melko liekeissä kauan.


perjantai 13. heinäkuuta 2012

Yksin

Hei kaikki, meinasin aloittaa ennen kuin muistin, ettei tämä olekaan sähköposti. Oikeamminhan pitäisi olla "hei Sushi ja äiti (kun luet tätä, on joulu)".

T+t lähtivät eilen aamulla neljäksi päiväksi kotipuoleen, ja minä uuvahdin täysin jo vähän ennen heidän lähtöään. Olisi ehkä ollut ystävällistä auttaa T:tä ennen voimainkoetusta muutenkin kuin pakkaamalla laukku toiveikkaasti odottamaan. Mutta minä vain makasin sängyssä. Eilen oli tarkoitukseni syödä järkevästi, kirjoittaa päiväkirjaa kun kerrankin ehtii, käydä kirppareilla ja uimassa, tehdä kaikkia asioita, joista nautin ja joihin ei yleensä ole aikaa. Minä makasin sängyssä. Jaksoin sentään hakea pitsan ulko-ovelta, mutta syötyäni puolet kirjan ääressä väsyin jo niin, etten jaksanut laittaa loppuja jääkaappiin, vaan makasin taas sängyssä kuunnellen vain raatokärpäsen surinaa keittiössä, ajattelin sitä munimassa tuplajuustoon ja yritin olla koskettamatta ulkona likaantuneilla jalkapohjillani lakanoita. 

Koomaa jatkui kuutisen tuntia. Luin sentään samalla kirjaa, koska lukeminen (minkä tahansa lukeminen) on hyvä harrastus ja estää kuuntelemasta omia ajatuksiaan. Koko ajan suunnittelin: jos just kohta nousen, ehdin vielä tällaiselle ja tällaiselle kirpparikierrokselle, menen pyörällä osan matkasta ja osan metrolla, kätevästi, tehokkaasti ja hauskasti. En lähtenyt. Ok, en mene kirpparille, mutta käyn vielä ostamassa ostarilta mansikoita ja suklaata yksityiseen dippailuun, ei pitäisi olla rankkaa? Häh? Häh? Ok, haen ne mansikat Alepasta, se on auki yhteentoista. Kas, sekin meni kiinni.

Sain käytyä suihkussa, mutta kun etsin sukkia jalkaani (miksi juuri sukat ennen vaikka paitaa, en tajua mitä ajattelin), satuin koskettamaan sukkahousukasaa. Satuin ottamaan laatikon ulos kaapista, satuin hakemaan keittiöstä muovipusseja, kynän ja teippiä, satuin en ainoastaan järjestämään sukkani ja sukkahousuni, vaan myös nimikoimaan pussit ("3 aika hyvät sukkikset", "2 legginsit, oransseissa reikä"). Satuin tekemään petaamattomalle sängylle uuden kirpparikasan, vaikka luulin jo vieneeni kaiken poisvietävän pois.

Satuin riehumaan maanisesti puolilleöin ja käymään läpi kaikki vaatekaapit, vaikka juuri olin ajatellut, ettei niitä tarvitse käydä läpi. Pikku t:n vaatteet ovat keittiön lipastossa, joka myös on juuri tyhjennetty ja täytetty naapurin pojan vaatteilla, mutta meillä on silti vielä viisi vaatekaappia. Tajusin piteleväni käsissäni tavaroita, joista viisi tai kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että onpa järkevää säilyttää nämä loistavat arkartelumateriaalit, sitten kun perustan työttömien toimintakeskuksen päiväkotini rinnalle, niille tulee varmaan vielä käyttöä. Ainakin luulisin ajatelleeni niin, koska miksi helvetissä minulla muuten olisi ollut 14 tyhjää sydämenmuotoista suklaarasiaa vaatekaapissa? Hervottomat kangas- ja tilkkumäärät lähtevät kiertoon, koska ompelukoneeni on rikki, en ehdi enkä oikeastaan osaakaan ommella, itse asiassa en juurikaan pidä siitä nykyään, ja sitä paitsi kankaat eivät todellakaan noudattele nykyistä makuani. Kiertoon!

Viidestä vaatekaapista kolme sisälsi myös maastoja. Mäkiä ja puita etupäässä. Siis ei, ei meiltä Narniaan pääse, mutta T oli vähän keräillyt figuureilleen leikkipaikkoja. Niitä ei käytetä. Pinosin ne hellästi mutta jämäkästi tiukkoihin muodostelmiin matalimmille hyllyille. Poistin säälimättä T:n ja minun liian pienet vaatteet ja 60 senttiä pitkät vyöt, tiivistin T:n kuusi rikkinäistä sukkaparia niin, että ne eivät enää vieneet puolta kuutiometriä. Järjestin kymmenet laukkuni (en koskaan maksa laukuista yli 10 euroa enkä koskaan luovu niistä, eivätkös 90-luvun pikkureput ole kohta taas muodissa? Ergonomisiakin?), availin rispaantuneet julisteet (Batman, nolkytluvun balettiesitykset, aloittelevan katutaiteilijan piirros minusta teini-iässä) ja suljin ne nopeasti entistä tiukemmille rullille, hajotin ja hallitsin.

Nytpä vaatekaapeissa on tilaa, tyhjiä hyllyjä ja raitis tunnelma, siellä on laatusarjakuvia ja Siulasia ja Tulvia poissa kirjahyllyä täyttämästä, siellä on näkyviä todisteita sille, että minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa. Tänäinen hommani on sitten vähemmän hohdokas: kantaa jätekatokseen useampi kierros huolellisesti lajiteltuja roskia, jättää sinne tavaroita, jotka eivät ole roskia ja vielä viedä Fidalle nelisen isoa säkkiä vaatetta ja muuta hämärää. Saatan pikkuisen jäädä sinne Fidalle muutenkin, ks. kohta "minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa".

Olen paljon vähemmän väsynyt kuin eilen.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Lehdistökatsaus

Sain pinkan Cosmopolitan-lehtiä naapuriltani, joka teki minulle suklaakakkupalkalla rakennekynnet (samassa lauseessa Cosmo ja rakennekynnet!). Luin ne viikossa ja tunsin sisimpäni järkkyvän. Se järkkyy aina, kun luen koko pinon yhtä ja samaa lehteä. On syynsä sille, että lehdet ilmestyvät vasta kun edellinen on ehtinyt unohtua. Meidän Perhe, muut vauva- ja perhelehdet, Cosmo, jopa Tulva (josta kerran ostin eurolla kappale kaikki lukemattomat numerot koko sen ilmestymishistorian ajalta) ovat pinokaupalla luettuina aivan liian raskasta kamaa. Ai niin, lapsena luin myös SinäMinää ja Valittuja Paloja monta, monta numeroa kerralla. Hrr.

Siis ensinnäkin se toisto. Vauva-lehti on ehkä toisteisin lehti, mitä olen koskaan lukenut -- ja miksipä ei olisi, toimitus varmaankin olettaa lukijoiden tilaavan lehteä enintään parin vuoden ajan. Ja sitten tulee uusia tilaajia, joille ei ole mitään kiinnostavampaa kuin "kanssamme odottavat" julkkikset, vaunutestit ja erilaisten perheiden päivittely. Säännölliset kantoliinajutut avaavat aina jollekulle täysin uuden maailman. Tulva on paras lehti ikinä, mutta kahden vuoden numerot järjestyksessä luettuina hierovat maailman vääryyksiä pikkuisen liian tehokkaasti naamaan. Ja täytyy sanoa, ettei Cosmossakaan paljoa vaihtelua ole. Lehden tarkasti suunnitellun rakenteen tajuaa tavallisena lukijana vasta monen toiston jälkeen, ja lopulta alkaa jo (melkein) odottaa "Miesnäkökulmaa", muotikuva-aukeamia ja joka toisen lehden superlaajaa seksiekstraa ("tiesitkö, että lantionpohjassasi on lihaksia, jotka supistelevat orgasmin aikana?").

Double facepalm.

Luin pienenä äidin Kodin Kuvalehtiä, ja toisteisuus tuli myös ihan kiitettävän vahvasti esille, vaikka niitä ei olisikaan vetänyt raakana monta lehteä kerralla. Talvella kietoudutaan hämäränhyssyyn juomaan (uuden torkkupeiton alle), keväällä herätään, hävetään, ostetaan uusia vaatteita ja laihdutaan (mutta ollaan samalla itselle armollisia), kesällä tehdään boolia, kerätään luonnonkukkakimppuja ja maalataan huussi (ja ostetaan uusia vaatteita), syksyllä havahdutaan harrastamaan ja pelastamaan maailmaa (muttei liian paljon, ettei tule hiki tai paha mieli, muistetaan se armollisuus) ja ostetaan uusia vaatteita. Ja meikkejä. Ja muuttumisleikit, älkää unohtako muuttumisleikkejä!

Sen jälkeen kun T:n työsuhde-Hesari lakkasi tulemasta emmekä jaksaneet tilata sitä itse, olen hieman kaivannut lehtien lukemista. Netistä ei oikein löydä juuri niitä juttuja, joiden takia sanomalehti oli niin mukava, ja aikakauslehdistä jää aika usein paha maku suuhun niiden hemmetin photoshopattujen ihmisten ja loputtomien ostamiskehotusten takia. (Lehtien valokuvat ovat vähän niin kuin cityäitiysblogit tai länsimaiset häät tai ihmiset, jotka vetävät koko ajan vatsaa sisään: kaikki tietävät, että tässä täydellisyydessä on nyt puolet tuskaisesti ylläpidettyä kulissia, ja silti jotkut eivät osaa ajatella samalla tavalla, vaan uskovat kaiken mitä näkevät ja sitten vituttaa.) Olen harkinnut Imagea, jossa on ihan ajatuksiakin ja vieläpä niin monipuolisesti, ettei tarvitse jämähtää mihinkään yhteen elämänalueeseen sitä lukiessaan. Tulva tulee vain neljästi vuodessa, eikä se oikein riitä mihinkään.

Luettuani viikossa koko sen Cosmopolitan-pinkan aloin katsoa peiliin tarkemmin, pudistella päätäni enemmän (miesnäkökulma: mitä naisten todella pitää syödä ja pukea päälleen! Älkää uskoko akkojen juttuja, nyt puhuu neljä 23-vuotiasta äijää, joilla on vakaa usko siihen, että naiset haluavat totella heitä!) ja kaivata Tulvaa palavammin. Olen yrittänyt lääkitä itseäni lukemalla hyviä kirjoja, mutta kyllä ne miehen kosimaanhuijaamisneuvot ja sarjallisen monogamian suositeltavuus vielä vähän tuntuvat. Olo on samanlainen kuin aivan liian ison karkkipussin jälkeen. Oksettaa ja kaduttaa ja kieltämättä myös melkoisesti hävettää.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Graadu! graadu! rakkaus tai kuolema, jotain jotain jotain jotain, hahhahhahhahhaa, hei!

Kerronpa gradauksestani. Aloitin graduni tuossa reilu vuosi sitten vapun tienoilla, lainasin nimittäin kesän ajaksi sulkeutuvasta kirjastosta (!) muutamia luettavia. (Lainasin myös laitoksen arkistosta yhden lisensiaatintyön, joita ei oikeasti anneta opiskelijoille lainaan. Se on mulla vielä. Arkistoaikuinen - mikä se titteli nyt oikein olikaan - vihjaisi tuossa vähän aikaa sitten: "Hirvittää häiritä flow'tasi, mutta onko se Tainion lisuri vielä sulla?") Innostuin keksimästäni keskustelunanalyyttisesta aiheesta ja kävin kerran pari juttelemassa professorin kanssa. Sitten, tuota noin, olikin jo syksy. 

Aloittelin aineistonetsintää (ainoana kriteerinä oli, että arkistosta haettavan keskusteluaineiston täytyy olla valmiiksi litteroitua, koska olin kyllästynyt siihen hommaan) ja sen sellaista. Varustin itselleni ison, epäergonomisen laukun, jonka täytin mainituilla kirjoilla (avaamatta) ja T:n vanhalla tietokoneella vuodelta 2006. Siinä ei ollut aluksi edes Wordia. Menin kirjoittamaan taloyhtiön kerhohuoneelle pihan toiselle puolelle kellariin, pesutuvan viereen. Siellä oli kylmää ja epäviihtyisää, mutta valtavan iso tyhjä pöytä, mukavahko tuoli ja sitä paitsi paperiton vessa vakiintuivat pikku hiljaa juuri minun käyttööni.

Syksy ja talvi kuluivat kaikenlaisessa vähäisessä puuhastelussa, ja onnekseni kirjoitin koko ajan gradupäiväkirjaa, että on sitten mitä vanhana muistella... not. Tein lähinnä sellaisia muistiinpanoja kuin "ota ensi kerralla tohvelit" ja "lisää teetä" ja "VESSAPAPERIA". Seminaarin alkaessa tammikuussa minä olin luullakseni pisimmällä ryhmästä, vaikkei tekstiä montaa sivua ollutkaan. Sitten lopputalven ajan puristin tekstiä irti itsestäni, menin välillä paniikkiin hienoista kritiikkiä saaneen aineistoanalyysiluvun kanssa ja keskityin vain lähdeteosten lukemiseen ja mekaaniseen teorialuvun kirjoittamiseen. Ja sivumäärän kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä.

Sijaisuuksia tehdessäni olen ehtinyt kokea, miltä oppilaiden ainekirjoitus opettajasta tuntuu: toisin kuin oppilaan näkökulmasta, sivumäärä ei todellakaan ole se olennainen juttu, ei myöskään arvosana (joskus tietenkin väsyy pinoa lukiessaan, ja sitten toisia tulee arvioineeksi tarkemmin kuin toisia). Sisältö on, ja se, onko kirjoittaja ylipäänsä ymmärtänyt mitään opetettavasta aiheesta, ja onko tekstiä mukava lukea.

Ja silti minä huomaan ajattelevani hyvin lapsellisesti ja oppilasmaisesti: jos teen vaikka heiveröisiä ja pakotettujakin viittauksia tarpeettomiin lähdeteoksiin, lähdeluettelo kasvaa ja leipäteksti lisääntyy ja näytän siltä kuin olisin tajunnut! Jos satun törmäämään graduohjaajaani yliopistolla tai muualla, kauhistun hetkeksi ja kuvittelen, että juuri minun graduni meneillään oleva vaihe ja hänen ponnekas opettajanroolinsa siinä kiinnostaa häntä joka hetki enemmän kuin mikään muu työ tai enemmän kuin vaikka ystävällinen small talk kanssani.

Tosin juuri nyt en kauhistuisi, vaikka tapaisinkin ohjaajani: minulla menee tämän homman kanssa varsin hyvin. Sain ohjaajalta hyviä vinkkejä ("jäsennä analyysiluku prototyyppisten ja epäprototyyppisten esimerkkien mukaan", "ai sinulla on jo ajateltuna kaikki, no miksei se sitten lue tässä?"), joiden avulla pääsin eroon koko kevään jatkuneesta puuhasteluvaiheesta. Oli tuntunut, etten saa mistään kiinni ja aineistoni ei tottele, teoriani ei toimi eikä mitään teoriaa edes saisi keskusteluntutkimuksessa ennestään olla. Tietysti pitäisi vain kuunnella autenttista keskusteluaineistoa ja kunnioittaa sitä eikä kuvitella, että voi pakottaa sen taipumaan omien ennakkoluuloj-oletustensa mukaan. 

Aloin siis saamieni ohjeiden mukaan työstää tekstiä: poistin pahimmat tieteelliset mokat (mm. kaksi kertaa olin nähnyt hyväksi yrittää arvata, mitä keskustelussa voitaisiin seuraavaksi sanoa, jos ja jos, ja sitä ei saa tehdä), varasin keskustakurjastosta syksyksi kirjat, joita suositeltiin ja jäsensin analyysiluvun uusiksi. Sepä auttoi. Aloin sijoitella esimerkkejäni kahteen luokkaan, teoriaani (som edelleen virallisesti icke är) tukeviin ja sitä vastustaviin, ja tajusin yllätyksekseni, että aineistoni tukee ennakko-oletustani. Näyttäisi siis siltä, että paitsi että olen oikeassa, myös voin esitellä todisteita siitä! Tieteellisesti! 

Läpi tämä tulee menemään, ja nyt alan jo toivoa enemmän kuin sitä lubenteria, johon olin vaatimattoman katseeni kohdistanut tähän mennessä. (Siihen ja tiedekunnan vaatimaan minimisivumäärään, 60:een.) Nyt tuntuu, että kolmen-neljän tunnin rupeama kahdesti viikossa riittää aivan hyvin ensi keväänä valmistumiseen, ja pahin on oikeasti ohi. Talvi on näköjään salakähmäinen viholliseni tässäkin. Nyt pitää vain naputella mukavasti esille kaikki se tieto, joka on jo olemassa juurikasvuni alla. Minä tiedän, että se on siellä!

Olen hakenut laitoksen gradut valmiiksi -stipendiä loppuvuodeksi, mikä tarkoittaa sitä, että saatan päästä yliopiston metsätutkimusasemalle (?) viikon täysihoitoon ja rauhaan tekemään graduani keskellä ei mitään, vain joidenkuiden muiden (!) tutkijoiden kanssa. Kahtakin viikkoa olisi voinut hakea, mutten tietenkään voi olla niin kauaa poissa silloin vielä alle kolmivuotiaan pikku t:n luota, ja muutenkin. Viikkokin on hyvin paljon, vaikka pikku t onkin kotona ison T:n kanssa. Tosin realistisesti ajateltuna sen viikon aikana (kuten koko syksyn, jos saan erään osa-aikatyön) luultavasti välillä myös turvaudutaan pikku t:n vuorotteluvapaalle jäävän ukin, mystisen Ankki-Unkin hoitoapuun.

On hauskaa, kun voi vaahdota gradustaan ympäristölleen. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, kiinnostava ja vieläpä asiallinen aihe, jonka kanssa ei oikein voi tehdä sosiaalisia mokia ainakaan saman alan ihmisten kanssa. Voisin aivan hyvin kuunnella enemmänkin muiden ihmisten gradu- ja väitöskirjapuheita, mutta moni pitää niistä mieluummin ajatuksensa itsellään. Lieneekö tervettä itsekritiikkiä, joka minulta siis puuttuu, vai kyllästymistä ja ahdistumista aiheeseen?

Sopii sitten ensi vuonna E-thesistä selailla. Siellä tavataan.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Vielä nerokas otsikko niin vot

Huomaan nauttivani elämästä. Juuri nyt nautin täysin siemauksin siitä, että T on poissa yön eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa siitä, istunko tietokoneella kello yksi yöllä. Kohta alan ehkä vielä kirjoittaa päiväkirjaa! Tuntikausia! Haa! Ette voi estzzzzz....

Tänään sain aamuvarhaisella -- yhdeksältä -- haettua 7 gradun lähdeteosta neljästä kirjastosta ennen T:n lähtöä, iltapäivällä soin itselleni (lähinnä saadakseni syyn liinaulkoiluun) pikku t:n kanssa kauppareissun, jolloin tuhlailevasti ja omaksi ilokseni ostin tällaisia värinkerääjiä (pesin uskaliaasti yhdessä mm. kaksi kauneinta kantoliinaani, juuri saamani punaisen Marimekko-olkalaukun ja pikku t:n oikein kaupasta ostetun uuden hennonvärisen luomupuuvillabodyn, ja hyvä tuli) ja illalla toteutin hyvää naapuruutta ja ulkoilutin, puurotin ja vaipatin omani lisäksi naapurinkin lapsen. Palkaksi sain suklaajuustokakkua (rauha hänen muistolleen, valitettavasti minun oli syötävä T:nkin pala ettei pääse pilaantumaan) ja lupauksen yhteisistä äitienpäivä- ja synttärirääppiäisistä sunnuntai-iltana. Olen myös lukaissut pari sivua syventävään kielioppitenttiin ja ajatellut gradua. Äitienpäiväkin on tulossa! En ehkä kestä tätä onnea!

Joten näyttäisi vahvasti siltä (sanoin kerran Jarkkoa tavoitelleelle henkilölle puhelimessa, että "nyt näyttäisi olevan aika vahvasti väärä numero"), että kevät tekee minulle hyvää. Valo, hiekkakakut, sateen tuoksu ja viherrys. Sade tuntui aamulla aluksi suloiselta, pehmoiselta, mutta kun menin kosteine sadetakkeineni niihin neljään kirjastoon (Metsätalon kellarista Minervan lasihuoneisiin; Kansalliskirjaston kupolista Opiskelijakirjaston pahvilattiaiseen väliaikaisuuteen, jonka ulkopuolella keskustelin kirjankärrääjien kanssa niistä neljästä varaamastani ehkä laatikoista löytyvästä kirjasta, jotka saan vasta syyskuussa, kiitos Kaisa-talon), olin pakahtua. Hieno yliopistohupparini haisee ehkä vieläkin hikiseltä.

Kampuksella seikkaillessani (en sano ikinä kampus, mutta nyt täytyi, kosken ehtinyt käydä varsinaisella Yliopistolla-yliopistolla eli pääraksalla ollenkaan, koska Kansalliskirjaston poimuihin eksyminen ja T:n juna) tunsin olevani elossa ja niin kuin muutkin, paitsi hieman coolimpi ja ryhdikkäämpi. Vihdoin kuuden yliopistovuoden jälkeen minulla oli humanistin tunnusmerkki, minulla oli yliopiston huppari, minulla oli take away -kaakao, minulla oli materiana manifestoituva liittymisen ja yhteenkuuluvuuden tunne Maslow'n tarvehierarkian keskivaiheilta! Osasin jotain muutakin kuin tehdä itkettävän hyvän pekoni-silakkalaatikon ja sitoa edestäristiinmuumion vitosen liinalla, vaikka nekin ovat ihan hemmetin hienoja saavutuksia!

Pitkään kirjoittamista odottaneet hajoamaisillaan olevan päiväkirjan viimeiset sivutkin täyttyivät metrossa tyytyväisestä livertelystä. Niin ja saatoin myös vähän käyttää niitä muistilappuina kirjastoissa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Pihalla olemisen taito

Olen alkanut taas ulkoilla säännöllisesti. Meille entuudestaan äiti-vauvakerhosta puolentoista vuoden takaa tuttu perhe muutti viereiseen rappuun viime kuussa, ja nyt olemme olleet melkein kaikki vapaat iltamme ulkona, naapurin äiti ja lapsi, minä ja pikku t.

Talvella ulkoilu oli pakkopullaa, josta livistin aina kun voin. Mutta yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa iltaisin katson kelloa, alan pukea pikku t:lle sillä hetkellä sopivaa haalaria (juuri nyt kuuminta muotia on pinkki haalari, keltaiset kurahousut, siniset saappaat, sininen myssy ja punaiset lapaset) ja saan samalla tekstarin naapurista. Ulos leikkimään! Eilen ja tänään M:llä, viereisellä äidillä, on ollut saippuakuplapullo mukana. Sillä hän saa lapset joskus sisällekin, kuin Hamelnin pillipiipari. Pikku t osasi jo mennä pyytämään häneltä tänään: Lilää pallo!

Toissapäivänä satoi, ja lapset, pikku t ja pari kuukautta nuorempi V riehuivat lätäköissä ja savipelloissa kuin... villiintyneet kaivurit? Pesukone pyöri sen jälkeen molemmissa talouksissa, ja yöuni oli syvää. Tänään aurinko on paistanut koko päivän, ja koska meille ei riittänyt tuntikausien kävely Korkeasaaressa (pikku t varsinkin oli melkein koko ajan vahvalla isällään kantorepussa selässä, ja vain välillä käveli valjaissa), menimme taas puoleksitoista tunniksi pihalle. Käsittääkseni iso T:kään ei ole pahoillaan poistumisestamme.

Näyttäisi siltä, että minä paitsi onnistun välttämään neliömetrin kokoisen suklaarasiani houkutuksen ainakin sinä aikana kun olen ulkona, myös saan M:ltä kaikenlaisia muita ravitsemusvinkkejä. Note to self: googlaa lentoemäntädieetti ja ala sille yhdessä M:n kanssa. (Jännä huomata joskus olevansa, ja olleensa huomaamattaan koko ajan, eri mieltä vallitsevan totuuden kanssa. Mitä vikaa "ihmedieeteissä" muka on, jos ne toteuttaa järjen kanssa ja niillä saa itsensä innostettua tarkkailemaan terveyttään? Minulle kelpaa.)

Ulkoilu. Se pitää lapsen tyytyväisenä, antaa tekosyyn tavata naapuria ilman ruokaa (ei sillä etteikö teepöydässä olisi kivaa, liiankin kivaa), rauhoittaa kireät hermot... Ihanaa. Vain roskaaminen ja koirankakat häiritsevät, ja siinä on vasta kaksi ärsyttävää asiaa. Sisällä ärsyttäviä ja kiellettyjä asioita on niin paljon enemmän.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Miksi aloin ajatella Amélieta?

Olinpa maanantaina juhlissa. Siellä vakoiltiin naapureita kadun toisella puolella. Meilläpäin ei valitettavasti ole mahdollisuutta sellaiseen, koska täällä talot ovat matalia ja ikkunat pieniä ja verhoilla peitettyjä -- ja sitä paitsi naapurit ovat oikeasti aivan lähellä asuvia ihmisiä, jotka tulevat pihalla vastaan. Siispä otin kaiken irti viidenkymmenen tai sadan metrin päässä sijainneesta talosta, jonka suurten ikkunoiden takana tehtiin häiriytymättä ruokaa, tiskattiin, kuljettiin vähissä vaatteissa ja aina välillä kadottiin toiseen huoneeseen verhoja sulkemaan.

Tarkkailimme muiden kanssa puolitoista tuntia uupumatta taloa (paljaalla silmällä, asunnosta ei löytynyt kiikaria ja teleskooppikaukoputkikin olisi ollut parvekkeella aika epäilyttävä) ja kehitimme ihmisille nimiä ("runkkari") ja tarinoita. Meitä itseämme ei luonnollisesti voinut huomata, viittä naamaa (vain viittä; osa juhlijoista oli kiinnostuneempia juomista ja musiikista kuin naapurisovun horjuttamisesta) liimautuneina valaistuun kuudennen kerroksen ikkunaan hämäränä iltana.

Välillä täytyi seistä tuolilla, että näki varmasti, ovatko urheilijanaisen keittämät kananmunat valkoisia vai ruskeita, luomuja vai riistoja. Kokonainen kennollinen niitä meni ja taisivat kiehua aika koviksi. Vai lieneekö vesi ollut aivan kylmää, kun keittäjä pani levyn päälle? Kun toiset väsyivät, minä päivystin ja karjaisin "HUOMIO!" aina kun joku naapuritalossa otti paidan pois.

Ilta oli hurmaava. Joskus vielä haluan samanlaisen tarkkailumaaston -- ei, joskus vielä haluan samanlaisen viihtyisän, ihanaksi maalatun asunnon hienolta paikalta ja erinomaisilla naapureidentarkkailumahdollisuuksilla, ollaanpa rehellisiä! Tarkkailun lisäksi voisi sitten vaikka pitää omaa show'ta, kuten se kaveri, jonka entinen asunto oli katutasossa ja bussipysäkin vieressä. Kulki kuulemma usein alasti.

Tietenkin paitsi tarkkaileminen, myös tarkkailtavana oleminen täytyisi suorittaa huolellisesti. Jos pitäisi verhoja usein kiinni ja avaisi ne ainoastaan silloin, kun on todella valmistautunut tarkkailtavaksi (paitsi tietysti pimennetyssä huoneessa verhon raottaminen olisi välttämätöntä, jotta näkisi naapureiden toimet)?

Jos tekisi kaikkea tarkoituksellisen outoa, vaikkapa näyttelisi sydänkohtausta kerran viikossa tai teeskentelisi, että asunnossa on hevonen. (Säilyttäisi parvekkeella heinää. Loisi lantaa ikkunasta ulos keväisin. Kopsuttelisi lattiaa rautakengillä ja soittaisi YouTubesta hirnuntaa tosi kovalla.) Jos alkaisi imitoida vastapäisiä naapureitaan. Aina viikko tai pari kerrallaan. Sillä tekisi kaikki ihan hulluiksi!

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Jokavuotinen kohkaamisemme

En kessstä. Huomenna on taas se päivä, kun pikkunoidat kulkevat virpomassa. En keeeessstäääää!!!

Tähän ei nyt saa tulla kommentoimaan mitään kulttuurin muuttumisesta ja idän ja lännen perinteiden sekoittumisesta eikä varsinkaan jouluperinteistä ja niiden logiikasta, koska haluan vain avautua asiasta, joka ottaa suunnattomasti päähän joka vuosi. Meillä kaikilla on se oma hiekkamme pill kivemme kengässä, eikö niin? Ovatko säännöt nyt selvät?

Siis kauhean kiva että lapset käyvät virpomassa ja kerjäämässä rahaa ventovierailta toivottamassa tuttaville hyvää vuotta, niin minäkin tein kotipuolessa vuosikaudet, mutta anteeksi miksi sitten ne puetaan noidiksi? Miten noidat liittyvät palmusunnuntaihin, Halle-aasilla ratsastamiseen ja Jeesuksen tervehtimiseen ja kaikkeen hyvän ja ilon jakamiseen? 

Noituus ja pahojen henkien mellastaminen kuuluvat pääsiäiseen, pääsiäislauantaihin, jolloin Jeesus on haudassa eikä maan päällä vahtimassa asiallisuuden toteutumista. Tämä ihan vain yleissivistyksen takia, ottamatta kantaa siihen, haluaako itsekukin toteuttaa kristinuskoa elämässään. Sen voi aivan vapaasti jättää poiskin.

Viime vuonna kun kohkasin tästä, sain vastaani näkemyksen, jonka mukaan "no nyt me kaikki joudutaan helvettiin sun mielestä ja sä varmaan vastustat avoliittoakin". No ei, älkää jaksako. Ei tarvitse olla fundamentalisti ajatellakseen, että jos meinaa flirttailla symboliikan kanssa, kristillisen tai minkään muunkaan, on syytä tuntea siitä edes alkeet, jotta voi sitten päättää, vieläkö haluaa ilahduttaa Tiimari Oyj Abp:tä ja ostaa Halloween-naamareita (en edes aloita) myös palmusunnuntaina. En minäkään kulje ympäriinsä vaikka hakaristisormuksen kanssa, kun se on niin kiva kuva ja hei tämähän on vain pikkuasia!!!11 

Ainut vielä enemmän kyrsivä asia olisi railakkaiden "synti on seksikästä, ou jea" -teemaisten bileiden järjestäminen pitkänäperjantaina. Onneksi ne eivät ole ihan niin vahva perinne kuin nuo virpojanoidat, mutta niitäkin on tullut vastaan.

On kerettiläistä ja hengen velttoutta, että otetaan symboliikasta palasia sieltä täältä ja kieltäydytään ajattelemisesta hyvien bailujen takia. Varsinkin kun palmusunnuntain ja pääsiäisen ero opetetaan tässä maassa jo ala-asteella. Pukekaa ne lapset vaikka pupuiksi palmusunnuntaina ja noidiksi seuraavana viikonloppuna. Kahdet naamiaiset, hei, win-win!

Voitte taas avata silmät.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kyllä kannatti

Tiedättekö, minä olin eilen aika viksu. Tajusin, mitä varten lelut on keksitty. No sitä varten, että lapset leikkisivät niillä eivätkä kiskoisi keittiön laatikoita auki ja tavaroita ulos!

Sain vihdoinkin tehtyä sen leluinventaarion, jota olen kauan suunnitellut: jaoin jo ennestään kahdessa satsissa (kaapissa ja käytössä; vaihdetaan aika ajoin) olleet lelut viiteen kasaan. Yhdessä kasassa olivat poisheitettävät tai uudelleensijoitettavat, kuten purkinkannet tai muut ei-lelut, joista pikku t oli ollut joskus kiinnostunut, muttei enää. Toisessa poispakattavat vauvalelut, kolmannessa T:n ja minun söpispehmolelut ja vastaavat, joilla t ei myöskään enää leikkinyt. Loppujen lelujen kohdalla tein vaihdon, puolet kaappiin ja puolet käyttöön.

Ikinä ei ole tuolla vaihdoksella ollut niin suurta vaikutusta kuin nyt! Pikku t oli jo viikkoja viihtynyt kirjahyllyn ja pöytälaatikoiden parissa aivan liian hyvin, mutta eilen kaikki muut tavarat saivat olla rauhassa, kun hän tuntikausia veteli narulla perässään kaima-isoukkinsa rakentamaa puista hiirtä, paineli alas muovisen joululahjakilpikonnan selässä olevia nappuloita, ääntelytti ääntelevää pehmokummituseläintä...

Uusvanhat, jännät lelut helpottivat silloinkin, kun minä olin iltapäivällä herännyt tokkurassa t:n itkuun: Hän oli nukkunut päiväunia parvekkeella, herännyt, kyllästynyt, hikoillut auringossa, kiskonut lapaset, töppöset ja sukat pois, palellut ja onnistunut nipistämään pyykkipojan sormeensa. Kaikki tämä vain, koska huono äiti oli nukkunut itsekin kuulematta ilmoituksia parvekkeelta. Kärsimyksen päikkärit! Olin suunniltani myötätunnosta enkä tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun lapsella on jalka paljaana, vaikka maassa on lunta, ja sitten vielä se onneton pyykkipoika!

Sitten pikku t huomasi puuhiirensä ja vaikerrus loppui siihen paikkaan.

Mikä mielenhäiriö pitää ihmisellä olla, että kuvittelee että lelut eivät olisi siisti ja mahtava asia? Olin ajatellut, että lapsen on hyvä käyttää suunnilleen kaikkia tavaroita, koska yhteisiähän ne ovat, ja kotitöitä tehdään kaksivuotiaan kanssa yhdessä ja että "käytön" jälkeen kamat keräillään pois. Ei siinä mitään leluvuoria tarvita, kun opetellaan yhdessä tyylikästä köyhäilyä ja kotitöitä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta yhteisöllisyys MY ASS. Tuokaa meille lisää leluja! Ja äiti saa olla rauhassa!

Jollain sitä pitää päästä taas alkuun

Muistatko, missä suutelit ensi kertaa? Kai ny!
Nukutko alasti? Vain jos lakanoissa ehdottomasti ei ole leivänmuruja.
Oletko koskaan kaatanut joulukuusta? E.
Onko sinua koskaan leikattu? Pikkuisen.
Luetko sanomalehdestä kuolinilmoitukset? Pikkuisen.
Pitäisikö aviopuolisoiden mielestäsi tietää toisistaan kaikki? Ainakin pitäisi miettiä, miksi jotain ei voisi kertoa.
Oletko soittanut pilapuheluja? Joo, ja se oli kivaa! Olin kahdeksanvuotias.
Oletko hypännyt benji-hypyn? E.
Laulatko suihkussa? Kylppäristä kuuluu aika hyvin naapuriasuntoihin.
Kannatatko kuolemanrangaistusta? E.
Suostuisitko olemaan peseytymättä 3 kuukautta, jos saisit 16000 euroa? Joo!
Tykkäätkö juhlista? "Tykkään. Erityisesti jos saa pukeutua mekkoon ja syödä paljon herkkuja. Herkut ovat tärkeitä."
Jos voisit, haluaisitko aina pysyä tietyn ikäisenä? E.
Uskotko horoskooppeihin? E.
Kutiatko helposti? Erittäin helposti. Kutitus on kidutus.
Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä? Vaikea sanoa.
Koska ärsyynnyit viimeksi? Lähipäivinä.
Koska viimeksi löit jotakuta? Eilen rummutin reisiäni musiikin tahtiin niin, että pikku t sanoi "tattuu" ja tuli puhaltamaan.
Oletko koskaan sytyttänyt tulipaloa? E.
Antaisitko kumppanillesi anteeksi jos hän pettäisi sinua? En tiedä.
Kuka on tärkein ihminen elämässäsi? Hmm, vaikea valinta!
Onko Titanic hyvä? Kuulemma ei niin hyvä kuin piti olla. Sen esim. piti olla uppoamaton.
Ovatko naiset heikompia kuin miehet? Toki, meidät voi tyrkätä heinänkorrella kumoon. (Meidät voi puhaltaa kumoon. Meidät voi katsoa kumoon!)
Oletko koskaan mennyt väärään bussiin? Usein!
Katsotko telkkaria joka päivä? E.
Kenelle annoit viimeksi numerosi? Jollekulle äititutulle varmaan.
Mikä oli parasta kesässä -08? Maltan-matka! En ole matkustellut lämpimissä maissa sen jälkeen.
Löisitkö henkilöä, jonka takia viimeksi itkit? Kiitos, mielelläni.
Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit? Joo.
Kenelle haluaisit antaa pusun poskelle? Pikku t:lle.
Olisitko valmis äidiksi/isäksi? Alan epäillä.
Kuka sanoi sinulle viimeksi jotain kaunista? Kaveri, joka oli kiitollinen lapsenvahtiavusta.
Kamalin tunne? Häpeä.
Paras tunne? Innostus. Suunnitteleminen. Ilahduttamisen ilo.