sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Haircut-blogisti, päivää.

Olen havahtunut viime aikoina huomaamaan, että näytän kauhealta.

Vaatteita on tullut ostettua kirpparilta (kauan sitten), käytettyä erittäin paljon ja yksipuolisesti, liattua pukluun ja pestyä vaippojen seassa kuudessakympissä. On oltu raskaana (+15 kg) ja laihduttu (-17 kg). Vaatteet roikkuvat päällä ikävän näköisesti.

Luottokampaajaa ei ole vieläkään löytynyt, siis sitä, joka asuu lähellä, maksaa alle 30 euroa (pelkkä leikkaus) ja tajuaa jotain. Hiusväri taas... hiusväri?

Liikunta on typistynyt kevyeen äiti-vauva-tanssituntiin kerran viikossa ja kantoliinan kanssa kävelyyn. Joskus.

En nyt jaksa enää ajatella, millaisia jälkiä raskaus jätti. Ehkä niitä pitäisi ajatella rakastavammin, kun ei niille kuitenkaan mitään voi. Rak rak.

Tartuin toimeen ja tilasin tällaiset tutinsäilytys-kantoliinankanssapitohousut netistä. Minulla on ties kuinka monet housut, mutta ne ovat kulahtaneita, haalistuneita ja rikkinäisiä. Nyyh, tykkään niistä kaikista, jo vuodesta... 2006? (Voisin ainakin värjätä niitä, vaikkei sekään ilmaista ole.) Paidat taas, no, nekin ovat kulahtaneita, mutta eivät ajankohtaisia ennen kuin lopetan imetyksen ja voin taas pukeutua ihan niin kuin haluan. Mutta sukkia on! Sopii sanoa. Ostin niitä vissiin 11 paria kesällä. En ole edes käyttänyt kaikkia vielä.

Ja sitten menin kampaajalle kotipuolessa, ja vaikka kampaaja oli iiiiihan hyyyvä ja ennen kaikkea halpa (21 euroa, kilometrin päässä lapsuudenkodistani, muuten), hän ei kuitenkaan oikein onnistunut leikkaamaan tukkaani sellaiseksi kuin halusin. Ehkä syy oli omani, olisi pitänyt uskaltaa pyytää leikkaamaan enemmän. Halusin sellaisen kampauksen, jonka sivuilta tuskin saa kiinni kädellä, päältä tukka on vähän pidempi, Akuliina Saarikosken siis lähinnä. (Vähät kasvojenmuodostani.) Sain, taas, 90-lukulaisen pikkupojan.

Toissapäivänä värjäsin tukan (aha, olisi pitänyt ottaa vakavasti ohjeet tyvikasvun värjäämisestä ensin) ja kulmat (oikein poistin hajakarvatkin) ja ripset, ja tukka näytti yhä vähän väärältä. Kesäkuisen tyrimiseni jälkeen olin hieman arka leikkaamaan omia hiuksiani, mutta en halunnut mennä uudestaan kampaajallekaan.

Niinpä eilen tein hienot esivalmistelut, kannoin ison peilin eteisestä vessan pesukoneen päälle vinoittain (vain ihan takaraivo jäi näkemättä, sen verran jaksoin kyllä tihrustaa minisellä käsipeilillä) ja peitin pesualtaan vahakankaalla, josta irtohiukset olisi helpompaa kerätä kuin märästä lavuaarista. Olen selvästi oppinut edellisistä kerroista jotain. Otin T:n viimeisen partaterän (kerran samana päivänä käytetyn sentään - vähemmän katalaa siis) ja nyrhin sillä ja kynsisaksilla ylimääräiset pituudet sivuilta ja takaa pois leikaten vain yhden keskikokoisen reiän kampaukseen. Hiukset näyttävät nyrhityiltä - työvoitto! Selvästi pitää pyytää kampaajaa aina leikkaamaan vain enemmän. Täytyy myös uskoa, että hiukseni kasvavat nopeasti.

Illalla juhlistin tukkaani vaniljakastiketäytteisillä suklaamuffineilla. Nyt menen googlaamaan käytettyjä kantoliinatakkeja.