torstai 30. lokakuuta 2008

Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

Istun taas täällä yliopiston koneella kummalliseen aikaan ja tunnen
itseni oven taakse nurkkaan unohtuneeksi lelukoiraksi. Kukaan ei taida kaivata minua missään, ja vaikka se on ollut viime päivinä ihan rauhoittava tunne, just nyt on vähä sellainen olo että haluaisin jonkun raastavan minut tästä koneelta teekupposen ääreen. Minun uusi kaunis kännykkänikään ei soi. (Mikä on hyvä, koska täällä se ei saa soida.) Kuten eilen pitkäksi venähtäneessä kerhossa sanoin on helppo uskoa kaikkien toisten pitävän kauheasti yhteyttä koko ajan samalla kun itse on iha yksin.
Tulin tänne koska luulin kirjoittavani tekstin netissä olevien kalvojen perusteella, ja sitten ne eivät ole siellä. Joten puuhailen kaikkea muuta.
En ole moneen tuntiin puhunut kenenkään kanssa enkä itse asiassa syönyt mitään yhdentoista jälkeen (ei ole ollut nälkä, enkä väsynyt yhtään tanssitunnilla, voinen kiittää paastoa?). Opettelin tänään litteroimaan. Vähän.

Dum-dum-di-dum.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

kun musiikki loppuu, me jatkamme

Meillä on virus koneessa ja netti poikki. Tietokoneet (2) ja kännykät (5) ovat tuottaneet minulle melkomoisesti päänvaivaa kuluneen viikon aikana. Päivitän Aleksandriassa, onkohan se sallittua?

Minä pidän nyyttärisynttärit meillä isänpäivää edeltävänä lauantaina klo 14, tulkaa sinne, jos unohdin kutsua jonkun! Kutsuin niin monta, että lähetin useamman sähköpostin, koska tuli semmoinen tunne että vastaanottajien määrä on varmaan jotenki rajallinen ja kaikki kaatuu jos on liikaa.


Skippasin nimistön rakkauden (1) ja jäätelön (2) takia. Voisin tietysti lukea niitä kalvoja netistä, mutten enää ehi.

Haluaisin lisää jäätelöä, muttei enää mahu.

perjantai 24. lokakuuta 2008

epäkiinnostavaa paastovitutusta, elä lue

En muistanut miten paljon paasto vituttaa. Ensi kerralla laitan paaston pahimpaan yliopistostressikohtaan, jotta saan vähän muuta ajateltavaa kuin ruoka. (Illalla en saanut unta, joten sallin itseni haaveilla ruoasta, jota söisin paaston jälkeen. Kuolasin aika paljon.) Ei se edes ole niin hyvää kuin muistan. Olen täällä äitilässä yrittänyt vähän haravoida (omenapuiden alta) ja tehdä taloustöitä (mm. keittänyt keittoa ja leiponut kaksi kakkua), vaikka vähän kyllä heikotus estää kunnollista työntekoa. En muistanut miten vaikeaa on olla repsahtelematta syömään, varsinkin kun olen ennenkin todennut kehoni kestävän yllättävän hyvin kaikenlaisia ruokayhdistelmiä menemättä suorastaan solmuun, joten edes pelko ei ensimmäisen paaston jälkeen estä niin tehokkaasti harkitsemasta kakkutaikinan maistamista. (Ihan vähän vain hei...) (Kuinkahan kauan tuota sokerikakkua pitää pitää uunissa? Pikkuveli täyttää 18.)

En millään osaa päättää pitäisinkö paastoa vain viisi päivää, kuten aluksi suunnittelin ja kuten mieleni tekee, vai yrittäisinkö kestää pitempään, kuten olisi tietysti hyvä. Tyhmää kun hyvä loma menee hukkaan, koko ajan vain odotan ajan kulumista ja loppumista.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Haluan kertoa jännittäviä yksityiskohtia.

Uskotteko, jos sanon nähneeni unta ruoasta? Söin sianlihakastiketta, perunoita ja kurkunpaloja jonkinlaisessa kouluruokalassa. Kun aika loppui, siirryin astioineni suoraan ruokien luo ja jatkoin syömistä tehden hitaasti lähtöä sinne minne nyt ikinä olinkin menossa. Nälkä ei loppunut millään, mutta ruoka oli tosi hyvää. Sitten muistin paastoni...

Liian myöhään opin, että paasto kannattaisi pitää muulloin kuin loma-aikana, jolloin on liikaa aikaa himoita. Tällä hetkellä mieleni tekee mitä tahansa, jossa on paljon rasvaa ja suolaa. Tuoremehut sen sijaan eivät erityisesti houkuta.

Mutta muuten suorituskykyni on kunnossa. Eilen vietin koko päivän (vaihteeksi) puolipukeissa venyen ja hiiviskellen, mutta tein koko ajan töitä, kirjoitin ja luin niin kuin pitikin. Vasta illalla huomasin, ettei ollut kertaakaan alkanut nukuttaa, niin kuin yleensä ryhdittöminä vapaapäivinä. Tavallisesti työaikaa tuhraantuu torkahtelemiseen yöunista huolimatta, mutta ei eilen. Takana kyllä olivatkin kahdentoista tunnin unet. Eräs henkilö on hankkinyt meille Ben&Jerry's jäätelöä, mitä hän ei ikinä ennen ole tehnyt! Olen avannut purkin useasti ja nuuhkinut. Olen nuuhkinut myös leipää, Digestive-keksejä, hunajapurkkia, metwurstia, toista leipää, margariinia ja salmiakkisuklaata.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Sielu ja ruumis -palstalla ihminen puhuu ruumiistaan.

Olen näköjään laihtunut melkein kaksi kiloa (olettaen, että vanhempieni digitaalivaaka täsmää meidän uuden mekaanisemme kanssa) sitten kesän. Tänään keksin, mistä se johtuu: olen liikkunut reippaasti melkein joka päivä yli kuukauden toisin kuin (siis todellakin toisin kuin) ennen. Joskus olen jopa yrittänyt vähentää suklaansyöntiä. Laihtumisessa on vieläkin jotain outoa viehätystä, vaikka tiedänkin ettei se minua mitenkään erityisesti kaunista. Lisää tulee lähtemään ensi viikolla, varsinkin jos jaksan paastota enemmän kuin viisi päivää, jota ensin suunnittelin.

Eräs mainitsi eilen ruumiillisen heikkoutensa - henkilö, jota olen aina ajatellut nimenomaan fyysisesti vahvaksi, muuten. Aloin sittemmin ajatella tarkemmin minäkin: en ole koskaan ajatellut ruumiini (pitäisikö käyttää kauniimpaa sanaa keho, vai onko se liian kaunisteleva, olisiko ruho (nyljetty, paloiteltu, leima ahterissa)
parempi, ei nyt sentään) olevan yhtään vahva enkä uskalla kuvitellakaan mihinkään lähikontaktiin johtaviin joukkuepeleihin osallistumista. Oikeastaan pelkään vähän meneväni rikki. Vaikka lihakset voisikin kehittää vahvoiksi (onko vielä joku, joka ei ole kuullut uusista afrotanssivatsalihaksistani?), pelkään aina vähän nivelteni puolesta, varsinkin polvien ja yläraajojen nivelten. Veljellisessä painiskelussa olen aina vähän varautunut, ja usein johonkin kohtaan sattuu. Sen sijaan mustelmista pidän kieroutuneella tavalla. Pelkään putoamista, se on peruspelkoni, sellainen kuin joillakin palaminen tai tukehtuminen. Pelkään myös äkkinäisiä kovia iskuja. Olen pitkään ajatellut, että minut on valmistettu jonkinlaisista varaosista, kertaalleen käytetyistä mutta vielä kelvollisista. Ihoni ei ole hyvä, sen kanssa minulla on ollut ongelmia melkein koko ikäni. Olen kuitenkin tottunut siihen, nyt kesän jälkeen on vielä hyvä kausi, enkä tunne tarvetta meikata tai käyttää hiertäviä vaatteita. (Joskus haluaisin olla mies, jotta ei tarvitsisi käyttää niin monia alusvaatteita. Miehet, te ette tiedä miten helvetillisiä ovat halvat pitsit.)

Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran: "Elämäni on yhtä täydellisen asennon etsintää." En milloinkaan seiso, jos voin istua (tai vaikka ryntäillä edestakaisin, koska seisominen on pidemmän päälle epämukavaa), enkä istu, jos voin maata (yksin tai erikokoisissa kasoissa). Kun tulen kotiin yliopistolta, ensimmäisen tilaisuuden tullen käyn pitkäkseni sängylle lukemaan jotakin kirjaa tai lehteä ja syömään jotakin (tällaisista taipumuksista syntyy tottumuksia, ja tottumuksista riippuvuuksia, esimerkiksi suklaaseen). Ennen pitkää huomaan hartiani olevan aivan jumissa kyljellään rönöttämisestä, mutta kuka nyt selällään lukisi? Jos haluan kirjoittaa, on käännyttävä toiselle kyljelle. Täydellinen asento on poikkeuksetta täydellinen lepoasento, mukava ja helppo asento, jossa voi olla tunteja, mutta jossa tarkkaavuus tai kyky juoda kaakaota eivät häiriinny. Pääsin hieman lähemmäs tavoitettani, kun ostimme nojatuolin (ja silti istun tässä sängyssä), ja jatkan tutkimuksiani. Vaikeinta on silti luennoilla, kovilla puupenkeillä kaltevien pöytälevyjen ääressä. Kuinka sellaisessa paikassa voi torkkua, kysyn vain? (Löysin hyvän pehmeiden tuolien auditorion viime syksynä. Sain kurssista kakkosen, lienee ollut ensimmäiseni, joskaan ei viimeinen.)

Olen yliopistossa oppinut vihaamaan joogaa, koska siellä ihminen pakotetaan hymyttömästi suorittamaan liikkeitä, jotka ilmiselvästi tuottavat vain haittaa ja kipua, eikä kukaan kerro, perustele eikä neuvo yhtään. Kyse ei ymmärrettävästi ole liikkeiden suorittajan nautinnosta tai hänen niveltensä mukavuudesta, joten taustalla on siis jokin paljon yksittäistä ihmisparkaa tärkeämpi taho. Kuka siis hyötyy minun kiusaamisestani? Baletilla, lähes ensimmäisellä suurella rakkaudellani, on hiukan samanlaisia piirteitä, mutta tunnilla autetaan ja neuvotaan henkilökohtaisesti jokaista, ja koko työ on alusta loppuun puhtaan esteettisesti motivoitua. Jokainen tietää siis itse, milloin tekee oikein vain peiliin katsomalla: Onko liike kaunis? Olenko minä kaunis? Baletin maailmassa oli helppo sietää kipua, lihasten väsymistä, rakkoja varpaissa, vihlontaa polvissa, selkäsärkyä ja suonenvetoja. Se oli tuttua, käytinhän siihen yhdeksän vuotta. Luopuminen on ollut yllättävän helppoa, vaikka olenkin ajoittain pahoillani vartaloni muuttumisesta veltoksi, heikoksi ja hallitsemattomaksi. Mihin pystyisinkään, jos tanssisin nyt kahdettatoista vuotta?

Täytyyhän jotain iloistakin sanoa. Minulla on pitkät raajat, sehän on ilmeisesti hyvä asia. En ole koskaan ollut lihava, en edes ns. muodokas. Aistini ovat moitteettomat (vaikka joskus haluaisin kauniit silmälasit). Voin näyttää kauniilta oikeassa valaistuksessa, mielentilassa, asussa. Olen kaiketi sopusuhtainen. Kasvoissani ei ole ylimääräisiä karvoja. Olen melko hyvin päässyt eroon kynsienpureskelusta. Minulla ei ole kaksoisleukaa, ja ryhtini on vielä melko hyvä. Pidän nenästäni ja oikean kulmakarvan alla olevasta pilkusta. Olen oppinut itse kestovärjäämään ripset ja kulmat.

teekupissani pyöri pikku vaahtogalaksi

Tuota noin... (selän rapsuttelua)
(Unista maiskuttelua)
(Silmän rapsuttelua)

Huokailua. En oikein muista mitä piti kirjoittaa. (Mahan rapsuttelua.) Olin näköjään univelassa silkasta hauskanpidosta, joten olen tänään nukkunut koko päivän. Kahdelta heräsin silmittömän kauhuissani, vikisin monta kertaa "ei voi olla totta" (mikä ihmisen paneekin sanomaan aina niin silloin kun oikein kauhistuu?) ja säntäilin etsimässä kännykkääni. Kello kymmenen seitsemäntoista olisi nim. pitänyt olla rautatieasemalla työavaimensa unohtanutta henkilöä vastassa, jotta hän pääsisi suoraan töihin hakematta avaimiaan itse kotoa. Olin nukkunut viisi tuntia pommiin ja kaiken lisäksi hukannut kännykkäni, joka oli varmasti täynnä vihaisia puheluja. Sitten löysin sen laukusta, jossa oli myös sitruunoja ja hassu yrttihammastahna, joita ei ollut siellä vielä viime yönä kotiutuessani. Olin siis noussut yhdeksältä (nukkunut vain 15 minuuttia pommiin), vienyt avaimet, käynyt Ruohonjuuressa hakemassa paastositruunoita maanantaille, tullut kotiin, riisunut vaatteeni ja mennyt takaisin sänkyyn. En saanut sydänkohtausta, mutta en nyt varsinaisesti nauttinutkaan minuutin säntäilystä ja vikinästä. Jos olisin nukkunut vaatteet päällä, olisin luultavasti muistanut vähän aikaisemmin. (Toisaalta näin on mukavampi. Nukuin vielä viiteen heräillen tunnin välein johonkin pelästymiseen. Ehkä naapurien televisiolla oli osuutensa asiaan, vaikka sieltä ei tällä kertaa tullut pornoa.) Jos on nälkä (niin kuin tässä vaiheessa pari päivää ennen paaston alkua on, ja ihan kauhea), kannattaa nukkua.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Kas, kas... II

Wow, opin juuri mitä Inana tarkoittaa (mieheni tenttikirjassa oli siitä maininta). Eipä enempää eikä vähempää kuin...

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kas, kas...

Vilkaisin tarkemmin sitä kymmenen millilitran lääkeannoslasia, jolla eilen kilistelin yksinäni parit annokset. Se on itse asiassa kolmenkymmenen millilitran vetoinen.

torstai 9. lokakuuta 2008

hik

Olen ollut humalassa (lievästi) kaksi kertaa elämässäni. Kumpikin kerta oli epämiellyttävä. Sitten ostin pullollisen ilman reseptiä saatavaa yskänlääkettä ja pian tajusin kuuluvani siihen yhteen prosesnttiin kansasta, joka saa sivuvaikutuksia siitä... mihin minä hukkasin sen paperin? jostain vaikuttavasta aineesta. Olen tässä nyt kolme tuntia kärvistellyt jotenkin tutunoloisen huimauksen ja pahoinvoinnin kourissa, ja muutenkin on sellainen tunne että nyt ei aivot toimi kunnolla. Ei siis enää ikinä Resilaria minulle. Mutta ei muuten yskitä enää. Metrossa yskiessäni sörnäisten ja itäkeskuksen välillä olisin muistaakseni ihan mielelläni ottanut kännit saadakseni sen tikahtumisen tunteen poois.

Känni kerran vuodessa! Vuonna 2006 lämmitin punaviiniä flunssantorjumiseksi, mutta alkoholi ei palanutkaan pois siitä. Vuonna 2007 olin häämatkalla, eikä mies halunnut osallistua kuohuviinipullon tyhjentämiseen. Vuonna 2008 kännään yskänlääkkeellä, jolla ei muka ole vaikutuksia ajokuykyyn rtai koneiden käytöön, paskat sanon minä! Eikä kukaan välitä minusta, myrkytyskeskuksessa käsketään soittamaan apteekkiin, mieheni katsoo elokuvaa ja äiti muistelee että sama juttuhan se oli kofeiinin ja sokerin kanssa.

ps. Mitä se on se etanoli jota siinä lääkkeessä myös sanottiin olevan?

tiistai 7. lokakuuta 2008

Ei. Siis kyllä.

Nöyryytyksekseni joudun myöntämään, että Harlekiini-romaanit ovat koukuttavia. Siihen nähden, etten ikinä ennen ole niitä lukenut, tiedän melko hyvin kaavan. Ja sillä kaavalla ei ole paljoakaan tekemistä vanhan feministin ajatusmaailman kanssa.

Olen antautunut lukemaan mainittuja romaaneja, koska päivänä muutamana mieheni koki tarvetta antaa minulle lahjan (syystä jota en voi ruveta tässä yksilöimään) ja kaupassa käydessään (ostaessaan luentojensa välissä minulle naposteltavaa sairasvuoteelleni, olen nim. flunssassa) latoi kassin päällimmäiseksi kirjan Pieniä ihmetekoja, joka sisältää "neljä ihanaa tarinaa äideistä, isistä ja lapsista ja siitä, miten rakkaus etsii tiensä sydämiin". Romaanien (?) nimet ovat Intohimon hedelmä, Puoliso puuttuu, Maailman kaunein palomies ja Rohkeutta se vaatii. Olen lukenut ensimmäisen (sen sijaan että olisin lukenut Isosuista naista tai Feminism, Theory, and the Politics of Differenceä) ja kieltämättä siinä oli paljon intohimoa (joka loppui aina säädyllisesti silmiin, ehkä kirjoittaja epäili lahjojaan) ja myöskin paljon pontevia, mutta naisellisen epäuskottavia solvauksia
, lihaksikkaiden, hengenpelastamisen jäljiltä yhä kosteiden hartioiden värähtelyä ja lapsen vilpitöntä luottamusta vieraaseen mieheen, jolla sattuu olemaan samanlainen suvussa kulkeva syntymämerkki kuin hänellä.

Tämän jälkeen Kaari Utrion historiallinen romaani tuntuu korkeakirjallisuudelta. Semmoisen saan piakkoin, lupasi Sushi:

"Joku oli heittäny junan roskapussiin Kaari Utrion kirjan Porvarin morsian jonka otin tietenkin talteen ja aion antaa sulle synttärilahjaks. On vähän banaanissa."

Olen ihan sairaan ylpeä tuosta intertekstuaalisuudesta ylempänä. Huomasivatko kaikki?

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Vegaanit eivät sittenkään filmaa koko ajan

Olen juuri tuottanut kalleimmista löytämistäni soijasuikaleista pakkauksen ohjeella jotain tosi hyvää, ihan aidosti hyvää, eikä hyvää-kunnes-sudennälkäni-on-ohi tai hyvää-kun-teen-tarpeeksi-mielikuvaharjoituksia. Olen hämmästynyt, ettei soijaruokaan kuulukaan luonnostaan tunkkainen mausteisuus tai liika tomaattisose. Olisi pitänyt kokeilla itse aikaisemmin. (Rouheesta en sen sijaan ole edelleenkään vakuuttunut.) Söin varsin kohtuullisen kokoisen annoksen ja ihmettelin, miksi tuntuu ettei vatsaani enää jotenkin mahdu. Kunnes tajusin: tämä on sitä kun on kylläinen... Hip hei, kyllä kannatti.