keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Eritteitä, paljon eritteitä

Alkaapa olla pikkuisen mökkihöperö olo.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Tunnen olevani velvollinen kertomaan

Poikanen syntyi viime viikon keskiviikkona päivää ennen laskettua aikaa. Ehdin tehdä tenttini, viettää naistenpäivää, käydä museossa, leffassa ja syömässä, riehua kaikin tavoin. En ehtinyt mennä viimeiselle synnytyslaulukurssille, lakata kynsiäni enkä pestä ikkunoita. T ei lähtenyt keskiviikkona töihin, ja hyvä niin: vauva oli ulkona neljä tuntia ennen hänen työaikansa päättymistä. Synnytys oli nopeahko ja helpohko: kolmelta aamulla heräsin, yhdeksältä olimme sairaalassa, yhden jälkeen vaava oli jo paikalla.

Onneksi en ollut tehnyt periaatepäätöksiä oikeastaan mistään: olisin pyörtänyt ne kaikki. Hyvästi vesiallas, aquarakkulat ja jakkara, tervetuloa lääkkeet, eppari, puoli-istuva. Kivaa oli ja kätilö ja kätilöopiskelija kehuivat minut maasta taivaaseen - ihan synnytyskertomukseenkin oli päässyt ilmaus "erittäin hyvin" (en nyt tarkenna). Anestesialääkäri oli hauska ohjelmanumero, harmi vain että olin niin ilokaasuissani, etten oikein tajunnut nauttia hänen vanhahtavasta virkaintoisuudestaan, hierarkiakäsityksistään ja teitittelystään oikein sydämeni pohjasta. Onneksi hän ei silti ollut läsnä kuin vähän aikaa, olisi siihen kyllästynyt. Urbaanilegenda siitä, että yksikään kätilö ei ikinä vahingossakaan käytä vauvasta pronominia "se" pitää paikkansa. Toinen legenda siitä, että synnytyslaitoksella kaikki naiset ovat "rouvia" jäi vielä tarkistamatta.

Lapsivuodeosastolla saimme perhehuoneen neljäksi päiväksi (yksi ylimääräinen päivä, koska vauva ei oikein hiffannut syömisen ideaa heti). En olisi ikinä selvinnyt ilman T:a siellä, mutta nytpä osasin kerrankin heittäytyä ja sopeuduin sairaalaelämään nopeammin ja paremmin kuin ikinä mihinkään tätä ennen. Henkilökunta oli ihanaa, meidän täytyy lähettää heille kiitoskirje.

Kokemus oli kaikin puolin hieno. Meidät toivotettiin "tervetulleiksi uudestaan"!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Niin ja se tentti huomenna.

Noin. Nousin kuudelta, kosken saanut enää unta. Olin heräillyt yöllä, milloin massiiviseen takareisikramppiin, milloin synnytysuneen (istuin vessassa, luonnollisesti ovi auki, ja ohi lappoi nuoria isiä sairaalavaatteissa ja vauva jonkinlaisessa kätevässä vauvahenkarissa, odotin että omani tulivat kohdalle ja kutsuin heidät seurakseni pikkulaan, ja siinä se sitten olikin koko homma. Piti vain pyyhkiä lopuksi), enkä jaksanut enää maata paikallani kädet turvoksissa ja selkä jumissa.

Hiivin siis kylppäriin pohtimaan, miten taion huoneen ainoasta laskutilasta, pesukoneenpäällisestä, hoitopöydän ja samalla sijoitan kaikki sen päällä olleet kosmeettiset asiat - enkä edes meikkaa - jonnekin muualle kuin (tavallisesti pölyiselle, hiuksiselle, tahraiselle ja märälle, mutta ei tänään) lattialle. Eilen (suurimmaksi osaksi puoliskoni kontolle jättämäni) siivouspäivän jälkeen, puolisen tuntia ennen kauppojen sulkeutumista, olin juoksennellut automarketeissa etsimässä kylppäriin sopivaa, lattialla seisovaa hyllyä, mutten löytänyt edes siedettävää.

Tänä aamuna pääsin onnittelemaan itseäni siitä, että selvisin kokonaan ilman mokomaa töröä lattialla - sijoittelin vain kaikki tavarat näppärästi kahteen seinällä roikkuvaan toilettilaukkuun, suihkunurkan sampoohyllylle, heppoiselle peilihyllylle, altaan reunalle ja lampun päälle. Miten saatoinkin luulla, ettei kylpyhuoneessa ollut laskutilaa? Kauniskin siitä tuli, koska huone on täynnä kylpyankkoja, erilaisia kaloja ja sieviä magneetteja (ne tarttuvat seiniin).

Nyt tiedän senkin, miksi meillä on kaksi tusinaa värikkäitä pikkupyyhkeitä, joita ei koskaan käytetä: ne on tarkoitettu sopimaan täsmälleen pesukoneen päälle hoitopöydän pehmusteeksi ja kaunistukseksi. Olen oikein ylpeä. Vaippojenliotusämpäri (se ihana läpikuultava vihreä, jonka Maija lahjoitti neljä vuotta sitten) halkesi eilen juuri sen verran, että sen sisälle kannattaa laittaa muovipussi ja sen jälkeen käyttää sitä taas niin kuin ei mitään - ja vähänkö on hygieenistä ja helppoa sitten kun tekee mieli pestä se. (Vaikka tietenkään kaltaiseni hippi ei vaihda siihen uutta muovipussia kovinkaan usein.)

Muutenkin olen tässä suoritellut kaikenlaista ihanaa ja tyydyttävää, suursiivouksen lisäksi pessyt pyykkiä, värjännyt hiuksia (ja ripset ja kulmat), kynsien lakkaus on suunnitteilla, hiljan ostamaani imetystyynyyn ajattelin painaa eläimenkuvia (minkä eläimen? Ehdottakaa); ihmissuhteita on vaalittu, tulevaa naistenpäivää juhlittu (ja juhlitaan), museo- ja elokuvakäyntejä suunniteltu ja kohta lähden vuosijuhlasillikselle (todellakaan en olisi jaksanut mennä itse juhliin eilen). Tänään roudataan parvekevaunut kellarista, keskiviikkona T tulee mukaani viimeiselle synnytyslaulukurssille.
Ikkunatkin tekisi mieli pestä ainakin sisäpuolilta. Pakastin on täynnä.

Tekemällä asioita saan muuta ajateltavaa (ja keskusteltavaa) kuin oman kehoni, ja se on oikein hyvä asia. En jaksaisi tätä sielun vankilaa muuten... Sielunkin lonkkia alkaisi kohta särkeä ja sielun sormet turvota, ja sitäkin pitäisi, voi hyvä Sylvi, öljytä ja venytellä, jos en ruokkisi sitä mukavilla toimilla. Onneksi maailmassa riittää puuhaa.