tiistai 5. maaliskuuta 2013

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sorry, Lupaollaminä, että jätän blogihaasteen väliin. Könötän keskellä yötä kylmässä aviovuoteessani (T on työmatkalla) suklaakakkukirjan ja kameran kanssa. Jälkimmäisestä siirsin juuri paidankuvan nettiin. (Aion taas tienata kirpparilta -- kummallisen halvalla -- löytyneellä lasten merkkivaatteella Huutiksessa. Viimeksi tuli 26 euroa voittoa housuista, joita yleisesti himoitaan nimellä tassupyllyt.) 

Totuttelen uuteen elämäntilanteeseeni, joka on ei ainoastaan "työtön akateeminen" vaan "työtön akka jonka lapsi on päiväkodissa, kehtaakin". Pikku t täyttää sunnuntaina kolme ja vietti tänään ensimmäisen päivänsä läheisessä ihmistarhassa. Hän viihtyi erinomaisesti. Onneksi olin diplomaattisesti varannut raakasuklaanappeja kotiinlähtöä varten. Ettei sitten tule erimielisyyksiä kuorma-auton jättämisestä päiväkotiin. Pienenpienen ylijäämälapsiryhmän ihana hoitaja teki pyytämättä selkoa pikku t:n vatsan inputista ja outputista. Olen onnellinen, ainakin ne hetket joina en syytä itseäni liian mukavasta elämästä. Olin hei sentään saamaisillani aivan liian vaativan ja aivan liian nopeasti alkavan työpaikan, tosin luojan kiitos en saanutkaan! Nyt mietin vain sitä, ajaudunko tilanteeseen, jossa lapsen hoitopäivien määrästä ja pituudesta aletaan yleisesti huomautella ja mol.fistäkään ei enää oikein löydy mitään pitkään aikaan. Jos tähän vain jämähtäisi? Kiertelisi kirppareita kaiket päivät, silloin ainakin kun ei ole netissä?

Sitten puolustaudun, että kolme kuukautta jonotetusta päivähoidosta on hyötyä ennen kaikkea isolle T:lle, joka saa osa-aikatyönsä ohessa graduaan aloiteltua ja ehkäpä myös täydellä höyryllä tehtyä ja minua nopeammin valmiiksi kirjoitettua. Pikku t saa virikkeitä ja sosiaalista pääomaa (tiedän totisesti että nämä ovat tyhjää sanahelinää alle 3-vuotiaiden kohdalla, mutta nyt onkin kyse 6 päivää vaille leikki-ikäisestä ainoasta lapsesta, maaginen haitan ja hyödyn raja ylittyy siis toisen ja kolmannen hoitopäivän välissä), ja minun hyötyni (ehtii, öö, jumppaan) tulevat vain mukavana bonuksena. Ehkä voisi ajatella, että se työpaikka oikeasti löytyy jossain välissä, mielellään oman alan työ ennen kuin ollaan pisteessä, jossa on otettava mikä tahansa työ, ja silloin tuon hoitopaikan on oltava valmiina.

Kuuletteko ehkä hiukan, että en usko ihan täysin tekemiini ratkaisuihin (tarkoitan: perheenä tekemiimme)? Seuraava askel voisi olla nukkumaanmeno.