maanantai 10. syyskuuta 2012

Vanha kaupparatsu muistelee

Harrastan nykyään syömistä ja nukkumista, joten alan jopa olla aika iloinen! Ja lisäksi olen juuri juonut kahvia!!!11 Juuri nyt pitäisi olla tekemässä gradua ekaa kertaa kunnolla moneen viikkoon, mutta sen sijaan hyväksikäytän T+t:n sinisilmäistä uskoa ahkeruuteeni -- he ovat pihalla poissa häiritsemästä inspiraatiotani. Noo, sehän minulla juuri on... Olen nimittäin sisustanut. 

Sain eilen innoitusta kaverin tupareista: pariskunnan (ei lapsia eikä siis myöskään leluja, ruokatahroja, mitään haisevaa tai kahta kuivaustelinettä täynnä kosteita vaippoja) Hoas-kaksio oli valtavan tilava ja kaunis. Kalusteet olivat vanhoja ja yhteensopivia, kaikki näkösällä olevat tavarat arvokkaita vanhoja koriste-esineitä (sikaisoja Karhula-lasipurkkeja täynnä sopivanvärisiä lankakeriä jne.) ja tavaroita, joilla On Historia. Rumat esineet olivat kaiketi kaapeissa ja tyylikkäissä arkuissa. DVD-leffoja ei ollut, eikä minkäännäköistä telkkaria.

(Vasta kotona tajusin, että kirjojakaan ei muuten ollut. Mutta toisaalta kirjasto on keksitty, joten tällä perusteella päätelmiä kenenkään lukeneisuudesta ei voi tehdä.) Seinillä ei ollut paljoakaan silppukoristeita, vaan vain muutamia taidolla valittuja ja aika isoja esineitä. Kaikki oli jotenkin tosi... aikuista? Ja tietenkin kyse oli tupareista: 1. taloon on juuri muutettu, ja prosessin aikana on epäilemättä hävitetty kaikki vähänkin turha ja/tai ruma, 2. mitään ei ollut vielä ehtinyt kertyä minnekään, ja 3. juhlia varten oli epäilemättä paniikkisiivottu.

Tulin kotiin ja tiesin mitä tehdä. Koska olen hiljan vuokrannut kirpparipöydän kilometrin päästä kotoa, minulla on paikka kaikelle poistettavalle, ja ennen kaikkea taloudellinen motiivi hävittää kaikki turha. Vaikka olen kaksi tai kolme kertaa tänä kesänä jo tehnyt kaappien suurtyhjennyksen ja laittanut kaikenlaista kiertoon, sitä tavaraa riittää aina vain.  Eilen illalla onnistuin kaivelemaan ison Ikea-kassillisen (täyden!) irtokamaa, lähinnä koriste-esineitä ja cd- ja dvd-levyjä. Päätin nimittäin muuttaa rahaksi melkein koko kokoelmani kahta viimeksi mainittua. Vain poikkeuksellisen hyvät tai poikkeuksellisen vaikeasti muualta käsiin saatavat levyt jätin itselleni. 

En ole aikaisemmin luopunut levyistäni, koska en ole ilmaiseksi halunnut niitä lahjoittaa, kuten voi vaatteille tehdä, enkä ole todellakaan jaksanut ajatella netissä myymistä. Vasta hinnoitellessani ("YUP-kokoelma, 25 euroa") tajusin yhden asian. Kirppispöydälläni ei ollut pari tuntia aikaisemmin tarkistaessani ollut enää yhtään T:n (halpistoiminta)elokuvaa. Ne oli kaikki ostettu! Kyllä motivoi.

Koriste-esineet saivat lähteä. Melkein kaikki. Tyhjentelin seiniltä kortteja, lehtileikkeitä ja valokuvia, roskiin, muistolaatikkoon ja kirpparille pussikaupalla myytäviksi. Tyhjille seinille ripustelin tänä aamuna kauneimpia vaatteitamme, itsetehtyjä kahden sukupolven villa-asuja, kastemekkoja, juhlamekkoja asusteineen, tiedätte. Sisustuslehtityyliin. Ne melkein jopa vievät huomion aivan hirveän näköisistä, sinitarratahraisista ja kuluneista valkoisista seinistä. Nyt huoneiden tyyli on paitsi yksinkertaisempi ja miellyttävämpi, myös ehkä vähemmän persoonallinen, ja ehdottomasti vähemmän lapsellinen. Olinkin kyllästynyt teini-iästä muistuttaviin kollaasityyppisiin seinäkoristeluihin.

"Luotan siihen, ettei myyntiin mene minun sinulle ostamiani lahjoja", sanoi T ja katsoi minua pistävän tutkivasti. Kiemurtelin hiukan. Voin kertoa, että jos olet tuttavani, siinä kassissa on aivan varmasti juuri sinun antamiasi esineitä. Koetan ajatella, että muistot eivät ole kiinni materiassa. Ei elämä katoa, vaikka tavarakuormaa pienentää. (Ja saa rahaa siitä.) Jatkuvasti tiellä oleva ja sen vuoksi harmia aiheuttava esine ei ehkä edes tee mitenkään hyvää mielikuvalle sen antajasta.

Aikaisemmin moni asia on estänyt myymästä tavaroitani: Ei ole ollut oikeanlaista tilannetta tai paikkaa, missä myydä suhteellisen pienellä vaivalla. Huutonettiin kuvaaminen on iso vaiva. En ole halunnut lahjoittaa arvokkaita tavaroita ilmaiseksi, niin kuin vanhoille vaatteille voi vielä tehdä (ja olen tehnytkin). Ja olen ajatellut, ettei minulla ole mitään, mistä kukaan haluaisi maksaa. Ristiriitaisia ajatuksia, jotka ovat asuneet päässäni eri aikoina. Nyt kun tuohon lähelle avattiin kirppis, päätin ensin huolehtia siitä, että sillä riittää myyjiä ja asiakkaita. Vasta sitten ajattelin, että saattaisin ehkä todella hyötyä siitä itsekin! Ja nyt tuntuu, ettei näy loppua tavaravirralle minulta poispäin. Tämä on melkein koukuttavampaa kuin tavaroiden ostaminen!

Tavaroissa on kerrostumia. Kun on aika laittaa kiertoon jotakin, aloittaa siitä kaikkein ilmeisimmästä ja päällimmäisestä kerroksesta materiaa -- siitä, jolla on kaikkein vähiten käyttöä tai muistoja tai tottumuksen kasvattamaa välttämättömyysarvoa. Sen jälkeen, kuten nyt kun luulin jo tyhjentäneeni kaiken, on vähän tarpeellisempien, ehkä vanhempien ja pidempään käytössä olleiden tavaroiden vuoro. Haluanko yhä omistaa tämän? Selviäisinkö ihan hyvin ilmankin? Selviäisinkö paljon paremmin ilman? Mitä syvemmälle mennään, sitä henkilökohtaisemmaksi homma muuttuu. Kysymys alkaa olla tärkeistä, kauniista, muistettavista ja rakkaista tavaroista, jotka eivät ole enää tavaroita. Ne ovat melkein ihmisiä. Ne voi huoletta jättää kotiinkin. Mutta voi myös olla mielenkiintoista kokeilla luopumista. 

Ehkä ihmisetkin voi jakaa kahteen ryhmään. Yhdet säästävät esineitä siltä varalta, että niitä tarvittaisiin joskus. Heillä on mielenkiintoinen ja muistorikas koti, joka tosin on luultavasti jo peittynyt entropian alle. Se koti on myös mahdollisesti kaukana kaikesta, koska sen on oltava iso. Mutta he pärjäävät itsenäisesti vaikka mitä tapahtuisi, eikä heidän tarvitse ostaa kovinkaan usein mitään uutta. Ainakaan, jos tavarat eivät huku kaaokseen. Muodit ja omien mieltymysten vaihtelu eivät piinaa tai edes kiinnosta heitä lainkaan. He paheksuvat ihmisiä, jotka myyvät lastenvaatteita, joille ei juuri sillä hetkellä ole käyttöä. Siis kyllähän ne nyt pitäisi ymmärtää säästää seuraavalle! Ainako pitää olla rahan ja tavaran virtaamassa suuntaan tai toiseen! Eikö ole mitään pysyvää! 

Ja sitten ovat toiset. Heillä on pieni, mutta silti jotenkin tilava koti, jossa on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos jotain tarvitaan, se ostetaan, ja myydään tai annetaan eteenpäin, kun ei enää tarvita, ei vaikka odottelu- ja varastointiaika laskettaisiin vain muutamissa vuosissa. Kirpputorit ovat tuttuja, samoin nettimyyntipaikat ja alennusmyynnit. Raha ei ole ongelma, ei ainakaan yhtä iso ongelma kuin liika tavaramäärä olisi. Muistoja ei sidota tavaroihin, eikä kaikella välttämättä ole Historiaa. Tai se historia voi olla kertynyt enimmäkseen edellisten omistajien luona, eikä sitä ehkä tiedetäkään. Muistot on kenties kirjoitettu tiiviisti tai valokuvattu talteen ennen katoamista. Ehkä ei edes sitä. Ehkä toiset vain luottavat siihen, että tärkeät asiat pysyvät ja uutta tapahtuu ja luodaan koko ajan. Ehkä toiset vain luottavat.

torstai 6. syyskuuta 2012

Värinää kammiossa

Ohhoh ja shit, nyt tekee mieli olla paniikissa tosi sarkastinen (ehkä parissa päivässä tuijottamillani 28 jaksolla Housea on jotain tekemistä sen kanssa. Intuboikaa!). Tai jotain. Sain tunnustusta. SariP antoi tällaisen:


Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen. 
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 


Ja mä olen ihan että joo öö, alankohan minä nyt saada risteilyjä ja ripsivärejä postissa. Suunnilleen kaikki ei-suljetut blogit, joita luen, ovat saaneet tämän (ja muita) kun lunta oli vielä maassa, mutta valitsen silti, tulkoon toistoa:


1. Kolme kertaa ikuisuus. Olen lukenut tätä vuositolkulla, jo paljon ennen kuin tiesin, että jossain vaiheessa muodissa olevat äitiysblogit alkavat kiinnostaa aivan vastustamattomasti. (En jostain syystä saa kylläkään lisättyä blogiin kommenttia nyt.)
2. Samppanjapäivät. Rakkautta ensisilmäyksellä. Jotain ihan muuta.
3. Filosofian puutarha. Tämä ei muuten ole missään järjestyksessä tämä lista. Ihanaa, viisasta tekstiä.
4. Lähiömutsi. Vähemmän itäisen Itä-Helsingin kukkanen ja kiinnostavia aiheita sopivalla syvyydellä käsittelevä blogi.
5. Buttermilk bisquits. Runollisuutta ja arkea kivasti yhdessä. 

Listaamatta jäivät tietenkin Oi mutsi mutsi, Kemikaalicocktail ja Project Mama, koska hei, olisi vähän turhan obvious. Kavereiden blogit jäivät myös rannalle, koska useimmissa on jokin rajaus lukijoissa. Odotan muuten yhä, että Sushi ja pikku t:n kaima-isoukki alkavat blogata! Edes jompikumpi?

Oma blog(g?)aukseni on vaihtelevaa, erittäin vaihtelevaa. Olen kirjoittanut kuulumisia, olen hävennyt ja hävittänyt ne ja päättänyt kirjoittaa vain Jostain Aiheesta, saanut kroonistuvia mieli- ja kielikramppeja, ajatellut myötähäpeää ja laskenut taas rimaa ja toivonut, ettei kukaan huomaisi. Olen ajatellut, että olisi siistiä olla osa myyttistä yhdessä bilettävää blogiyhteisöä, ja sitten tajunnut, etten todellakaan jaksaisi kirjoittaa joka toinen päivä tavara-aiheisia postauksia siksi, että joku ostaa minulta sellaisia. Ylipäänsä en jaksaisi kirjoittaa, jos joku ostaisi minulta sitä, tai ylipäänsä luettavaa tekstiä joka toinen päivä. En ala koskaan toimittajaksi. Ja aivan varmasti en opiskelisi koskaan luovaa kirjoittamista niin kuin äiti teki viime vuoden. Tieteellisessä tekstissä on sentään turva ja lähdeviitteet.

Nyt vähemmän sitä katkeraa nilkuttavaa diagnostikkoa. Enemmän esim, hmm, bodypumpia, ihmisten lapsuusmuistoille huutonauramista ("nukkeni nimi oli Hämäläinen" "Mun oli Jeesus") ja asiallisia voileipiä. Mitä kellokin taas on?


T ja pikku t soittivat minulle mummolasta puoli yhdeksältä illalla ruuhkametroon, koska pikku t:llä oli kova ikävä, ja hän halusi sanoa minulle, että työmatkalla oleva pappa oli soittanut Singaporesta. Ymmärrettävästi iso T auttoi häntä kertomaan tämän. Kuulemma poikani (tämän jälkeen olen alkanut tykätä tuosta sanasta) rauhoittui nukkumaan, kun sai hetken jutella kanssani.


(Päästäpä joskus musavideoiden todellisuuteen, jossa saa laulaa katosta roikkuvaan mikkiin isot kuulokkeet päässä ja silmät kiinni, toinen käsi kuulokkeen peittämällä korvalla. Lähimpänä olin tänään, kun löysin itseni Wiipurilaisesta osakunnasta tuntemattomien ihmisten keskeltä laulamasta tunnin--pari. Ääneni oli pienessä joukossa sen verran hallitseva, että kun minä lauloin Jääkärinmarssin toiseksi viimeisen säkeen päin honkia, kaikki seurasivat uskollisesti.)


Eiku menetkö nyt oikeasti nukkumaan ja olet ihan hiljaa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Seisoi talon katolla ja uskoi että zeppeliini pelastaa

Lievästi melankolinen olo, ollut jo aamusta. Ajattelin ensin avautua syynä olleesta unestani, joka oli kaunis ja hyvätunnelmainen, ja minusta kuvasi jälleen kerran vain eskapismia ulkonäköpaineista ja muusta ja kaipuuta nuoruuteen (haha) ja ihaniin balettiaikoihin. Mutta sitten luin vähän unisymbolisivustoja ja lakkasin uskomasta varauksetta siihen, että tiedän itse mistä näen unia. 

Olen kuunnellut melankolisuuden aloittajaksi ja lopettajaksi Kerkko Koskinen -kollektiivia koko päivän Spotifysta, tai siis päiväuniaikana ja nyt illalla, kun pari tuntia sitten perheeni lähti viideksi päiväksi pois, ja laulanut "Laura Palmeria", "Käkeä" ja "Nukun hiljaa kirkkomaassa" kovaa ja hiljaa, vuorotellen ja yhtä aikaa, mustana, maidolla, kylmänä ja kuumana. Tutustuin samalla muihinkin Anna Ahmatovan runoihin, kun se kuulostaa uskottavalta minunkaltaiseni ihmisen toimelta, ja tajusin että nehän jopa ovat oikeasti kauniita ja riittävän helppolukuisia. (Vain kurkistusluukut puuttuvat. Missä Puppe?) Aion myös kirjoittaa yhtyeen nimen kieliopillisesti oikein ihan kiusallanikin.

Alkoi kaduttaa, että päästin ne lähtemään. Olisi nyt edes toinen jäänyt tänne minulle unikaveriksi. Viimeksi nukuin pikku t:n hajuisen nallen kanssa. Löytyisiköhän jostain vähän käytettyjä vaatteita? Ei kuitenkaan välttämättä pissanhajuisia tai muunkaan eritteen. Niin kova ikävä ei ole vielä sunnuntaina. Lähtisikö sitä Makuuniin vuokraamaan kokonaisen boksin jotakin kivaa tv-sarjaa tuijotettavaksi dekadenssin vallassa yöt läpeensä? (Öisin minulla ei olekaan mitään muuta tekemistä kuin läpeeni tuijottaminen.)

Minun täytyy päästä joko laulu- tai tanssitunneille taas. Pakko. Sitä odotellessa otan itsestäni valokuvia meikattuna kotona äitien baari-illan jälkeen (kello 22.30), laulan Kerkko Koskisen perässä moniäänisesti "aa-aa-aa-a-a-aaaaa-a-aaaaa" ja kirjoittelen nettiin. Tanssiminen voisi olla jotenkin... tuottavampaa.

25 years and I'm alive here still.