keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Taikuri, norsu ja parrakas nainen kieltämättä puuttuivat

Olimme sirkuksessa, ja nyt olen vieläkin ihan täpinöissäni kaikesta siitä! En ole ikinä ollut (muistaakseni ainakaan?), mutta kaikki se oli luettavissa 40 vuotta vanhoista Aku Ankoista - niin klassista! Tulenheittelijä, kissanainen, vahva mies, kumimies, trapetsitaiteilijat, merileijonat, hevoset, yksipyöräisellä pyöräilijät, tirehtööri, rullaluistelijat, klovnit ja ilmapalloeläimet! Hanuristi ja orkesteri! Yleisön sieppaaminen vannetta pyörittämään!

Tämän takia otin paikat toisesta rivistä, saimme olla rauhassa. Tulenheittelijä oli oikeastaan aika tavallinen - samaa on nähty ennenkin. Hänen valttinsa oli olla niin kertakaikkisen pantava, että naispuolinen yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi. Kissanainen voimisteli ja samalla kävelytti kissoja ja yhtä koiraa päällänsä. Trapetsitaiteilijat saivat minut kiljahtelemaan kauhusta. Rullaluistelijat kimaltelivat ja tekivät nostoja ja piruetteja, jotka myös saivat yleisön kiljahtelemaan. Tirehtöörillä oli hattu ja viikset. Vahva mies oli oikeastaan mahakas klovni, joka yritti pudottaa painoaan voimistelemalla.

Merileijonat tekivät hienoimmat temppunsa kouluttajan selän takana, isot hevoset potkivat näyttävästi, ja viimeinen viidestä minihevosesta teki kaiken ovelasti eri tavalla kuin toiset. Kumimiehen kauheat olkanivelet saivat minut kääntymään poispäin. Yksipyöräilijät tekivät lautasia heitellessään niin paljon virheitä, että yleisö rentoutui ja rakasti heitä. Toivoin, että minulla olisi ollut kyltti, jossa lukee lohdullisesti "ei se mitään!". Klovnit olivat hassuja ja tasasivat yleisön sykkeen aina ilmaantuessaan paikalle trapetsitaiteilijoiden jälkeen. Toisen klovnin suurin bravuuri oli kruunata toisen hieno käsilläseisonta ottamalla omasta jalastaan kiinni. Hanuristi oli kiva ja orkesteri soitti klassista sirkusmusiikkia, melkein yhtä klassista kuin ulkona soinut posetiivi. Meillä oli irtokarkkia, ostin T:lle hot dogin.

Pari seikkaa olisin voinut jättää poiskin: massiivisen allergiakohtauksen, jonka sain juuri ennen väliaikaa sahanpurua pöllyttäneistä hevosista (ulkona väliajalla huomasin huutaneeni ja yskineeni jo valmiiksi käheän kurkkuni melkein äänettömäksi) ja ison valonripustustolpan, joka sijaitsi keskellä näkökenttääni. Molemmat sain kuitenkin hoitumaan, otin allergialääkkeen (enkä siinä vaiheessa vielä tiennyt, että paikalle tulisi hevosten lisäksi vielä kissojakin!) ja toisella puoliajalla vaihdoin paikkaa vieressä olleelle tyhjälle tuolille. Siitä näkyi oikein hyvin. Olin oikein tyytyväinen kaiken hoitumiseen ja jatkoin ihanaa iltaa rauhassa. T:kin vaikutti iloiselta. Kyllä kannatti. Missähän pääsisi silittämään merileijonaa? Nyt tiedän, että ne osaavat seisoa tasapainossa yhdellä etuevällään.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Inhoamme limaisia poikia

Tänäänkin jouduin metrossa seuraamaan laumaa äänekkäitä, lihavia ja ilkeitä pojannulikoita, sellaisia 12-vuotiaita. (Lihavuus pikkupojissa korreloi aina ilkeyden kanssa. Aina.) Metrokuski - nainen - kuulutti vartijoiden tulevan hakemaan ovien välissä pelleilleet lapset riehumasta seuraavalla asemalla. Vartijat tulivat ja käyttivät ilmeisen paljon aikaa kriminaalien perässä laiturilla juoksemiseen. Muutama onnistui jollain kepulikonstilla välttämään lain kouran ja päätyi takaisin vaunuuni istumaan ja kehuskelemaan ja luonnollisesti myös matkimaan kuljettajan kuulutusta. Eivät ne siinä vaiheessa enää riehuneet, mutta eivät selvästi myöskään aikoneet osoittaa minkäänlaista katumusta tai ruotuun palaamista.

Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.

Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta.
En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.

Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.

Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?

Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!

torstai 10. syyskuuta 2009

Ihailun ääni

Mihin voi lähettää ihailijapostia Lubna Husseinille? Oikeesti, voiko joku olla noin rohkea? Tai ainahan feministeistä parhaat ovat olleet rohkeita ja uhrautuvaisia.