maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kill your darlings

Tämä teksti ei otsikosta huolimatta käsittele perhe-elämäni auvoa (ja varmasti et viittaa otsikkoon! t. lukion äikänope), jos ei nyt oteta lukuun sitä, että perhe-elämäni lähti ulkoilemaan, tulee kotiin vasta puistoruokailun jälkeen ja laittaa toisensa sen jälkeen suoraan päiväunille. Tämä teksti käsittelee kirjoittamista ja gradua, koska nyt sain siinä putken päälle.

Lapsettoman viikonloppuristeilyn jälkeen vääntäydyin vastahakoisesti uuden hienon dyykatun pöytäni ääreen ja avasin gradukoneen, minttusuklaa-Frezzan ja sulut aivoistani. Nyt g-kone on tehokkaan puolitoistatuntisen työtuokion jälkeen kiinni, Frezza-pullo tyhjä ja aivot yhä auki, joten täytyy käyttää hetkeä hyväksi. Aion nimittäin antaa hyviä neuvoja asiakirjoittamisen kanssa painiskeleville! Nyt lähtee!!!11!

Isoa kirjoitustyötä, esimerkiksi nyt vaikka jonkinlaista lopputyötä, ei kannata ajatella kokonaisena möhkäleenä. Se on hyvä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jakaa osiin ja aloittaa helpoimmasta päästä. Itse luon nykyään aika rutiininomaisesti useita otsikoita ja alaotsikoita jo ennen tekstin aloittamistakaan. Hyvin pitkää (esimerkiksi yli 30 sivua) tekstiä suunniteltaessa kannattaa jopa luoda erilliset tiedostot, joihin tuottaa yhden luvun kuhunkin, esimerkiksi "Johdanto" ja "Analyysiluku". Nekin on syytä jakaa heti edes alustavasti alalukuihin. Kannattaa tehdä kaikki otsikot mahdollisimman aikaisin, niin jäljelle jääkin vain useita muutaman sivun tekstejä. Ja sellaisenhan nyt tekaisee jo paljon helpommin!

Tässä vaiheessa on hyvällä tuurilla syntynyt jo useita sivuja tiedostoja: pelkät muotoseikat on kiva hoitaa aluksi, koska tuntee tehneensä edes jotakin. Se ei myöskään vaadi suurta luovuutta: täytyy vain valita fonttikoko, riviväli ja marginaalit ja muut sellaiset. (Tekstien muotoilusta kannattaa muuten tehdä itselleen jonkinlainen muistilista, jonka mukaan on helppo luoda uusia ja yhdistellä vanhoja tiedostoja. Minulla se on "To do -listassa", jossa on kaikkea muutakin mielen päällä olevaa ja työvaiheiden mukaan muuttuvaa.) Kun sitten sijoittelee mielessään hahmottelemansa otsikot sopivin välein ja mahdollisesti tiristää ulos pari sanaa tai lausetta luonnehtimaan otsikoiden alle joskus myöhemmin tulevaa tekstiä, on jo pitkällä! Vähän niin kuin kokoaisi kirjahyllyjä. Vääntämisen, rakentamisen ja sijoittelun jälkeen huone näyttää jo paljon paremmalta kuin typötyhjänä. Vain sisältö puuttuu enää.

Kun on aloittanut kirjoittamisvaiheen, taustatyö on luultavasti jo enemmän tai vähemmän hyvässä kunnossa. Aineistosta ja lähdekirjallisuudesta on muistiinpanot jossakin ja sen sellaista. Tällöin on aika luottaa itseensä. Tietoa on omassa päässä luultavasti enemmän kuin itsekritiikissään tajuaakaan. Siitä selviää vaikka keskustelemalla aiheesta erittäin kiinnostuneen ihmisen kanssa. Ihminen tunnetusti oppii parhaiten opettamalla asiaansa jollekulle toiselle (!). Ajatusten sanallistaminen auttaa, ja joskus sitä suorastaan hämmästyy tajutessaan, miten laajat tiedot omasta päästään voikaan löytää, jos vain joku, esimerkiksi nyt graduohjaaja, muu opettaja tai vertaisryhmäläinen, kuuntelee innokkaana ja vaikuttaa todella tarvitsevan tietoa. Jos lähipiiriin ei kuulu ketään, jota kiinnostaisi, sellaisen voi kuvitella. Aina voi hiukan blogata tai kirjoittaa oppimispäiväkirjaa (kuinka vihasinkaan sitä lapsena -- miksei kukaan kertonut, että siitä on apua?).

Yritän sanoa, ettei ole mikään Hyvän kirjoittajan ja Asiallisen työihmisen merkki, että yrittää aloittaa vaikeimmasta ja ahdistuu. Aika monessa asiassa on lupa tehdä ensin se, joka tuntuu helpolta, kivalta tai edes siedettävän mahdolliselta. Kun on tehnyt alta pois kaikki melkein merkityksettömät, simppelit pikkujutut, saattaa huomata tekstin kasvaneen 30 sivuun. Sitten kun yrittää muistaa, että mikä tässä nyt niin kamalaa oli, ei enää saakaan ajatuksesta kiinni. Kyllä se siitä! Luultavasti ainakaan opiskelijalta ei vaadita mitään täysin hyödytöntä tai suorastaan vaarallista (no työelämässä se muuttuu), vaan kaikki työ palvelee jotenkin omaa oppimista. Yliopistokaan ei oikeasti tahdo pahaa opiskelijoilleen, vaan gradunteollakin on, öö, joku merkitys. Tota.

Palatakseni otsikkoon: Sitten kun on sanonut omasta mielestään jotain tosi sykähdyttävän päräyttävää ja vain ihan lievästi epätieteellistä, sitä hehkutetaan ja hekumoid se on syytä lukea läpi vielä useita kertoja erittäin kriittisin silmin ja lopuksi varmuuden vuoksi poistaa. Luultavasti sitä vain häpeäisi isona. Tylsän asiallista ja hyvän tieteellisen tavan mukaisesti etenevää asiatekstiä sen sijaan ei häpeä koskaan!!!111!

Loppukaneetiksi vielä yksimielisesti äänestetty virallinen graduntekolaulu. Huomatkaa erityisesti kohdassa 2:33 deus ex machina -tyyliin ilmestyvä graduohjaaja!

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Juhlista kotiin

(Kiitos Merete Mazzarella ja Google-optimointi!)
Pyöräilin eilen öisen Helsingin läpi juhlista kotiin. Olin onnistunut käyttämään tunnin ja kolme varttia menomatkaan, joka kulki sairaan käteviä metsäisiä ja suoria pyöräreittejä pitkin: miksi kiertää metron ja Itäväylän mukana, kun voi kulkea nopeammin ja viihtyisämmin vasiten rakennettuja pyötäteitä? Eksyin Myllypurossa itseni kokonaan kartalta ulos (no, se on aika vanha kartta ja paikka oli uusi asuinalue, jolle olen itse asiassa eksynyt totaalisesti kerran ennenkin) ja sen jälkeen suunnilleen pari kertaa jokaista metroasemaa kohden. Ei nyt ollut niin kamalan nopeaa ja kätevää.

Olen hyvä eksymään. Löydän uusia paikkoja, niin kuin nyt vaikka Herttoniemen ja Viikin välissä olevan pellon (epäilen sen olevan sama pelto, jolle eksyin tiistainakin, tosin eri puolelta katsottuna), näköalapaikan ja lintutornin. Löydän kivoja asuinalueita, jotka ratkaisevat ikuisuuspohdinnat siitä, minne me sitten muutetaan, kun. Kun opiskelut ovat ohi ja molemmilla on työpaikka. (Sitä ennen on aika vaikea valita kaupunginosaa tai edes kaupunkia...) Löydän jänniä uusia reittejä ja tajuan, että kaksi kaupunginosaa ovatkin vierekkäin, vaikka julkisilla niiden välillä kulkeminen kestää kauan.

Yksin pyöräilyssä, tai miksei bussillakin kulkemisessa, keskellä yötä on jotain melankolista, suorastaan surullista, ajattelin kotimatkalla. (Menin sitä epäkätevää, pitkää mutta helppoa ja metsäpolkuverkostoa turvallisempaa autoreittiä ja kompensoin sen ajamalla kovaa, joten pääsin puoli tuntia menomatkaa nopeammin perille.) Ehkä tunne johtuu siitä, että kotimatka on kylmä, yksinäinen ja pimeä, ja sen aikana tajuaa, miten väsynyt onkaan. Ero jonkun lämpimässä kodissa juhlimiseen on suuri. Tietenkin minulle on myös koko elämäni opetettu, että yksin yöllä ulkoileva nainen on vaarassa. (Ei ehkä yhtä todennäköisessä vaarassa kuin samanikäinen mies, ei ehkä yhtä todennäköisessä vaarassa kuin omassa kodissaan, mutta kuitenkin.) Olkansa yli vilkuileminen tuokin aina oman mukavan lisänsä yökulkemisiin.

Ehkä lähtemiset ylipäätään ovat surullisia. Pimeys, kylmyys, yksinäisyys ja pelko lisäävät tunnetta. Yleensä myös hieman kaduttaa: pakkoko sitä oli venyä tanssimassa YouTube-musiikkivideoiden tahdissa yhteen asti? Aamulla vaippaan puettu herätyskellomme ei tiedä eikä välitä, mitä iltayhdeksän jälkeen on tapahtunut. Mutta on vaikeaa irtautua muiden seurasta ja yleisestä ilonpidosta, valosta ja lämmöstä, varsinkin nykyään kun ikäiseni osaavat käyttää alkoholia aika hallitusti eikä minulle enää useinkaan tule epämukava olo tietyssä vaiheessa iltaa. Nykyään onneksi saan asua T:n (ja pikku t:n) kanssa, enkä joudu aina ja aina lähtemään kotiin ja pois. Se oli raskasta aikaisemmin ja tuntui jotenkin luonnottomalta. Miksi pitää aina lähteä? Eikö mukava asia muutu yleensä venyttämällä ja liioittelulla vielä mukavammaksi? Ai eikö?

T sen sijaan on oppinut jokseenkin päinvastaisen tavan. Hänen isänsä lähtee juhlista, kivoistakin, etukäteen päättämänään aikana, koska se nyt vain on niin, eikä anoppinikaan mitenkään pitkään venytä vierailuja sen enempää kuin puhelujakaan. T on sentään opetellut pois tästä kieltämättä absurdista tavasta (eikö siinä ole jotakin melkein koomisen ja samalla ahdistavan askeettista, vähän niin kuin aasialaisessa tavassa syödä vain siihen asti, että on melkein kylläinen?), mutta vieläkin meissä näkyy aika suurena ero minun kaikkinaisen liioitteluni ja ylilyöntieni ja T:n varovaisuuden ja suoranaisen kitsauden (en tarkoita materiaalista kitsautta) välillä. Rahankäytössä tämä ero on sitten juuri toisinpäin. Kuinkahan kauan kestää, että erot tasoittuvat kokonaan?

Onko tällä tekstillä mitään rakennetta?

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ohhoh

Huomasinpa, että minut oli haastettu kolme kuukautta sitten (ja puoli): pitää valittaa kolmesta asiasta. Ok!

1. Mikrossa astia kuumenee ennen ruokaa.
2. En voi kertoa juuri kenellekään hauskaa juttua, johon liittyvät utelias lapseni, anopin yksityisistä yksityisin yöpöydänlaatikko ja maan alle vajoava mieheni.
3. Kaikilla äitibloggareilla on aina kivaa.

Mutta! Saanko lisätä loppukevennykseksi tämän videon? Olen ollut aiheesta melko liekeissä kauan.


perjantai 13. heinäkuuta 2012

Yksin

Hei kaikki, meinasin aloittaa ennen kuin muistin, ettei tämä olekaan sähköposti. Oikeamminhan pitäisi olla "hei Sushi ja äiti (kun luet tätä, on joulu)".

T+t lähtivät eilen aamulla neljäksi päiväksi kotipuoleen, ja minä uuvahdin täysin jo vähän ennen heidän lähtöään. Olisi ehkä ollut ystävällistä auttaa T:tä ennen voimainkoetusta muutenkin kuin pakkaamalla laukku toiveikkaasti odottamaan. Mutta minä vain makasin sängyssä. Eilen oli tarkoitukseni syödä järkevästi, kirjoittaa päiväkirjaa kun kerrankin ehtii, käydä kirppareilla ja uimassa, tehdä kaikkia asioita, joista nautin ja joihin ei yleensä ole aikaa. Minä makasin sängyssä. Jaksoin sentään hakea pitsan ulko-ovelta, mutta syötyäni puolet kirjan ääressä väsyin jo niin, etten jaksanut laittaa loppuja jääkaappiin, vaan makasin taas sängyssä kuunnellen vain raatokärpäsen surinaa keittiössä, ajattelin sitä munimassa tuplajuustoon ja yritin olla koskettamatta ulkona likaantuneilla jalkapohjillani lakanoita. 

Koomaa jatkui kuutisen tuntia. Luin sentään samalla kirjaa, koska lukeminen (minkä tahansa lukeminen) on hyvä harrastus ja estää kuuntelemasta omia ajatuksiaan. Koko ajan suunnittelin: jos just kohta nousen, ehdin vielä tällaiselle ja tällaiselle kirpparikierrokselle, menen pyörällä osan matkasta ja osan metrolla, kätevästi, tehokkaasti ja hauskasti. En lähtenyt. Ok, en mene kirpparille, mutta käyn vielä ostamassa ostarilta mansikoita ja suklaata yksityiseen dippailuun, ei pitäisi olla rankkaa? Häh? Häh? Ok, haen ne mansikat Alepasta, se on auki yhteentoista. Kas, sekin meni kiinni.

Sain käytyä suihkussa, mutta kun etsin sukkia jalkaani (miksi juuri sukat ennen vaikka paitaa, en tajua mitä ajattelin), satuin koskettamaan sukkahousukasaa. Satuin ottamaan laatikon ulos kaapista, satuin hakemaan keittiöstä muovipusseja, kynän ja teippiä, satuin en ainoastaan järjestämään sukkani ja sukkahousuni, vaan myös nimikoimaan pussit ("3 aika hyvät sukkikset", "2 legginsit, oransseissa reikä"). Satuin tekemään petaamattomalle sängylle uuden kirpparikasan, vaikka luulin jo vieneeni kaiken poisvietävän pois.

Satuin riehumaan maanisesti puolilleöin ja käymään läpi kaikki vaatekaapit, vaikka juuri olin ajatellut, ettei niitä tarvitse käydä läpi. Pikku t:n vaatteet ovat keittiön lipastossa, joka myös on juuri tyhjennetty ja täytetty naapurin pojan vaatteilla, mutta meillä on silti vielä viisi vaatekaappia. Tajusin piteleväni käsissäni tavaroita, joista viisi tai kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että onpa järkevää säilyttää nämä loistavat arkartelumateriaalit, sitten kun perustan työttömien toimintakeskuksen päiväkotini rinnalle, niille tulee varmaan vielä käyttöä. Ainakin luulisin ajatelleeni niin, koska miksi helvetissä minulla muuten olisi ollut 14 tyhjää sydämenmuotoista suklaarasiaa vaatekaapissa? Hervottomat kangas- ja tilkkumäärät lähtevät kiertoon, koska ompelukoneeni on rikki, en ehdi enkä oikeastaan osaakaan ommella, itse asiassa en juurikaan pidä siitä nykyään, ja sitä paitsi kankaat eivät todellakaan noudattele nykyistä makuani. Kiertoon!

Viidestä vaatekaapista kolme sisälsi myös maastoja. Mäkiä ja puita etupäässä. Siis ei, ei meiltä Narniaan pääse, mutta T oli vähän keräillyt figuureilleen leikkipaikkoja. Niitä ei käytetä. Pinosin ne hellästi mutta jämäkästi tiukkoihin muodostelmiin matalimmille hyllyille. Poistin säälimättä T:n ja minun liian pienet vaatteet ja 60 senttiä pitkät vyöt, tiivistin T:n kuusi rikkinäistä sukkaparia niin, että ne eivät enää vieneet puolta kuutiometriä. Järjestin kymmenet laukkuni (en koskaan maksa laukuista yli 10 euroa enkä koskaan luovu niistä, eivätkös 90-luvun pikkureput ole kohta taas muodissa? Ergonomisiakin?), availin rispaantuneet julisteet (Batman, nolkytluvun balettiesitykset, aloittelevan katutaiteilijan piirros minusta teini-iässä) ja suljin ne nopeasti entistä tiukemmille rullille, hajotin ja hallitsin.

Nytpä vaatekaapeissa on tilaa, tyhjiä hyllyjä ja raitis tunnelma, siellä on laatusarjakuvia ja Siulasia ja Tulvia poissa kirjahyllyä täyttämästä, siellä on näkyviä todisteita sille, että minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa. Tänäinen hommani on sitten vähemmän hohdokas: kantaa jätekatokseen useampi kierros huolellisesti lajiteltuja roskia, jättää sinne tavaroita, jotka eivät ole roskia ja vielä viedä Fidalle nelisen isoa säkkiä vaatetta ja muuta hämärää. Saatan pikkuisen jäädä sinne Fidalle muutenkin, ks. kohta "minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa".

Olen paljon vähemmän väsynyt kuin eilen.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Lehdistökatsaus

Sain pinkan Cosmopolitan-lehtiä naapuriltani, joka teki minulle suklaakakkupalkalla rakennekynnet (samassa lauseessa Cosmo ja rakennekynnet!). Luin ne viikossa ja tunsin sisimpäni järkkyvän. Se järkkyy aina, kun luen koko pinon yhtä ja samaa lehteä. On syynsä sille, että lehdet ilmestyvät vasta kun edellinen on ehtinyt unohtua. Meidän Perhe, muut vauva- ja perhelehdet, Cosmo, jopa Tulva (josta kerran ostin eurolla kappale kaikki lukemattomat numerot koko sen ilmestymishistorian ajalta) ovat pinokaupalla luettuina aivan liian raskasta kamaa. Ai niin, lapsena luin myös SinäMinää ja Valittuja Paloja monta, monta numeroa kerralla. Hrr.

Siis ensinnäkin se toisto. Vauva-lehti on ehkä toisteisin lehti, mitä olen koskaan lukenut -- ja miksipä ei olisi, toimitus varmaankin olettaa lukijoiden tilaavan lehteä enintään parin vuoden ajan. Ja sitten tulee uusia tilaajia, joille ei ole mitään kiinnostavampaa kuin "kanssamme odottavat" julkkikset, vaunutestit ja erilaisten perheiden päivittely. Säännölliset kantoliinajutut avaavat aina jollekulle täysin uuden maailman. Tulva on paras lehti ikinä, mutta kahden vuoden numerot järjestyksessä luettuina hierovat maailman vääryyksiä pikkuisen liian tehokkaasti naamaan. Ja täytyy sanoa, ettei Cosmossakaan paljoa vaihtelua ole. Lehden tarkasti suunnitellun rakenteen tajuaa tavallisena lukijana vasta monen toiston jälkeen, ja lopulta alkaa jo (melkein) odottaa "Miesnäkökulmaa", muotikuva-aukeamia ja joka toisen lehden superlaajaa seksiekstraa ("tiesitkö, että lantionpohjassasi on lihaksia, jotka supistelevat orgasmin aikana?").

Double facepalm.

Luin pienenä äidin Kodin Kuvalehtiä, ja toisteisuus tuli myös ihan kiitettävän vahvasti esille, vaikka niitä ei olisikaan vetänyt raakana monta lehteä kerralla. Talvella kietoudutaan hämäränhyssyyn juomaan (uuden torkkupeiton alle), keväällä herätään, hävetään, ostetaan uusia vaatteita ja laihdutaan (mutta ollaan samalla itselle armollisia), kesällä tehdään boolia, kerätään luonnonkukkakimppuja ja maalataan huussi (ja ostetaan uusia vaatteita), syksyllä havahdutaan harrastamaan ja pelastamaan maailmaa (muttei liian paljon, ettei tule hiki tai paha mieli, muistetaan se armollisuus) ja ostetaan uusia vaatteita. Ja meikkejä. Ja muuttumisleikit, älkää unohtako muuttumisleikkejä!

Sen jälkeen kun T:n työsuhde-Hesari lakkasi tulemasta emmekä jaksaneet tilata sitä itse, olen hieman kaivannut lehtien lukemista. Netistä ei oikein löydä juuri niitä juttuja, joiden takia sanomalehti oli niin mukava, ja aikakauslehdistä jää aika usein paha maku suuhun niiden hemmetin photoshopattujen ihmisten ja loputtomien ostamiskehotusten takia. (Lehtien valokuvat ovat vähän niin kuin cityäitiysblogit tai länsimaiset häät tai ihmiset, jotka vetävät koko ajan vatsaa sisään: kaikki tietävät, että tässä täydellisyydessä on nyt puolet tuskaisesti ylläpidettyä kulissia, ja silti jotkut eivät osaa ajatella samalla tavalla, vaan uskovat kaiken mitä näkevät ja sitten vituttaa.) Olen harkinnut Imagea, jossa on ihan ajatuksiakin ja vieläpä niin monipuolisesti, ettei tarvitse jämähtää mihinkään yhteen elämänalueeseen sitä lukiessaan. Tulva tulee vain neljästi vuodessa, eikä se oikein riitä mihinkään.

Luettuani viikossa koko sen Cosmopolitan-pinkan aloin katsoa peiliin tarkemmin, pudistella päätäni enemmän (miesnäkökulma: mitä naisten todella pitää syödä ja pukea päälleen! Älkää uskoko akkojen juttuja, nyt puhuu neljä 23-vuotiasta äijää, joilla on vakaa usko siihen, että naiset haluavat totella heitä!) ja kaivata Tulvaa palavammin. Olen yrittänyt lääkitä itseäni lukemalla hyviä kirjoja, mutta kyllä ne miehen kosimaanhuijaamisneuvot ja sarjallisen monogamian suositeltavuus vielä vähän tuntuvat. Olo on samanlainen kuin aivan liian ison karkkipussin jälkeen. Oksettaa ja kaduttaa ja kieltämättä myös melkoisesti hävettää.