sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Herrankukkaro

Olen niin laitostunut ettei ole tottakaan. Tämä on kolmas kerta: ensin syntyi pikku t, sitten gradu ja nyt mini-t. Joka kerran olen jättäytynyt päiväkausiksi systeemin vietäväksi paikassa, joka ei ole vankila, mutta muistuttaa sitä hieman, ja palannut kotiin mukanani uusi kokemus ja jotain vähän konkreettisempaakin itsetehtyä.

Vietin siis viikon Kiirastulessa kärvistelemässä, sitten, maanantaina, iltapäivän Haikaranpesässä jakautumassa (hieno kolmen tunnin ja kymmenen minuutin hippikokemus, akupunktiot ja kaikki, ja jälkeenpäin olin heti elämäni kunnossa! Pakko hehkuttaa lääkkeetöntä synnytystä loppuikänsä jokaiselle vastaantulijalle! En kestä!), ja sitten kahden tunnin ikäinen kaksikiloiseni vietiin kolmeksi päiväksi vauvaosastolle. Minä menin lapsivuodeosastolle ja yritin pysyä urheana yksin kaikkien vähän säikähtäneen näköisten tuoreiden äitien ja heidän jättivauvojensa seassa, kotiuduin keskiviikkona oltuani toista viikkoa poissa, riehuin kotona kuntoon kaiken, mikä oli ollut vailla kätteni kosketusta, heruin helvetisti maitoa koko ajan, katsoin Solsidanin neloskauden putkeen ja palasin seuraavana aamuna sairaalaan. Saimme yhteisen huoneen vauvan kanssa, vihdoin. Tämä on järjestyksessä viides osasto, jolla meidän perhe on tässä sairaalassa viime aikoina vaikuttanut. 

Täällä Herrankukkarossa me olemme hyvässä tallessa: minä en ole enää potilas enkä niin muodoin saa hoitoa, ruokaa tai siivouspalveluita (toki sairaala sentään pesee omat tekstiilinsä, joskin ne minun pitää hakea kaapista ja viedä pyykkiin itse), mutta saan asua ilmaiseksi mukavassa suihkullisessa sairaalahuoneessa mini-t:n hoitoa vastaan. Kätevä järjestely: perheet saavat pysyä yhdessä ja hoitajien rutiinityö vähenee, kun vanhemmat hoitavat itse lapsensa. Minä saan syödä suklaata, facebookata, pesiä ja leikkiä kotia rauhassa mini-t:n kanssa kahdestaan samalla kun muu maailma, mukaan lukien perheemme toinen puolikas, hoituu jossain kaukana keskenään. Jos haluan käydä ulkona, hoitajat huolehtivat mini-t:stä. Luonnollisesti he vastaavat myös siitä, että mini-t saa tarvittavan lääketieteellisen hoidon ja tutkimukset, siis esimerkiksi vitamiinit ja keskostipat, verikokeet, sinivalohoidon, happisaturaatiomittaukset ja sellaisen.

Minun tehtäväni taas on imettää, vaihtaa vaipat ja seurata mini-t:n painonkehitystä, vaippojen sisällöntuotantoa, ruumiinlämpöä ja, gramman tarkkuudella, ruokamääriä ("punnitaanko tissi ennen ja jälkeen imetyksen?", kysyi T. Ei, mutta vauva punnitaan) ja raportoida kaikesta mahdollisesta suomenruotsalaisille hoitajatädeille, jotka ovat jo alkaneet kutsua vauvaa nimeltä. 

Lisäksi hippeilen minkä ehdin. Käytän mini-t:llä omia kestovaippoja ja lisäksi, kun kivoimmat vaipat loppuvat tai kun haluan säästää T:tä pyykin roudaukselta, kuorivaipan sisällä sairaalan puuvillaliinoja (jotka aivan varmasti on alun perin tarkoitettukin vaipoiksi, mutta kertakäyttövaippojen tulon jälkeen niiden, kuten harsojenkin, alkuperäinen tarkoitus on kollektiivisesti unohtunut). Kannan mini-t:tä kantoliinassa, se on melkein sietämättömän ihanaa, olemme käyneet pari kertaa ihan sairaalan ovensuussakin, nukutan vieressä aina kun hän ei ole sinivalohoidossa lampun alla, imetän yhä lapsentahtisemmin ja luotan intuitiooni hänen hoidossaan joka päivä enemmän (olen alkanut lipsua kirjanpidostakin!).

Tulemme hyvin toimeen hoitajien kanssa. He tuntuvat luottavan minuun yhtä paljon kuin luotan jo itse itseeni: osaan ja pärjään mini-t:n kanssa, ja hän osaa syödä hienosti kuin pieni pahansisuinen imuri ja pääsi tänään eroon nenä-mahaletkusta -- meillä ei ole kerrassaan mitään hätää. Yhä enemmän uskallan hoitaa mini-t:tä kuin ketä tahansa vauvaa, vaikka onkin kuusi viikkoa ennenaikainen ja puolitoista kiloa veljeään kevyempänä syntynyt.

Mainittu veli, pikku t, on käynyt täällä muutaman kerran. Hän kyllä pitää pikkusiskostaan ja mielellään pitelee tätä sylissä, mutta arvostaa vielä hiukan enemmän lattialla seisovaa isoa rintapumppua. Hän sai ottaa siitä valokuvia.

Minäkin otan valokuvia. En ole siinä erityisen hyvä, mutta en (juurikaan) välitä parempieni kommenteista. Tärkeintä on muistaa, että tämä kahden viikon jakso on ollut kesän helteisin, että yöpöydän laatikko on täynnä suklaata, että mini-t on joka päivä erinäköinen.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Älä ajattele maatuskapeppua, älä herranjestas ainakaan sano sitä

Puoli kuudelta aamulla sairaalan suihkuhuoneessa painoin partaterän ranteelle ja onnittelin itseäni erinomaisesta ideasta. Viilt! Täällä kukaan ei valvo ihmisten teräaseita, sillä "mitä, sulla on ovi auki parvekkeelle, eiku ai nii tämä ei olekaan psykiatrinen sairaala". Kun letkut lopulta irrotetaan, sattuu edes inasen vähemmän, kun ei ole käsikarvoja tarttumassa teippeihin. Tiedän mistä puhun, sillä minuun on kuuden päivän aikana tökitty 17 neulanreikää. Olen ihmisgolfkenttä ja odottelen kiirastuleksi nimeämälläni osastolla aamun lääkärikiertoa ja synnytyksen käynnistämistä. Raskausviikot ovat 34+0, odottelun takaraja täyttyy tänään ja kello yhdeksältä lähtee. 

Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.

Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)

Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.

Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.

On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.

Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?

Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.