torstai 26. maaliskuuta 2009

Enkä edes ovuloi 2

Katsoin tänään ja eilen viimeiset jaksot Forsytein tarusta sen sijaan, että olisin esimerkiksi kirjoittanut esseitäni, kun kerrankin olisi ollut aikaa vaikka kuinka. Seuraaville kolmelle päivälle olen tainnut sopia tapaamisia, mutta kun...

Jos olisin viisi vuotta nuorempi, tämä olisi minusta aivan käsittämättömän ihana. (Onhan se vähän poika.) Näköjään päässäni on pehmeä kohta jättimäisten, järisyttävän traagisten, vuosikymmeniä kestävien sukudraamojen kohdalla. Vai miten niiden Okalintujenkin kanssa kävi? Aika usein on kyllä pakko pysäyttää ja 1. muistella kuka on kenenkin serkku tai lapsi (koska kaikki näyttävät niin kauniilta ja samalta ja sitäpaitsi sillä sisäsiittoisuudellakin voi olla osuutensa asiassa) 2. esittää ääneen näkemyksiään ihmisten moraalista ja siitä miten niillä on liikaa rahaa ja aikaa vatvoa sydäntensä kulloisiakin muljahduksia (miksei kukaan tee mitään työtä? Miksei kukaan syö ruokaansa loppuun? Miten ne uskaltavat puuhailla kaikenlaista kiellettyä talossa, jossa on kymmeniä muita ja ovet auki?).

Luulen nyt nähneeni riittävän monta ikätoverinsa isäksi meikattua, laihaa ja nuoriäänistä ihmistä näyttelemässä ikääntymistä kävelemällä hitaasti. Vain harvat henkilöt tässä draamassa olivat puhtaasti hyviä, kilttejä ja viattomia, jotka eivät missään vaiheessa olleet pettäneet tai satuttaneet ketään tai palvoneet omia tunteitaan talloen muita. Heistä pidin eniten.
Muutama keskeinen henkilö oli minusta pelkästään ärsyttävä. On muuten usein vaikea uskoa että kyse on Elämää Suuremmasta Rakkaudesta, jos osapuolet ovat ylettömän kauniita: ihmekös, kai minäkin nyt tuollaisia kiiltokuvapojuja... katselisin. Toisaalta meidät on viihdeteollisuuden toimesta ehdollistettu uskomaan, että vain kauniit ihmiset ansaitsevat rakkautta, joten rumatkaan näyttelijät eivät tule kysymykseen.

Mutta ai että se onkin ihana. (Harmi etten nyt löytänyt parempaa kuvaa. Pankaa merkille kulmakarvat.)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Ja mikä on dispositio

Oikeesti. Kirjoitetaanko laitosten ja tiedekuntien nimet isolla vai pienellä? Niitä näkee harvoin keskellä lausetta. Tietäisiköhän Kielenhuollon käsikirja?

Oi.

Aamulla keittiöstä kuului: "Lilja Matilda!"
Minun rakkaani lukee lehdestä syntyneiden ja kastettujen palstaa. <3

(Lilja Matilda oli kyllä numeron somin vaavu. Niille muille piirsin viiksiä, hampaita, sädekehiä ja lolcat-repliikkejä.)

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Ikkunassa luki "palveleva kenkäkauppa".

En malta kirjoittaa kandia vaikka raahasin koneenkin tänne yliopistolle. Olen nimittäin liian innoissani...

Lähtiessäni kirjastosta ennen kahta sanoin vieruskaverille: "Emmä jaksa mitään kandia kirjoittaa, mä menen ostamaan kengät, tai ehkä kahdet." Meillähän oli siis suunnitelmana ostaa sikakalliit ja hyvät maiharit kummallekin, mutta Kenkä-Rale päätti toisin. Löysimme T:lle maiharit ensimmäisestä kaupasta, sivumennen sanoen Kenkä-Marskista, (sille löytäisi sopivat vaikka Saiturinpörssistä), mutta minulle ei oikein. Lisäksi palvelu oli tympeää. Etsiydyimme Töölöntorin tienoilla olevaan (vuoden aikana näköjään muuttaneeseen) Kenkä-Raleen, josta olin ostanut viimeisimmät, ihanat talvikenkäni (joissa ei ole muuta vikaa kuin että ne ovat ruskeat eivätkä mustat) ja muistin saaneeni hyvää palvelua. Kävelimme ovesta sisään, ja välittömästi myyjäsetä tunnisti jalassani olevat kengät ja päätti puolestani, etten halua mitään epämukavia maihareita, koska olen hyvälle tottunut, vaan melkein samanlaiset nilkkurit kuin nämäkin, mutta mustat ja vielä vähän paremmat (ja kalliimmat, tosin vain hiukan toistasataa alennuksessa...). Saman tien hän kipaisi varaston katonrajaan hakemaan talven viimeisen parin (näytillä oli vain kesäkenkiä - miten me voimmekin olla näin pihalla alennusmyyntien ajankohdasta?), jotka sitten vastaansanomattomasti myi minulle. Oikeastaan en halunnutkaan niitä maihareita. Ainakin kaikki kokeilemani olivat epämukavia edellisessä kaupassa. Puhuin tietysti meille vielä kenkälankin kaupan päälle. Sitä ei muuten irronnut edellisessä kaupassa, yritin sielläkin.

En malttanut lähteä, vaan aviomieheni seuratessa avuttomana vierestä
ilmaisin kainon toiveeni löytää vielä lenkkarit, reippaat, hameen kanssa sopivat ja mielellään valkoiset (niiden tilalle, jotka erehdyin ostamaan halvalla viime keväänä ja jotka jo kauan sitten työnsin Sushille). Setä katosi taas varastoon minun katsellessani vähän-liian-tätejä kenkiä (no hei, nahkaiset lenkkarit!) ja ilmestyi sieltä taas aivan ihanien, "huippulaatuisten ja iskunvaimennettujen" unelmien kanssa. (Vähän kuolaa taisi tippua kokolattiamatolle.) Vetäisin kenkoset jalkoihini ja hypähtelin kuvitteellisella trampoliinilla ympäri pikku kauppaa onnellisena. Saatoin tosiaan ostaa ne jo ennen kuin tiesin hintaa, mutta ne eivät sentään olleet kuin yhdek- no mitäpä te sillä tiedolla teette. Puhuin kaupan päälle kauniimman väriset nauhat (lämpimämmän valkoiset). Setä tiputti kassiin vielä kenkälusikan. Maksatin toiset kengät T:llä (vain väliaikaisesti, kunnes pääsen käsiksi säästötiliin, kuten oli tarkoituskin), jottei oma pikku tilini menisi tyhjäksi. Poistuin kaupasta ehkä 20 minuutin kuluttua saapumisesta kiljahdellen, mukanani kaikki sovittamani kengät ja ennen kaikkea lujasti päättäneenä tulla uudestaan - ja olen varma että kauppiaskin tiesi sen. Luultavasti ne nyt siellä taputtelevat toisiaan 20 vuoden uralla koukistuneisiin selkiin.

Minä en ole kenkäfriikki, mutta minä olen mukavuudenhaluinen. En vain halua kiusata itseäni juoksemalla kenkäkaupoissa jalat kipeinä. Kirjastossa sama ihminen katsoi pitkään kun todella palasin kaksien kenkien kanssa. Olen onnellinen.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Päivän ihku ja ähky

Nyt kuulkaas olen oikeasti löytänyt ihan uuden tason siitä kuinka makeaa pulla voi olla, mummu kääntyisi haudassaan jos tietäisi. T halusi tarjota minulle säädyttömän kalliin kanelipullan Arskalla, sen nimi oli Spinny (A Real American Cinnamon Roll). Maku oli tavallaan ihan hyvä ei-itsetehty peruspulla, siis hiivaa ja kanelia lähinnä, mutta AI VITSIN MARJAT MITEN SIINÄ OLI SITÄ SOKERIA. Mukaan saatiin pikku muovipurkillinen jonkinlaista kuorrutetta, joka arvioni mukaan sisälsi tomusokeria ja jotain maitotuotetta ja ehkä kananmunaa, no siis sellainen paksu, makea kuorrute (minkä lisäksi pulla piti syödä oikeaoppisesti pahviaskista kertisveitsellä ja -haarukalla). En ole elämäni päivänä syönyt yhtä makeaa leivonnaista (ja minä olen syönyt marenkeja), itse asiassa nauroin alusta loppuun silkasta järkytyksestä. Ja vielä jälkeenpäinkin. Kolme euroa 20 senttiä siitä hyvästä, että joku tulee ja kumauttaa sokerisäkillä päähän. Hienona naisena en nyt puutu lainkaan ruoansulatukseni tilaan loppupäivänä. Myöhemmin ei ole ollut pienintäkään makeannälkää, ja se on siis jotain se. T oli kaiken lisäksi syönyt yhden Spinnyn jo eilen (vai toissapäivänäkö), ja olisitte nähneet miten sen silmät loistivat. Itse uskon löytäneeni rajani. Ei vain mene toista ainakaan... tällä viikolla.

Siis oikeasti, miten niin pieneen pullaan voi mahtua niin tuhottomasti sitä sokeria? Ehkä ne käyttivät fruktoosia, se on makeampaa kuin normisokeri. Paitsi että ei, kyllä nimittäin tunsin miten verensokeri oikein hätkähti ensimmäisen haukkauksen kohdalla. (Sen jälkeen se etsi itselleen hyppykepin.)

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Ihme ihmisiä.

Elokuvissa aina ihmiset halutessaan keskustella kahden jonkun kanssa (eli hyvin usein) pyytävät pokkana kaikkia kymmeniä muita poistumaan huoneesta sen sijaan että itse menisivät toiseen huoneeseen. Toinen vaihtoehto on siirtyä väkijoukosta kaksi ja puoli metriä vasemmalle ja keskustella sen jälkeen salaisuuksia kuuluvalla äänellä.

Olen katsonut koko päivän Forsytein tarua syömättä ja juomatta, ja on kyllä ollut aika vaikeaa samastua, kun kaikki päähenkilöt on niin ärsyttäviä "mitä tahansa minun rakkauteni vuoksi" -kusipäitä. (Kuuluuko jättää sanaväli, jos ennen yhdysmerkkiä oleva sanayhdistelmä on rajattu lainausmerkein?)

Tekis mieleni lakata kynnet, mutta joudun tänään syömään sormin jotakin grillattua ja sen jälkeen raidoittamaan mieshenkilön hiukset, taidan jättää myöhemmäksi.

En voi edelleenkään uskoa etten huomannut sitä lävistystä. Oliko se montakin viikkoa siinä keskellä naamaa? Mutku se näyttää niin luontevalta.

Taidan käyttää huomisen siihen kandiin. Taidan lopettaa tämän postauksen kert ei ole nyt tämän jännittävämpää sanottavaa. Ehtisinköhän katsoa vielä yhden jakson Forsyteä?

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Tänään ihan oikeasti onnistuin kuulemaan osan siitä Tulesta munille.

Ei mulla oikeastaan ole mitään sanottavaa, paitsi että joskus käy niin, että huomaa tarvinneensa ja kaivanneensa jotain ihan älyttömästi vasta silloin, kun sen kokee pitkästä aikaa uudestaan. Mikä on tietysti ihan ihanteellinen tilanne (verrattuna esim. siihen että paaston aikana fantasioi ruoasta, joka ei sitten lopulta maistukaan niin hyvältä kuin kuolaisissa unelmissa). Sushi, milloinkas tosiaan otetaan uusiksi eilinen? Olisin viihtynyt pidempäänkin. Näin outoja puolivalveisia unia koko yön ja aamun.

Mutta nyt saatte vähän ihailla: tänään minä kävin kaupassa hankkimassa hirveästi ruokaa ja aniliininpunaisia tulppaaneja, tulin kotiin, leivoin taatelikakkuja (2 kpl) ja leipää (ensimmäistä kertaa aikoihin se kohosi kunnolla ja on pehmeää; en tiedä mitä tein toisin kuin yleensä), siivosin koko kodin yksin, pesin 2 koneellista pyykkiä ja kaapitin edellisen koneellisen (n. viikko sitten kuivumaan ripustettuja vaatteita...) ja tein vielä illaksi spagettia ja tomaattikastiketta. Olen mielestäni ansainnut blogaushetkeni tässä. Huomenna ehkä sitä kandia...

Satuin parvekkeella mattoja puistellessani (mikä on kiellettyä) vilkaisemaan reunan yli, ja vähän kylmäsi: ei vain meidän parvekkeemme ole lintulaudan (vielä kielletympää) takia paskainen ja auringonkukansiemenenkuorinen, vaan myös kaksi alempaa parveketta ja maa alapuolella... Hetken aikaa olin kuulevinani korvissani alakerran naapureiden keskustelevan: "Siis ensin kaikki se hevi ja kiljunta ja siivouspäivinä niskaan variseva hiekka, ja nyt tämä! Paskaa ja kuoria! Ja sitten tietysti niillä on vielä se natiseva sänky, voi saatana. Ensi kerralla tulee kyllä häätö." Taidanpa todella laittaa sen lintulaudan, niin paljon ornitologista iloa kuin se minulle onkin tuottanut, kesäsäilöön siihen asti, että meillä on piha. Sulaisi se lumi nyt tuosta, niin pääsisin siivoamaan parvekkeen lopullisesti. Olin kyllä varautunut siihen että siivoamista tulee, mutta en ollut aivan käsittänyt miten paljon naapuriparat joutuvat kestämään sitä meiltä alaspäin lentelevää sotkua. Tosin nuo heti alapuolella asuvat tuntuvat olevan aika rentoa porukkaa päätellen kaikesta siitä juhlinnasta ja äänekkäästä naurusta, mutten ole ihan varma ensimmäisen kerroksen tyypeistä. Toivottavasti ne eivät ole huomanneet. Tietysti ne ovat. Hups.

Katsoin muuten vidoinkin ensimmäisen jakson Forsytein tarua, jonka ostin itselleni jo uutenavuotena. Se tuntui, ja musiikki varsinkin, kamalan traagiselta ja melodramaattiselta, loistavaa, kaipasinkin jotain sellaista. Siellä oli yhdet hyvät kulmakarvat (kiinnittyneinä limaisen oloiseen poikaan, höh), mutta enimmäkseen ihmiset olivat sillä tavalla rumia ja ankean näköisiä, että niistä oppii ensin pitämään jotain ihan muuta kautta. Tietysti, kun ei ole amerikkalainen sarja.

Mistäs te puhuitte loppuillasta eilen?

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Mitä, meemi toisista?

Valitse joku tuttusi ja vastaa kysymyksiin.

1. Hänen ikänsä on
[] 12 tai alle
[] 13-14
[] 15-16
[] 17-18
[] 19-20
[] 21-24
[x] 25 tai yli

2. Hän on
[] Tyttö
[x] Poika

3. Mistä tunnet hänet?
[x] olemme/olimme samassa koulussa
[] hän on sukua minulle
[] perhetuttuja
[x] harrastuksista
[] tutustuimme toisiimme kaverin kautta
[] tapasimme sattumalta
[] jotenkin muuten

4. Mistä asioista yleensä puhutte keskenänne?
[x] uutisista yms ajankohtaisista tapahtumista
[x] jostakin harrastukseen liittyvästä
[x] säästä
[x] tytöistä/pojista
[x] kaikista pervoista jutuista (mitä, miksi tällainen vaitoehto?)
[x] koulusta
[] mistä milloinkin / aivan kaikesta


5. Mikä asia yhdistää teitä eniten?
Tee ja pipari.

6. Oletteko olleet yhdessä matkoilla yms reissuissa?
Yhdellä, toinen suunnitteilla.

7. Onko hän koulussa vai töissä? Mikä on hänen toiveammattinsa?
Koulussa. En ole tullut kysyneeksi toiveammattia.

8. Onko/oliko hän hyvä koulussa?
Varmaankin, mutta pystyisi parempaanki.

9. Kuka on hänen paras kaverinsa?
Toivon olevani yksi niistä, en tiedä parasta.

10. Mainitse jokin asia jossa hän on hyvä.
Hänellä on hämmentävä yleissivistys.

11. Jos teille tulisi riita, mikä olisi luultavammin syy?
Ärsyttäisimme toisiamme.

12. Kuinka kaukana hän asuu sinusta?
Yksi metrollinen ja sitten yksi bussillinen.

13. Mitä jos huomenna hän soittaisi sinulle ja sanoisi että on varannut teille kahden viikon matkan Alaskaan?
Odottaisin mieheni ymmärtävän sen helposti.

14. Mitkä laulun sanat muistuttavat sinua hänestä?
En nyt just keksi.

15. Oletko halannut häntä?
Enkä vain kerran.

16. Miten hyvin tunnet hänen perheensä?
Olen nähnyt veljen.

17. Avaudutko koskaan hänelle asioistasi?
Säännöllisesti.

18. Milloin hän kävi viimeksi teillä?
Viime viikolla ehkä.

19. Jos hän olisi nyt ovenne takana, miksi hän luultavasti olisi siellä?
Hänellä olisi ollut ikävä meitä.

20. Tietääkö hän pituutesi?
En ole varma.

21. Entä horoskooppisi?
Ehkä.

22. Ja vielä lopuksi, luuletko että tämän lukevat ihmiset tietävät kenestä kerroit?
Eivätköhän ne arvaa.

SUHTEET:

seurusteleeko hän? Ei.
rakastumisten lukumäärä? Jokunen?
onko hänen vanhempansa eronneet? Eivät.

ELÄMÄÄ:

harrastukset: Kummallisia :)
onko hän hyvä harrastuksissaan: On varmaankin.
kuvaile hänen huonettaan: Aito ja lämmin.
onko hän onnellinen: Aika.
yleisin lausahdus: "Toi on ihan naurettavaa."

ULKONÄKÖ:
hiukset: Mitkä?
onko hän kaunis/komea: Onneksi ei (minun standardeillani).
pituus ja paino: Mistä minä tiedän.
onko hän pinnallinen: Ei.
parastä hänen ulkonäössään: Sänki! Ja hymy.
arvosteleeko hän vastakkaista sukupuolta ulkonäön perusteella?: Ei enempää kuin kaikki muutkaan, tuskin edes yhtä paljon.
onko hän kateellinen sinulle jostakin ruumiinosasta: Tisseistä?

SINÄ JA HÄN:

näettekö usein: Emme kovin.
monestiko päivässä soitat hänelle: En nyt päivittäin.
mitä teette: Juodaan teetä ja avaudutaan.
vietättekö paljon aikaa yhdessä: Emme kovin.
oletko ollut hänen luonaan yökylässä: E.
voitko kertoa hänelle kaiken: En kerro kovinkaan monelle kaikkea, mutta aika paljon.
rakastatko häntä: Olisin hyvin, hyvin pulassa jos rakastaisin.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Kirjastotädin paidassa lukee "Vain yölainaan"!!

Myöhästyin tänään neljästi. Aamulla olisin voinut ajatella nenääni pidemmälle ja tietää, etten ikinä tule ehtimään metroon lumipyryssä eksyneellä bussilla. Metron jätettyä myöhästyin tietysti hammaslääkäristäkin (onneksi vain hiukan) ja myöhästytin asianmukaisesti seuraavan ajan varanneen porauttaessani itseäni yliajalla. Kahden aikoihin menin prosemman ohjaajan luo inisemään, etten osaa enää alani perustermistöä enkä siksi voi kirjoittaa mitään tutkielmaa, ja yllätyksekseni sain kuulla hänen jo odottaneen minulta sähköpostia, jossa olisi ollut huomenna luennolla käsiteltävä tekstini. Olin unohtanut, että sen piti olla aamukymmeneltä kaikilla ryhmäläisillä, eikä vasta illalla. Viideltä sain jotain valmiiksi ja lähetetyksi. Menin kahvilan puolelle voileivälle, jossa viivyin kauemmin kuin olin luvannut tavaroideni vahdille kirjastossa. En varsinaisesti ole vakuuttanut tänään ajankäytölläni. Mutta olen sentään korvaukseksi (kuten aina, kuinkas muutenkaan) ollut niin sika-avulias ja kiva että oksat pois, syöttänyt, juottanut ja paijannut sadan kilometrin päästä tulleita kolmen sukupolven maalaisserkkuystäviäni (vitsit että nauroin kun ne pelkäsivät äänekkäästi junasta myöhästymistä, hissiä, liukuportaita, metroa, tuijottavaa miestä...) kävelyttänyt orvon näköistä saksalaista tuulisessä sunnuntai-Helsingissä satoja metrejä kun en osannut selittää karttaa englanniksi, luovuttanut evääni huonoa englantia puhuvalle tiesmistäkaukaa tulevalle miesparalle äiteineen (en oikein tajunnut mistä oli kyse, paitsi että oli vähän nälkä, harmitti ettei ollut kuin pari omenaa antaa siihen hätään) ja yrittänyt muutenkin parhaani.

Sain muuten sitä tutkielmaa tuotettua, nyt sitä on jo kunnioitettavan monta sivua (aloitin liitteistä). Lisäksi törmäsin Liisa Tainion kirjoittamaan artikkeliin feministisestä keskustelunanalyysista, voiko kiinnostavampaa aihetta ollakaan? Enimmäkseen asiat olivat tuttuja, mutta onhan se nyt hulppeaa että joku oikea tutkija on kirjoittanut hienosti samasta asiasta jota olen pohtinut kauan!

Porattua hammastani vihloo vielä, mutta toivoakseni ei kauan. Olinkin vähän kyllästynyt siihen että vääränlainen hengittäminen on sattunut hampaaseen semmoisen vuoden verran. Pelkäsin koko parikymmentä minuuttia jonka suuni oli auki, että leuka menee uudelleen noloon kramppiin. Ei mennyt.

"Sä näytät tosi hoikalta näissä hääkuvissa. Ei meinaa tunnistaa." Sanoi kaverinäiti.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Enkä edes ovuloi.

Miksi pidän enemmän itsestään avautuvista hissinovista kuin niistä jotka voi työntää auki: minusta on kiva seistä hississä (tai sen ulkopuolella) kohtalokkaasti paikallani samalla hetkellä kun katseeni kohtaa täysin satunnaisten ihmisten katseet siellä toisella puolella - siinä on sellaista tiettyä hohtoa, näyttävässä paikallaan pysymisessä. Eilenkin kirjaston kellarista kokoelmakerroksesta tullessani seisoin kohtalokkaasti paikallani, hissin ovet aukenivat ja edessäni seisoi tolkuttoman pan- hyvännäköinen mies hurmaavine kulmakarvoineen.

Haluan korostaa, että jatkoin matkaani ilmeenkään värähtämättä.

torstai 5. maaliskuuta 2009

Näytän vieläkin marsipaaniporsaalta.

Ai vitsit, olin just maailman sikakoleimmmalla tanssitunnilla ikinä! Funkkia. Varasin jo ens viikon. Olen synnynnäinen hoppari, ainakin nyt kun kolme periodia afromuljahtelua ovat pyyhkineet muististani kaiken sen "älkää istuko lonkalla" -balettiroinan. Onneksi pikkuveljeni aloittaa baletin, niin balenteeraavien perheenjäsenten määrä pysyy vakiona. Onneksi astuin siihen kuraan aamulla. Onneksi ei susi syöny pienenä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Päivän saldo: ISKin kopiointia ja vähä litterointia.

Inhoan talvea tässä vaiheessa vuotta. Inhoan myös roudaamista, pitkiä yksinäisiä päiviä ja sitä että tummasta suklaasta tykkääminen on jotenkin coolimpaa kuin maito- (ellipsi ellipsi).


Olen viettänyt koko päivän yksin yliopistolla (paitsi muutamaa satunnaista kohtaamista, joiden kohdalla olen haukkonut happea), koska aamulla piti palauttaa yölainassa olleet painavat kirjat ja illalla oli jumppa. No, olinpa sitten kirjastossa (jossa ennen kymmentä oli jo kuuma ja paksu päiväuni-ilma) lukemassa, kun leukani meni sijoiltaan. Tiesin syödessäni niitä kovia lakuja (karkkipäivä!), että kerjään hankaluuksia. Melko nopeasti kyllä tajusin etten ollut sentään sijoiltani, vaan kunnon krampissa vain. Jätinpä sitten kaikki kamani, tietokoneeni, reppuni, lukemani kirjat jne. kirjaston pöydälle (minnekäs sitten? Olisipa siellä jotain lokeroita, joihin vois kerätä kaikki ei-lainattavat kirjat, joita on lukemassa, kahvitauon ajaksi!) ja piilouduin lähimpään naistenhuoneeseen soittelemaan YTHS:lle. Varasin oikein hammaslääkärinkin, mikä tietenkin raunioitti ajankäyttöni (tiistaina prosemmaesittely, tuli perseessä jne.). Melko pian kuitenkin tunsin krampin hellittävän ja sain taas kitani liikkumaan koko laaja-alaisuudessaan, ja peruin sen hammaslääkärin. En onneksi joutunut kovin kauaa jonottamaan puhelimessa, kun vähän oli epäkodikas olo kaikuvassa vessassa soitella, mutta kun käytävällä olisi kaikunut vielä enemmän enkä mielelläni siksi soittele siellä... Olen nyt loppupäivän yrittänyt olla lonksauttelematta leukaani, vaikka se onkin yksi lempiharrastuksistani. Mielenrauha meni.

Yksinäisyys tekee ihmisen hulluksi käyttämällä salakavalaa asetta, vainoharhaisuutta. Minua ahistaa erityisesti 1. kulkea yksin kilometritolkulla hirveitä tavaramääriä roudaten, 2. syödä yksin lasiseinäisessä pikku luukussa, vaikka siellä muuten olisi miten hyvät bagelit (uusi suosikkini! Miksei kukaan ole kertonut Arskan tarjoavan muutakin kuin donitseja?) ja 3. näyttäytyä yksin julkisella paikalla juuri saunasta tulleena (jostain syystä etenkin jos on paksut talviset ulkovaatteet päällä). Yksin oleva ihminen näyttää aina vähän tyhmemmältä, kömpelömmältä ja rumemmalta kuin seurassa oleva. Etenkin jos sillä on penteleesti roudattavaa, kuten minulla jostain syystä aina on (koska kaikki asiat on hoidettava samalla reissulla kert korvessa ilman autoa haluaa asua perkele!), likainen tukka, kulahtaneet vaatteet ja väsähtänyt olemus.

Joko kerroin, että en jaksaisi aina kulkea painava talvipalttoo päällä, raskaat kengät jalassa, painava reppu selässä, kädessä epäpukeva ja -ergonominen kassi, jossa on märkiä jumppavaatteita, hirveän näköisenä ja niin yksin ettei muista miten puhutaan? Aivan erityisesti minua pännii se, että siinä vaiheessa kun on jo väsynyt ja ulkona on pimeää, pitää vielä aloittaa loputtoman pitkä kotimatka, jossa pitää kävellä tunneleissa ja kurassa.

Minä muutan Pariisiin ydinkeskustaan, rupean jonkun rikkaan rakastajattareksi ja kävelen vain korkokengillä lämmitetyillä kaduilla lyhyitä matkoja! As God is my witness, ikinä en enää astu kuraan perkele!