sunnuntai 31. elokuuta 2008

duurin korkea c kvartetissa

Olen yrittänyt kaikkien entisten tekstien poistamisen jälkeen olla kirjoittamatta enää yhtään ikävää ja mielenkiinnotonta blogitekstiä, joten en sitten ole kirjoittanut yhtään.

Mummun hautajaiset olivat eilen. Tunnelma nousi koko ajan, ja muistotilaisuuden jälkeen jatkoilla Mummulassa (tai nykyään tietysti Lassa, vrt. sarvikuonon sarveton poikanen -> kuono) oli jo oikein vitsikästä. Sitä ennen, tai ainakin hautausta ennen, minun täytyi pitää kitani kiinni aina kun keksin jotain hauskaa välttyäkseni mulkoilulta. Kirkkoherra onneksi muistutti nyt vanhemmiten jo vähän vähemmän T:n edesmenneyttä Nalle Puh -pehmolelua (oikeastaan lelu muistutti kummallisesti häntä; miehessä ei ollut mitään nallepuhmaista), mutta alkumusiikissa uruilla olin selvästi kuulevinani hitaan, surullisen melodian "oo, kesän lapsi mää ooon, oo, villi luonteeni ooon". "Annat minulle liikaa tilaisuuksia epäkunnioittavaan huumoriin", kuiskasi T haudan partaalla. Minä olin vain huomioinut iloiset kukkakärpäset, jotka kuola valuen tuskin malttoivat odottaa seppelten laskua. Mutta ketä olisi hyödyttänyt sen teeskenteleminen, että syöpäsairas vanhus ei olisi vielä ollut valmis poistumaan lopullisesti täältä? Ei mummun kuolemassa ollut mitään luonnotonta tai epäreilua, miksi minun olisi pitänyt tehdä siitä numero?

Velijakäly joutuivat tietysti soittamaan ja laulamaan joka tilaisuudessa, ja tällä kertaa olin iloinen soittimettoman ja laulutunnittoman ulkopuolisuudestani. T päivitteli muusikoiden tapaa sanoa "sellaisia asioita kuin duurin korkea c kvartetissa ja nauraa sen jälkeen kovalla äänellä". Velijakäly olivat aamummalla junassa kalvenneet kuultuaan T:n olevan oman sukunsa musikaalisin ja sukujuhlien lauluvelvollinen. He olivatkin ennen Riihimäkeä avautuneet siitä, miten helposti heidät työllistetään ilmaiseksi jokaisiin juhliin tajuamatta harjoittelun tuottamaa vaivaa. Minut sen sijaan yleensä työllistetään keittiön puolelle - tai työllistän itse itseni, koska uskon paikkani automaattisesti olevan siellä (vaikka sitten omissa juhlissani). (Se on kiusallista, sillä edustan kaikkia nuoria naisia, ja vähintään yhtä itsestäänselvään kuin vapaaehtoiseenkin tiskaamiseen on vaikea sovittaa feminismiä ja luonnollistumien purkamista.)

Tällä kertaa kuitenkin luin mikrofoniin varttitunnillisen adresseja. Onneksi olin käynyt etukäteen tarkistamassa kaikenlaisien allekirjoitusten ääntöohjeet, ja muutaman ukki oli jo ehtinyt muuntaa nykyaikaisen ortografian mukaiseksi lyijykynällä. Onpa muuten inhaa lukea mitallisia runonvärssyjä ääneen, niitä kun voi lukea kahdella tavalla väärin. Yritin valita keskitien ja hyödynsin vuorotellen molempia tapoja: painotin sanoja merkityksen mukaan mitasta piittaamatta, ja sitten taas mitan mukaan ja epäsuomalaisesti. TaiVAASsa. Kuinka kuulas, vahvistettu ääneni kimpoilikaan seurakuntasalin seinistä ikkunaan lentävän punatulkun lailla lukiessani Marjon Markoksi ja Suoman suomuksi! Minä en haluaisi radioon töihin. (OT: Sen sijaan eräs kaunisääninen mutta muuten väsyttävä mieshenkilö, johon minulla on ollut kyseenalainen ilo törmätä viimeksi perjantaina, saisi mielihyvin mennä radioon ja pysyä siellä.)

Pitopalvelun lihapullat oli maustettu kanelilla, joka kieltämättä purkissa ollessaan muistuttaa erehdyttävästi maustepippuria. Saattoi niitä silti syödä. Ruoka oli muuten kaiken kaikkiaan sellaista kuin ukki olisi lainannut mummun reseptikirjan pitopalvelulle (olettaen nimittäin että kirjan ohjeisiin kuului olennaisesti tilli, mistä en ole ollenkaan varma). Eilisen uusiin makuelämyksiin kuului myös kasvishampurilainen Hesessä. Se oli jotain hampurilaisen ja koulun (ei edes Unicafén) kasvispihvin väliltä. Sillekin täytyy olla kohderyhmänsä: ihmiset, jotka eivät mene Heseen herkuttelemaan vaan seuran vuoksi. Saattaisin syödä sellaisen toistekin.

Menomatkalla vanhempieni auton perässä ajaessamme T:n ja pikkuveljieni kanssa autossa näimme kaksi metsästäjiä pakoon lähtenyttä ukkometsoa tien vieressä. (Näkisimmeköhän lisää ensi viikonloppuna Nuuksiossa?) Tulomatkalla huudatimme poppiradiota
ja minä lauloin (jostain nolosta syystä kaikki ulkoa) ja moshasin mukana (kert Ylen ykkös -isi ja muusikko-muut eivät olleet kuulemassa, joskin turvavälin päästä takalasin läpi näkemässä). Kovaa. Koko matkan. Tänään päänliikkeet ovat melko hillittyjä.

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Mitä jää jäljelle kun internet kaatuu kokonaan ja lopullisesti II

Sain ensimmäisen päiväkirjani äidiltä esikouluikäisenä. Sen kannessa oli kaksi leikkivää lasta puron rannalla ja teksti “Muistojeni kirja”. Ensimmäinen, kiiltokuvitettu merkintä menee (ulkomuistista jotenkin) näin: “Rakas päiväkirja. Tietäisitpä, kuinka rakastan sinua. Kun liimaan enkeli kiiltokuvia, mieleeni tulee laulu: Kun katson maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voin sen kauneuden, niin viaton kun katse on voin nähdä sateella auringon.” Sama kirja kesti koko ala-asteen, ja vielä nykyään minulla on tallessa pari irti repimääni ylimääräistä sivua kirjepaperina. (En mielelläni heitä pois tyhjää paperia, edes toiselta puolelta tyhjää.) Kahdeksanvuotislahjaksi sain Pieni Runotyttö -kirjan, jonka innoittamana laadin kaikenlaisia runoja ja maisemakuvauksia. Enkä tainnut muuten olla ainoa. Jossain vaiheessa minulla oli niitä varten oma kirja, jonka olin voittanut toisella luokalla irvistyskilpailussa. En muista mitä sille myöhemmin tapahtui. Tuskin se kovin pitkälle täyttyi.

Aloitin uudestaan seitsemännellä luokalla ostattamalla ystävälläni itselleni syntymäpäivälahjaksi kirjan, jonka kannessa oli kissan ja koiran kuva. (Ääh, mitä oikein ajattelin?) Annoin päiväkirjan nimeksi Sofia ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle päätöksen tuottaa mahdollisimman vanhahtavaa ja yltiöromanttista tekstiä. Onnistuin jälkimmäisessä tavoitteessa erinomaisesti. En ole varma montako suurta rakkautta sivuille mahtui, aika monta. Seuraavan kirjan nimen olen unohtanut, ja ulkonäön. Olen nimittäin tuhonnut paljastumisen pelossa kaikki yläasteaikaiset kirjani. En muista edes kuinka monta niitä oli. Ihmiskunta ei menettänyt mitään korvaamatonta, lähinnä suurta rakkautta. Omia menetyksiäni en ole vielä pystynyt määrittelemään. Verkkokalvoilleni on kuitenkin palanut kiinni useita pätkiä teksteistäni, jopa runoja:
“Tutun hahmon silmäin kohtaa / Sydämeeni syttyy valo / (tada tada tada) -ohtaa / Rakkaus, elämäni palo…”
(Aargh, tätä tuskaa! Pelastakaa edes lapset! Sanokaa heille, että rakkaus on -)

Syksyisin minuun iski ja iskee usein vieläkin (esim. nyt) kontrolloimaton into, uutuudenviehätyksen kaipuu, elämänjano, halu olla joku aivan, aivan muu, kaikki nämä omia termejäni eri aikoina. Toiset tekevät taidetta tällaisen leimahduksen tultua, minä yleensä vain kirjoitin, jotta olisin itse tajunnut tunteen. En aivan tajua sitä vieläkään. Tavallisesti uuden päiväkirjan aloittaminen on auttanut. Käsialani ei ole koskaan ollut niitä tasaisen pyöreitä tyttökäsialoja (ajoittain olen siitä vähän ylpeäkin), ja uuden päiväkirjan ihanuus on juuri (näennäinen) mahdollisuus aloittaa alusta ja luoda itselleen uusi intresantti päiväkirjapersoona ja uusi kaunis käsiala. Minulla onkin paljon kesken jääneitä päiväkirjoja. Joskus kirjoitin Unikko-vihkoihin (what!) erivärisillä kirjoitustusseilla (tiedätte, niillä kalliilla oranssikuorisilla raidallisilla, joita jokaisella piti olla mahdollisimman paljon). Sitä ennen minulla oli tummansininen A5-kokoinen kansio, johon rei’itin erilaisia papereita. Nykyään kansio on tyhjä ja paperit sidottu harmaalla villalangalla nipuksi, jota on vaikea avata (ihan teknisestikin, tarkoitin). Lukioikäisenä en enää kirjoittanut runoja. Runosuoneeni tullut laskimotukos ei sentään tappanut minua, tajusinpahan vain lahjojeni olevan aivan muualla. Aivan AIVAN muualla. (Rakastan itseironiaa. Se saa minut tuntemaan, että olen etääntynyt turvallisen kauas häpeällisestä nuoruudestani, minä on jo sinänsä hyvä suoritus. Lisäksi olen suunnattoman hauska.)

Lukion jälkeen pidin pitkän päiväkirjatauon. Kirjoitin kolmea-neljää blogia - jotka kaikki muuten poistin viime viikonloppuna - ja sähköpostejakin silloin tällöin (joskin se huvitus väheni blogin perustamisen myötä vuonna 2005) enkä enää tarvinnut päiväkirjaa. Hiukan tunsin huonoa omaatuntoa, kosken kirjoittanut jälkipolville mitään pysyvää ja konkreettista paperiluettavaa. Toissa kesänä luin kirjan, jossa täti ja sisarentytär kirjoittivat kirjeitä nuoruuksistaan (jota jälkimmäinen eli kovaa vauhtia edellisen vain muistellessa omaansa) ja tunnonvaivani muuttuivat pahemmiksi. Marssin samana iltana Itäkeskuksen Suomalaiseen mieheksi pukeutuneena ja ostin mustan, kovakantisen ja paksun muistikirjan (joka maksoi paljon) ja mustan mustekynän, joka on lähes siitä lähtien tuottanut minulle (epäloogisesti) harmaita hiuksia huonolla kirjoitusjäljellään. (Kieltäydyn uskomasta että vasenkätisen objektiivisesti katsottuna kummallisella kirjoitusasennollani ja käsialallani olisi jotain tekemistä kynän musteentuhrimisen kanssa.) Säilytin kirjaa milloin missäkin kätkössä, jotta utelias mieheni, joka lukee toisille osoittamani postikortitkin silmieni edessä, ei suotta saisi syytä kiinnostua kirjan sisällöstä. Itse asiassa en muista, mitä olen siihen kirjaan kirjoittanut, mutta tavoitteenani oli kirjoittaa paljon tavallisesta elämästäni, jotta lapsenlapseni voivat tutustua kotiseutuhistoriaansa sitten kun olen poistunut heidän keskuudestaan. (Dear Eki, onko normaalia haluta kuolemattomuutta? Ei kukaan toinen ole tällainen!)

Kirja täyttyi vajaan vuoden kuluttua, ja ostin toisen samanlaisen. (Kun se täyttyy, aloitanko kolmannen ikään kuin trilogian päätökseksi vai jonkin erilaisen? Haluaisin jo uudenlaisen, mutta kaksi samanlaista erilaisten seassa näyttää jokseenkin hölmöltä. Taikka sitten erityisen intresantilta, tätä täytyy vielä miettiä.) Viimeisintä mustaani olen nyt täyttänyt leikekirjamaisesti vaihtelevalla menestyksellä. Nyttemmin olen jo oppinut (uudestaan, kyllä minä sen joskus tiesin), että asioiden vierekkäin liimailu vaatii suunnittelua ja harkintaa eikä siltikään aina näytä erityisen hyvältä, mutta onnistuessaan kirjoittaja tekee arvottomista paperilipuista suurta taidetta.

Nautin syvästi katsellessani työn jälkeen täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja, omia tai toisten, kirjan sivuja, kirjeitä, tenttipapereita. On silti vaikea sanoa, kuinka kauan jatkan päiväkirjaelämääni. Minun täytyy ensin määritellä suhtautumiseni seuraavaan lounaspöytärepliikkiin:

“Te tiedätte Annan? Anna on pitänyt aina päiväkirjaa. Sillä on sata päiväkirjaa.”

lauantai 16. elokuuta 2008

Mitä jää jäljelle kun internet kaatuu kokonaan ja lopullisesti I

Olen kirjoittanut kirjeitä kuusivuotiaasta lähtien. Aluksi kirjoitin lähellä asuville tutuille, koulukavereille ja kummitädille. Usein olin aktiivisempi osapuoli, ja aina kirjoittelu loppui. Joskus, ehkä kymmenvuotiaana, muistan kirjoittaneeni monta vuotta vanhemmalle tytölle, etten enää jaksa olla kirjeenvaihdossa, koska aina on huono omatunto kirjoittamatta jättämisestä. Lapsuuteni pisin kirjeenvaihto kesti ala-asteelta yläasteelle ...ei kai sentään lukioon asti? Vaihtelin kirjeitä Tiia-nimisen kaverini kanssa, joka oli muuttanut yhden yhteisen kouluvuoden jälkeen Ruotsiin. Tiia oli ihan mukava, tavallinen tyttö, ja minä taisin häikäistyä siitä surinasta, joka hänen ympärillään aina kävi. Luulin hänen olevan jotakin erikoista ja tahdoin tietenkin olla hänen paras ystävänsä, minä, kun kerran muutkin. Kirjoittelimme kauan ja tapasimmekin joskus hänen Suomen-vierailuillaan. Ei meissä kyllä kovin paljoa samaa ollut enää teineinä. Niinpä Tiian kirjeet vähenivät ja vähenivät ja loppuivat sitten kokonaan.

Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa myös erään Ilonan kanssa, jota en muuten koskaan tavannut. Hän oli ainut kirjeenvaihtoilmoitukseeni vastannut. En muista missä lehdessä ilmoitukseni oli tai mitä siinä oikeastaan luki. Jälkeenpäin olen lukenut hänen teini-ikäisen kirjeitään, ja kauhistuin. Ilona oli masentunut ja ahdistunut, käytti päihteitä ja viilteli itseään. En tiedä mitä hän sai minun kirjeistäni, olin silloin kenties hänenkin mielestään tietämätön, tekopyhä pikku nirppanokka. Jossain vaiheessa siirryimme sähköpostiin, ja tietenkin sekin laantui. Ajattelen joskus, että minä olisin kyllä viitsinyt pitää kirjoittelusuhdetta yllä, jos toinen ei olisi kyllästynyt. Mutta ehkä olisi kiinnostus loppunut minultakin viimeistään siinä vaiheessa, kun ei ole enää mitään yhteistä.

---

Viime vuosina olen kirjoitellut entisten lukiokavereideni kanssa - siis minä olen kirjoitellut heille. Eräiltä saan vastauksiakin jokseenkin säännöllisesti. Aivan viime aikoina olen harrastanut postikorttien lähettämistä. Saatan myös pistää kuoreen hauskan lehtileikkeen, joka sai minut ajattelemaan kirjeen saajaa. Olen itsekin saanut postia: Osallistuin erään keskustelufoorumin pakettienlähettelyketjuun, jossa ihmiset toteuttavat toistensa toiveita yllätyspaketein. Olen lähettänyt 12 pakettia ja saanut neljä ja uuden kirjekaverin.

Huhtikuussa kävin katsomassa mummuani, jolla on syöpä. Kirjoitin hänelle ja ukille siitälähin viikoittain, välillä lähetin paketteja tai muuta ylimääräistä kivaa. Tietenkin kirjeeni ovat hyvin yksipuolisia, koska en saanut vastauksia. Tai yhden sain, mummu oli sanellut sen ukille. Heidän tapansa mukaan se oli tasapuolinen: kirjeen mummu muisteli kaikkia lapsenlapsia ketään erikseen mainitsematta, jottei toisille tulisi paha mieli. Mummu kuoli viime keskiviikkona, mutta aion kirjoittaa vielä ukille. Ukki on usein laittanut minulle tekstiviestin saatuaan kirjeen, mutta viime aikoina hän ei ole enää jaksanut. Aina puhelimessa ja tavatessamme hän kiittää minua lämpimästi, ja aina minusta tuntuu, että näkemäni vaiva on kovin, kovin pieni siihen iloon nähden, jonka voin vanhuksille tuottaa.

Salainen toiveeni tietysti on tulla muistetuksi ihmisenä, joka kirjoitti huolellisia, mietittyjä kirjeitä silloin kun kaikki muut soittivat puhelimella. Jos joku sattuisikin väliaikaisesti unohtamaan minut, hallitsen häntä pian taas, sillä työnnyn hänen mieleensä väkisin, kun vanha kirjeeni (ehkä siististi nipussa lukitussa arkussa, ehkä vain keittiön laatikossa murujen ja pussinsulkijoiden keskellä, ilman kirjekuorta, ilman liitteitä) yhtäkkiä sukeltaa esille keskellä vaaratonta arkipäivää kauan poistumiseni jälkeen. Silloin sitä haalistunutta tekstiä lukiessaan alkaa kuulla mielessään musiikkia, jota kuunteli silloin, kun Inana lähetti tämän kirjeen, oma nuoruus rojahtaa yhtenä suloisena kasana keski-iän keittiönpöydän vahakankaalle, siihen silmien eteen, ja yhtäkkiä tekee kauheasti mieli soijakaakaota, jota silloin...