torstai 20. marraskuuta 2014

Näkökulmia: H. K. Riikonen ja Eero Tarasti: Eero ja Hannu

Tällä kertaa Ronjan ja minun luettavana oli kahden helsinkiläispojan (ja tulevan tutkijan) autenttinen, toimitettu kirjekokoelma 60- ja 70-luvuilta. Tuona aikanahan kirjeiden kirjoittelu oli arkisempaa kuin nykyään, mutta ei näitä kahta voi silti ihan tavallisina normaalilyseolaisina pitää. Eero ja Hannu ovat aineellisesti turvatuissa oloissa kasvaneita ja klassisen hyvän kasvatuksen saaneita poikia, jotka viettivät kumpikin tahollaan kesät maalla ja kirjoittelivat toisilleen, ja tietysti muillekin ystävilleen. Heillä oli 12-vuotiaasta lähtien selkeä käsitys siitä, mitä asiallisessa kunnon kirjeessä tulee olla: perusteltuja mielipiteitä antiikin ajan näytelmistä, väittelyjä kirjallisuudesta ja musiikista, latinankielisiä lentäviä lauseita. Kirjoitusvirheitä huolellisten ja vähän pitkäpiimäisten luontokuvausten keskellä. Ja silloin -- harvoin -- kun jokin on muuttumassa oikeasti mielenkiintoiseksi, tekstistä on poistettu katkelmia!

Kirja on painettu vuonna 1998. Julkaistua kirjeenvaihtoa jatkuu pitkälti toistakymmentä vuotta. Esipuheen ja alaviitteet Tarasti ja Riikonen ovat kirjoittaneet yhdessä niin saumattomasti, että lukija ei voi olla varma, kumman ysärinäppäimistöltä teksti on lähtöisin. Itse asiassa kirjeistäkään en aina pystynyt erottamaan ystävyksiä toisistaan. Ehkä luin paksua kirjaa huolimattomasti. Kävin sen kimppuun innolla, mutta sitten se vain jatkui ja jatkui... Kirjassa ei tietenkään ole varsinaista juonta saati draaman kaarta. Sehän koostuu yksittäisistä teksteistä ja niiden muodostamista keskusteluista.

"50-luvun tyttöni" (joskaan en sen seuraajaa,  kirjekokoelmaa "50-luvun tyttöjen ystävät", joka ilmestyi samana vuonna kun "Eero ja Hannu") lukeneena odotin löytäväni kirjan sivuilta nuoruutta ja hehkutusta, ja edes ihan vähän tirkisteltävää. Niitä oli aika niukalti. Parin latinan kielioppeja kesälukemisekseen ahmivan älykön perusteella on paha mennä tekemään päätelmiä, mutta kyllähän sukupuoliroolit ovat aikamoisesti muuttuneet vuosikymmenissä. Ja vieläkin taitaisi ihmissuhteiden kääntely ja pohtiminen olla sallitumpaa tytölle kuin pojalle. Luin ja luin iankaikkisia keskusteluja Wagnerista, ja siinä se nuoruus sitten vähän hussahtikin ohi. Vain alaviitteet kertovat perheenjäsenten sairastumisista ja kirjoittajien kihlauksista! Mitä pelleilyä tämä tämmöinen on!

Kirjekokoelman ongelma on tietysti sama kuin vaikka aikakauslehtinipun tai kolumnikokoelman ongelma. On tekstilajeja, joita pitäisikin lukea pala kerrallaan. Eikä urakoida läpi monen vuoden kirjoituksia parissa päivässä! Toisteisuus puuduttaa, hidas kehitys muuttuu jotenkin luonnottoman nopeaksi. Aivot eivät ehdi pureskella asioita niin kuin kirjoittaja tarkoitti.

Tämän teoksen kiinnostavin anti on metaa. Kirjeet alkavat ja loppuvat useasti toisen kirjoitustaidon ylistyksellä ja oman kömpelyyden harmittelulla. Vanhimmat kirjeet onkin hävitetty itsekritiikin vimmassa. Pojat pyytävät ja antavat neuvoja tyyliseikkojen kanssa painiskeluun ("P.S. Pelkään pahoin, että kirjeissäni toistan tarpeettoman usein samoja sanoja ja sanontoja. Ehkäpä ystävällisesti huomautat minulle, kun havaitset sellaista. H."), ja juuri tällaisissa kohdissa teksti on aidoimmillaan. He osoittavat toisilleen suurta luottamusta ja kiintymystä ja mainitsevat useita kertoja odottavansa kaikista eniten juuri toistensa kirjeitä. Kuitenkaan esimerkiksi ihmissuhteista he eivät juuri sanaa vaihda (paitsi ehkä niissä poistetuissa kohdissa?).

Esipuhe on mielenkiintoinen. Tekijät kirjoittavat tunnistettavalla yhteisellä tyylillään kirjeenvaihdosta yleensä ja etäännyttävät julkaisuhetken itsensä kirjeistään viittaamalla kirjeenkirjoittajapoikiin kolmannessa persoonassa (!). Puhetta menneestä maailmasta ja ajasta ennen sähköpostia sävyttää haikeus, sillä vuosituhannen vaihteen näkökulmasta katsoen nykyajasta "ei todellakaan säily enää yhtään dokumenttia siitä mitä ihmiset sanovat toisilleen".

Esipuhekin ammentaa maailmankirjallisuudesta ja asettaa puheena olevat henkilöt osaksi historiallista jatkumoa. Teksti tunnistaa ja ihmetteleekin kirjeiden muodollisuutta ja pidättyväisyyttä yksityisasioiden ja tunne-elämän käsittelyssä. Esipuheessa käytetään Eeron ja Hannun kirjeistä ja niiden kirjoittajista sellaisia määritelmiä kuin elitistinen, häveliäs ja ylevä -- "[m]illaista itsehillintää tämä vaati, sen voi vain jälkeenpäin arvata". Ja ihan kuin rivien välissä kukkisi näihin "elämästävieraantuneisiin kaunosieluihin" ja "pikkupoikiin, jollaisina he pysyvät kaikessa pikkuvanhuudessaan yllättävän kauan" kohdistuvaa, myöhemmin kehittynyttä lempeää huumoriakin.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Aistipostaus: Tunto

Yritin kommentoida tätä teepostausta, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähti lapasesta. (Käytän usein sellaisia ilmauksia kuin "lähtee lapasesta", "minusta tuntuu", "hieroa naamaan" -- selvästi tuntoaisti ansaitsee oman postauksensa.)

Tuntoaisti on ehkä tärkeimpiä aistejani. Vaatteiden ja kaiken tuntumalla on väliä, ja olin varmaan lapsena sellainen raivostuttava pikkutarkka olio, jonka hihat eivät saaneet olla eri tavalla käärittyinä. Vihasin vuosituhannenvaihteen kittanoita paitoja, joissa tuli kylmä ja alaston olo. Käärin balettiaikoina nutturoitani hartaasti ja huolella. Nykyään käytän aina villasukkia, eikä tulisi mieleenkään pukeutua vaatteeseen, joka täytyy silittää. En koskaan istu, jos voin maata oikosenani sohvalla tai sängyllä. Rasvaan kasvoni heti, jos iho kiristää. Sidon kantoliinat tarkasti, jotta meillä molemmilla on mukava olla siellä sisällä. Haluan tehdä asiat ergonomisesti ja kätevästi. Pidän hieronnasta. Minulla on ajoittain kausia, jolloin jaksan välittää ulkonäöstäni mukavuuden kustannuksella, ja sitten taas ei ole. Kenkien on syytä olla todella mukavat, hinnasta viis. Haluan että ympärilläni on miellyttävän tuntuisia asioita. Käyn pilateksessa, koska terveys ja ryhti, jotka minusta mitä suurimmassa määrin määrittyvät tuntoaistin kautta, ovat tärkeämpiä asioita kuin näyttävillä urheilusuorituksilla päteminen.

Syömis- ja juomisnautintoonkin vaikuttaa tuntoaisti. Teen lämpötila on tärkeä. Liian kuuma tee polttaa ja turhauttaa ja estää maistamasta kunnolla, mutta vähän liian jäähtynyttä teetä voi kyllä juoda. Parhaimmillaan pitäisi voida juoda isoja kulauksia niin, että se melkein polttaa mutta ei kuitenkaan. Ruoassa sama juttu. Suklaassa on tärkeää, ettei se tummuudestaan huolimatta ole liian kuivaa (tykkään Fair Marysta, koska siinä on 70 kaakaoprosentista huolimatta aika rasvainen tuntu eikä liian jauhoinen -- maku pääsee hyvin esille). Ja sitten se miltä sormissa tuntuu suklaan folio (mitähän merkkiä se olikaan, jossa oli tosi hyvä, paksu ja hopeinen folio? Green&Black's ehkä, tai joku muu 100 gramman 86-prosenttinen luomusuklaa), tykkään jos se on irrallinen ja helposti taiteltavissa auki eikä siinä ole mitään kartonki- tai muovijuttuja seassa. 

Ja syötäessä on myös tärkeää voida tehdä sormilla asioita ilman kuitenkaan hirveää sotkemista ja suklaan sulamista käsiin. Tähän tarpeeseen vastaavat erinomaisesti raakasuklaarusinat, joissa on ihanan kuiva ja karhea pinta. Napostelu on minulle tärkeä asia, ainakin jos siihen yhdistyvät pehmeä sohva tai nojatuoli (jossa ei saa olla kovia puisia käsinojia) ja hyvä kirja.