lauantai 17. lokakuuta 2015

Jotain aina jää

Täällä taas. Ajattelen kirjoittamista joka päivä. Mutta jos on aikaa olla tietokoneella rauhassa, ei sitten kuitenkaan inspaa tai somen nopeatempoisemmat muodot vievät voiton (viimeksi huutonauroin-niin-että-itkin äitipalstan keskustelulle 90-luvun lapsuutemme lähtemättömistä pornolehtimuistoista). Ja kun tulee tällaisia kuukausien taukoja, pitäisi olla jotain tosi mielenkiintoista. Sen tiedostaminen kasaa suorituspaineita, joten on järkevää olla kirjoittamatta ollenkaan, jne. Koska kuka nyt kirjoittaisi jostain suklaarusinoista! Koko kesä ollut aikaa miettiä!

Niin kuin olen oppinut, kaikenlainen liikkuminen ja kulkeminen aiheuttaa ankaraa kirjoitutusta: tanssitunnit, käveleminen, pyöräileminen ja juokseminen (lähinnä bussiin, takki chic'isti auki, henki hampaissa vinkuen ja vähemmän chic kylpyankkaheijastin reiteen hakaten) avaavat ajatushanat. Ja silloinhan ei olla tietokoneella tietenkään. Minulla ei ole käteviä, kevyitä mukana kannettavia bloggauslaitteita, valitettavasti. Mutta kaikkein eniten tekee mieli kirjoittaa hiljaisissa autoissa pimeällä. 

Matkustin jokin aika sitten taksilla, koska ratikka-ja-metro -matka olisi ollut niin banaalia ja ankeaa, oli ilta, pimeni jo kunnolla, kylmäkin. Taksit ovat kyllä suurinta ylellisyyttä mitä on, sellaista oikein vanhaa kunnon jäljellä olevaa ylellisyyttä samaan tapaan kuin Ruohonjuuren koko ajan kalliimmiksi muuttuvat raakasuklaarusinat. Kuski oli mukava, auto kaikkien taksien tapaan aivan hemmetin mukava ja lämmin ja pehmeä, kuuntelimme musiikkia, jota ei kuitenkaan tulisi yksin kuunneltua, ja katuvalot pyyhkivät (meinasin sanoa kyyneleeni, mutta ei niitä tullutkaan) penkkejä ja yhtä päiväkirjaa, johon taisin laittaa lopulta vain: "Taksissa matkalla kotiin. Luksusfiilis."

Harvinaisia ylellisyyksiä on myös se hetki, kun tanssi- tai jumppatunnin rentoutusvaiheessa maataan selällään jalat rinnan päällä ja heijataan itseä niin kuin eläintarhan häiriintynyt pigviini liian pienessä häkissä. En yhtään ihmettelisi, jos näkisin pingviinin tekemässä niin, se on siis todella mukavaa, kannattaa kokeilla. Mihinkään ei enää satu. Kukaan ei pääse puremaan nänneistä ja sitten varastamaan kännykkää. (Esimerkiksi siis. Mulla on tosiaan se yksivuotias täällä kotona.) Ihan hyvin sen selkäpyöreänäheijauksen voisi tehdä joskus omallakin ajalla. Mutta ikinä ei muista, ja siksi se on luksusta.

Viisivuotias kuunnelkaa-vitsejäni-elämäntuskailija, joka yhtäkkiä sanoo iltateepöydässä vieraille: "Teidän puutarha on varmasti tosi kaunis."

Se hetki, kun tajuaa että molemmat lapset nukkuvat ja Siskonpetiä on, ei yksi, vaan kolme uutta jaksoa Areenassa, vaikka ei edes vielä tiedä, että Pirjo Heikkilä mainitsee taas monologissaan Lahden.

Se, kun tajuaa, että netti on olemassa ja täynnä balettiaiheisia blogeja ja tanssitarvikenettikauppoja (ja asun kaupungissa jossa on ihan oikeitakin tanssitarvikekauppoja, etätyöpäivien lämmöksi napsnapsnaaaaaaps!!) ja minulla on omaa rahaa, joita ei siis todellakaan silloin ollut kun minä viimeksi, mutta nyt kun tuli puheeksi, niin minähän olen löytänyt taas modernin tanssin kymmenen vuoden tauon jälkeen ja olen taas tanssija, joten... 

Psykologian muistiinpanoissani lukioajalta lukee (muistan ne ihan oikeasti) (ok, ainakin uskon muistavani oikein, en tarkista): "Unohtaminen alkaa välittömästi. // Jotakin aina jää."

Voi olla, että elämästäni on tullut tyrnikäsivoiteen nuuhkimista ja muistelua (kaikki muistamisen arvoinen on varmaan tapahtunut "joskus vuos eiku pari vuotta sitten" tai "2008" tai "lukiossa"), mutta on siinäkin puolensa. Minä täytän muutaman viikon päästä 29, ja sehän on ihan yleistä tietoa, että ihmisen persoona muokkautuu ensimmäiset 29 vuotta ja jähmettyy sitten käytännöllisesti katsoen betoniksi ikuisiksi ajoiksi, joten mulla on tässä nyt vielä marraskuulle asti aikaa viimeistellä tosi hieno ja asiallinen tai edes mukava ja sopiva elämä. 

Vapaaehtoisia?

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Yö on kaunis, mua ei koske

Lauantai-ilta oli jännä. Minä istuin kymmenen (tai ehkä kahdenkymmenen) vuoden takaisten koulukavereiden kanssa elämäni ensimmäisessä, kuukausia järjestellyssä luokkakokouksessa huutonauramassa yöhön asti. Seuraavana aamuna sain tietää, että nettituttava oli ilmeisesti samaan aikaan menettänyt 12-vuotiaan lapsensa. 

Pari päivää olen ajatellut melkein pelkästään näitä kahta tapahtumaa. Ei tunnu korrektilta kaapata toisen surua. Silti ajatukset pyörivät siinä perheessä. Teen nettiyhteisön kautta sen minkä voin, lahjoitan yksityisen huvittelupankkitilini tyhjäksi, pidän suuni kunnioittavasti soukalla. Suunnilleen niin reagoivat muutkin.

Tällaistakin on elämä. 

Elämän käänteistä mitään tietämättä koulukavereiden kanssa muistelimme vähintäänkin omalaatuista luokanopettajaamme ("ainakin se halusi saada meidät nauramaan. Se sai meidät nauramaan"), hypistelimme jonkun mukaansa hoksaamaa slämyä analysoiden koulutyttöyden kirjallista tuottamista ja toistimme kädet viuhtoen opettajien maneereja ja kulloinkin muodissa olleita laululeikkejä. Se joka oksensi kolmannella luokkaretkibussiin, sai juuri vakituisen työpaikan ("sinäkö sen veit kuule!"). Se joka lauloi tahallaan "graniitista" "kranaatin" videoidussa kuoroesityksessä, hurautti paikalle poliisimoottoripyörällään. Minulla oli 70 senttiä lyhentynyt tukka ja kotona high school sweetheart -mies, jolta anelin tunti kerrallaan lisävapaata. 

Loput olivat oikeastaan aivan niin kuin 90-luvulla.

Häpesimme yhdessä pikkumaista ja ulossulkevaa käytöstämme muutamia kohtaan.

Sanoin tosi monta kertaa "mä muistan kyllä". Aikaa sitten tohtoriksi väitelleen kaverin lankapuhelinnumeron, yhden huolelliset manikyyrit, sen joka piirsi kaksi viikkoa samaa kuvaa nurmella loikoilevasta prinsessasta, pandafriikin, sen jonka kanssa en ikinä ollut vaihtanut yhtäkään sanaa, mistä nämä kaikki kirkkaat muistot oikein tulevat?

Maija Vilkkumaan näkemys luokkakokouksista

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Pikkulinnut laulaa soinnuin puhtahin

Pikku t on oppinut näköjään vihdoinkin sheikkaamaan kunnolla. Olen hänelle teroittanut tämän taidon tärkeyttä aina tanssiessamme kotona. 

Tavallaan olisin toivonut, että oivalluksen hetki olisi ollut jokin muu kuin päiväkodin kevätjuhlaesitys. Muut soittivat esiintymiskorokkeella rytmikapuloita (ilmeisesti kilpaa) ja lauloivat "hiirenkorvat puhkee kevätkoivuihin", pikku t heilutti turkoosia farkkupeppuaan like nobody's watching. Menetin vielä kuulemma kaikkein parhaan sheikkauksen, koska olin kumartunut kaivamaan karkuun ryömivää mini-t:tä tuolini alta.

torstai 30. huhtikuuta 2015

Linna taivaalla

Lupasin pikku t:lle vapuksi "tikkuilmapallon, ei naruilmapalloa, ymmärrätkö". Naruilmapallot ovat kalliita ja hermostuttavia. Ne ovat melkein liian ihania ja siksi niin huolestuttavia. Jos naru ei ole täysin hallinnassa koko ajan, pallo purjehtii tiehensä. Tikkuilmapallo ei tuota pettymystä, se on sellainen kuin on, ja vaikka se vähän tyhjenisikin, sen pieni ja herttainen olemus ei muutu niin dramaattisesti kuin komean naruilmapallon. Mukana kuljettaminen tuntikausia vapputorilla on vähemmän uuvuttavaa. 

Tietenkin pieni Inana minussa katseli salaa jättimäistä narun päässä keikkuvaa prinsessapilvilinnaa (tai yksisarvista, en osannut valita kumpi on ihanampi, onko pakko valita?). Olikohan minulla koskaan oikein kunnon kallista folioilmapalloa lapsena? Myytiinkö niitä edes? Prinsessapilvilinna! Tai yksisarvinen!

Naruilmapallo on iso ja kaunis ja kiiltävä ja korkealla, ja se on joka hetki valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja karkaamaan pois. Pallon haltijan on tarkkailtava sitä, tsempattava ja jaksettava, koska muuten pallo tekee valintansa. 

Naruilmapallossa, hyvät seurakuntalaiset, tiivistyy menettämisen pelko. Tästä pelosta tulee taakka (sikäli kuin ilmapallojen jatkuvasti ylöspäin kiskova voima voi olla taakka, tai siis, no niin), joka syö ilon, kuolettaa rentouden ja lopulta tekee omistamisesta mustasukkaista vahtimista. Mitä muuta muistaa vapputorilta kuin hikiset kädet puristamassa narulenkkiä?

----

Karkasin pukuhuoneesta juuri ennen nyrkkeilytuntia ja livahdin kirjastoon. Siellä käteen osui Minttu Hapulin "Selibaattipäiväkirjat", teos, joka opettaa karmaisevia asioita (hetero-mono-)parisuhteista, esimerkiksi työelämässäkin käytetyn käsitteen tolvanatiheydestä. Työpaikoilla ihminen ylenee aina kykyjensä mukaan seuraavaan asemaan, kunnes saavuttaa paikan, johon ei olekaan oikein pätevä. Yrityksissä on näitä epäpäteviä tolvanoita mustanaan, koska alentaa ei vastaylennettyä työntekijää sitten voikaan: "Pätemättömyyden tasolle eli tolvanuuteen pyrkiminen on luonnonlaki." 

Hapuli tuo käsitteen ihmissuhteisiin (jolloin kieltämättä markkina-arvoteoriat alkavat tulla mieleen -- humanistina haluaisin ajatella, ettei ihmisiä voi muitta mutkitta sijoittaa millekään absoluuttiselle kelpaavuusasteikolle), jolloin tolvanaksi pyrkii esimerkkitapauksen Keijo, joka laihtui, alkoi saada huomiota naisilta ja päätti vaihtaa vaimon parempaan. Pääsiköhän Keijo parisuhteeseen, jossa on paras olla lihomatta takaisin tai ei enää yllä puolison edellyttämälle tasolle? Saiko hän naruilmapallon, jonka omistaminen vaatii yhä rasittavammaksi käyvää skarppaamista?

 ...oho, nyt alkaa näyttää siltä kuin puhuisin ihmisistä saavuttamattomina ilmapalloina ja suorastaan kehottaisin tyytymään siihen tikkuversioon. Olen kirjoittanut itseni nurkkaan, shit! Hei, lattiassa on luukku

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Mukavat joogahousutkin vielä

On kevät, ja aika kaivautua kotikolostaan ulos. Olen puolivahingossa onnistunut tällä viikolla hankkimaan kolme uutta tiedän-sun-ja-lastesi-etunimet-tasoista äitikaveria ihan lähietäisyydeltä, ja ei ole edes ollut vaikeaa. Vauvan kanssa liikkuessa on niin yksinkertaista lähestyä ihmisiä. Ja mikä parasta, kun se vauva on liinassa, ihmiset lähestyvät minua. Kukas se siellä niin tarkkaavaisesti kattelee? Onpa kätevää. Mistä noin pieniä peiliaurinkolaseja löytyy!

Ja sitten olen, edelleen tällä viikolla, aloittanut jonkinlaisen sokerilakon tai paremminkin valkoisen sokerin vähennysprojektin omaksi parhaakseni (toistaiseksi se on osoittautunut yhtä yllättävän helpoksi, ja helpottavaksi, kuin lihansyönnin lopettaminen, olen taas elänyt valheessa!), käynyt läpi Lupa olla minän oikein kivan ja pätevän äitiyttä ja kärsivällisyyttä käsittelevän ilmaisen puhelinvalmennuksen, lukenut ekat 486 sivua Finlandia-voittajaa, harjoittanut (kotioloissa) terveellistä paidatonta ihokontaktiliinailua ja aloittanut näköjään uuden äiti-vauvaharrastuksen tai pari, sillä:

Löysin seuraavan metroaseman ostarilta ilmaisen afrotanssitunnin keskiviikkoaamuille! Olimme siellä mini-t:n kanssa tänään, ja toivon, että olisin saanut kuulla tunnista vielä silloin, kun mini-t oli minimpi. Tuntui nimittäin ihan kunnolla se treeni, sillä kannoin vauvaa koko ajan selässä. Mutta en uskaltanut ottaa reilua 8 lisäkiloa kesken tunnin poiskaan, koska jos hän ei olisikaan viihtynyt lattialla, olisimme häirinneet muita (kolmea tanssijaa plus opettajaa). Ensi kerraksi täytyy harjoitella joku olkaimeton torsosidonta, niin voi tehdä ylävartalon liikkeet vapaammin eikä liina paina tai putoile! Tässäpä minulle keskiviikkotekemistä loppukevääksi ja toivottavasti myös kesäksi, kunnes palaankin toistaiseksi töihin. 

Nyt on menossa tällainen hyvän kierre. Söin kivan ja terveellisen lounaankin! Keitin itselleni uudesta paketista kahviakin, jonka sain melkein juoda lämpimänä! Ja illalla ehkä menemme lasten kanssa ulos keinumaan lisää -- juuri ja juuri 9-kuinen mini-t istui eilen ensimmäistä kertaa keinussa liinalla pönkitettynä kuolaamassa ja pikku-t antoi tarpeettoman perusteellisesti vauhtia. Illalla syön jotain proteiinipitoista, sillä olen vihdoinkin tajunnut yhteyden iltasuklaan ja aamukooman välillä (eipä montaa vuotta kestänytkään, eipä)! Leikin, ettei tätä pientä alkavaa hedaria ja perussuomalaisia ole! Soitan isille!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Paikka yksi on

Jäimme tänään päiväkodistatulomatkalla lasten kanssa leikkipuistoon. Pikku t kiipeili kiipeilytelineessä ja koetti saada viereen leiriytyneiden ala-asteikäisten tyttöjen huomion ja leikkiseuran. Sopuisasti jaoimme elintilan koululaisten kanssa, jotka ulkomuodosta ja puuhista päätellen olivat lapsuuden ja esimurrosiän välillä -- heillä oli heikosti leikkimiseen sopivat, mutta silti hiekkaiset vaatteet, piknikviltti kiipeilytelineen alatasanteella, barbit, voileipiä ja suklaavanukkaita, ja he olivat nauttimassa samasta tyynestä maaliskuun iltapäivästä ja dolce far niente'sta kuin mekin. Kommentoin välillä heidän toimiaan hyväntahtoisesti ja muistutin pikku t:tä antamaan heille rauhan hengailla keskenään vailla todennäköisesti ei-toivottua viisivuotiasta seuraa (en tosin näillä sanoilla). Ponnistelin ollakseni mukava aikuinen. Jonkinlainen rooli sitä tulee väistämättä otettua, kun tapaa itseään paljon nuorempia.

Sitten tytöt viskasivat eväsroskansa maahan -- sentään vähän epäröivin ja noloin liikkein eivätkä aivan paatuneesti. Onnittelin hiljaa itseäni siitä, että olin jutellut heidän kanssaan ensin mukavaan sävyyn, koska tietysti huomautin heille, että roskat kuuluvat roskikseen (suunnilleen "ne ovat ikävännäköisiä siinä maassa, ja miettikää jos joku pikku orava syö tuota muovipurkkia ja saa mahansa kipeäksi ja öö tota"). Tytöt ihmettelivät, missä niitä roskiksia muka on. Pikku t pelasti meidän kaikkien kasvot näyttämällä kaaaaaukana olevaa syväroskista ja viemällä innokkaasti ("kuin salama! tuliko ilmavirta kun juoksin!") vanukaspurkin sinne. Homma hoidettu. Lopulta tytöt jopa lahjoittivat yhden ylimääräisen, poisheittämiseltä säästyneen voileivän hänelle (mistä olikin kotimatkalla iloa) ja seurasivat pienempänsä leikkiä, auttoivatkin kerran tai pari, ja vaihtoivat kanssani vielä muutaman mukavan sanan.

Näyttäisi siis siltä, että minusta on tullut kaupunkiympäristön turvallisuutta luova tekijä. Olen siirtynyt pois yksinomaisesta katseen/toiminnan kohteen ja potentiaalisen uhrin asemasta, joka minulla itsestäänselvästi nuorena naisena on ollut, sillä olenhan nyt äiti. Kuka nyt äitiä häiritsisi tai väkivaltaisi? Äidit lapsineen vakauttavat ja rauhoittavat julkista tilaa ja tuovat eväineen ja komentoineen sinne kodinomaista, vaaratonta ennalta-arvattavuutta. Arkea. Mukavat äidit saavat ihmiset tuntemaan olonsa rakastetuiksi, mutta ikävätkin äidit ainakin pitävät yllä järjestystä ja vähentävät yleistä perseilyä. Lasten liikenneoppaissa teroitetaan, että jos eksyy ja apua on pakko pyytää, on etsittävä mieluimmin äiti, jolla on mukana lapsia. "Hän ymmärtää tilanteesi." Eikä vaikka sieppaa ja, no niin, lukee rivien välissä vain aikuisen silmille.

Minulla on siis yhtäkkinen vastuu vähän kaikista lapsista, ja aikuisistakin, mutta myös valtaa. Olen ulkona kulkiessani tietoinen katseista, jotka kohdistuvat lasta liinassa kuljettavaan, ja jaksan melko kärsivällisesti vastailla kyselijöille, mistä saa näitä mahtavia takkeja, joiden alle mahtuu kaksi ("netistä ja Hakaniemestä") ja kertoa, että hippei liinailu on kivaa ja hyväksi lapselle ja kantajallekin. Juttelen pikku t:n päiväkotikavereille, joita kiinnostaa "pikku t:n vauva" ihan valtavasti. Hyvänä päivänä teen parhaani näyttääkseni metrossa hyvää esimerkkiä siitä, miten miellyttävästi käyttäytyy perhe, jossa perheenjäsenet ovat ristiriitatilanteissakin samalla puolella, ja kaikkien tunteita sanoitetaan lempeästi ("Huomaan, että rypistät kulmia ja yrität lyödä pikkusiskoa. Taidat olla aika vihainen? Oletko pettynyt kun vauva saa sinusta liikaa huomiota ja sinä liian vähän? Ymmärrän sen. Mutta lyöminen sattuu, enkä halua että satutat muita. Kerro mieluummin sanoilla, kun harmittaa. Itse asiassa äitikin on nyt aika nälkäinen ja hikinen ja muistat ehkä että silloin minä en jaksa kovin paljoa nyt vittu irti siitä vauvasta senkin kakara tai ei lähdetä enää ikinä ihmisten ilmoille!! Ollaan kotona vaan riitelemässä jos kerran olet tuollainen ja missä perkeleessä se välipalapatukkakin on kun sitä tarvitaan!!! Miksei kukaan välitä minusta!!").

Luon julkisessa pelkällä olemisella ja olemuksellani turvallisuutta, mutta hyödyn siitä myös itse. Jostain syystä, ja epäloogisesti, pimeällä pyöräily on pelottavaa, kävely vähän vähemmän pelottavaa, mutta kaikkein vähiten pelottaa kävellä lapsen tai vauvan kanssa. Koska paikalla on äiti, ja äidin kanssa olet turvassa?

Metsä puilta

Yritin varastaa hetken blogatakseni kerrankin juuri silloin, kun idea keksiytyy. Tyttäreni tuossa lattialla kertoo, että olin väärässä. Hän viihtyi lempipaikassaan -- lattialla juuri liinasta ulos otettuna ja vapaudestaan riemastuneena -- tasan siihen asti, että kirjauduin sisään blogipaikkaan. Sitten: äääää! ähä-ähä-ähää-ähäää-äääääähähäää!

Sijoitan vauvan toiseen lempipaikkaansa ja jatkan yhdellä -- puolellatoista kädellä. Lyhyin virkkein. Monin typoin.

Päätin siis vihdoinkin ruveta pitämään lukupäiväkirjaa. Huomaan säännöllisesti, että täytyisi palata johonkin tekstiin, täytyisi tarkistaa sanoiko meidän kaikkien lempilähde (nimeltään Joku Joskus) todella niin kuin muistan hänen sanoneen. Enkä tietenkään muista kuka ja missä ja sanoiko. Tämän voisi aika helposti ratkaista kirjoittamalla lukemistaan kirjoista ylös jotain yksinkertaisia tietoja ja vähän tiivistelmää.

Minulla on sattumalta tyhjä mustakantinen kirja odottamassa (siitä piti tulla tavallinen päiväkirja, mutta vanha täyttyy nykyään niin hitaasti että turha tuota on seisottaa pöytälaatikossa), ja nyt pitäisi ottaa se esille, etsiä olennaista ja tehdä päätöksiä (se tekee minulle hyvää, siis päätöksenteko jossain muussa kuin tölkkipapu-, valkopyykki- tai pikkuaurinkolasiasioissa) ja vedellä sarakkeita ainakin julkaisuvuosille ja parhaille sitaateille. 

Kuinka hienoa tuleekaan olemaan, kun puolikkaan muiston perässä voi selata vain lukupäiväkirjaansa ja helposti oppia, että se olikin Vesa Nevalainen siinä kirjassa "Aikuinen ja lapsi", joka sanoi että mitäs se nyt sanoikaan. Joka kirjasta bloggaaminen ei olisi mahdollista, eikä tarkoituksenmukaistakaan, mutta kyllä nyt paperiseen päiväkirjaan täytyisi sen verran ehtiä kirjoittaa, että ottaa edes luettujen kirjojen tiedot ylös. Ja sitten niihin voi joskus palata! Helposti!

Täytyy vain tehdä päätös myös siitä, mikä lasketaan lukemiseksi (ja kirjaksi). Jos selaan kylässä epäsosiaalisesti kirjahyllyn läpi, mutta en lainaa mitään kotiin? Entä jos käytän tosi kauan aikaa aikakauslehteen? Jossa on fiksuja tekstejä? (Talvella luin kuukauden verran hitaasti Intelligent Life'ia ja tunsin itseni älyköksi (tuo taivutusmuoto auttaa myös). Hillittömiä juttuja. Kerrankin jotain aivan muuta. Ne perhelehtien vauvannukuttamis- ja välikausihaalarivertailujutut olikin jo vähän nähty.)

Entä lyhyemmät tekstit? Kuinka monesta tekstistä minun oikein pitää kirjoittaa tiivistelmiä ja antaa tähtiä! Apua!

Näen itseni kopioimassa käsin nettiosoitteita mustakantiseen kirjaan, arvioimassa vaalimainoksia, referoimassa itse kirjoittamiani tehtävälistoja, horjuvani kahden ja kolmen tähden välillä ärsyttävän ruotsalaisella tyylillä täyteen kirjoitettu kauramaitopurkki kädessä, kunnes jämäkän ystävälliset valkotakkiset puuttuvat asiaan.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Kell' kolmio on

On ollut vähän hiljaista täällä blogissa. Tulin nimittäin hankkineeksi metroaseman vierestä kerrostalokolmion. Se on ihana, parkettilattiat ja kaapit ovat alkuperäiset ja kunnostetut, putki- ja muut remontit ovat valmistuneet juuri. Tilaa on 20 neliötä enemmän kuin neljän hengen opiskelijakaksiossamme. En ollut koskaan käynyt asuntonäytössä, mutta ihastuin kolmioon heti ja tulin myyjän kanssa erinomaisesti toimeen. Puolentoista kuukauden ankaran sähköpostinlähettelyn ja lainaneuvottelun jälkeen olemme tällä viikolla vieneet sinne omaisuuttamme vähän kerrallaan ja sahanneet kotien väliä montakin kertaa päivässä. Tämä enimmäkseen ilman autoa, pari päivää sentään isi oli auton ja peräkärryn ja päättäväisen lasittuneen katseen kanssa paikalla. Isännöitsijäntoimiston tädistä irtosi tosi paljon isiläppää (sitten kun hän vihdoin tajusi sukulaisuussuhteen).

Kahdeksan vuoden Hoas-kärvistelyn jälkeen tämä on ihanaa ja vähän haikeaakin. Onko todella niin, että saamme porata seinään reiän? Peräti maalata joskus? Kenelle voi soittaa, jos jotain menee rikki? Mikä on sähkösopimus ja mistä helvetistä netti tulee? Pikku t on tietysti tohkeissaan, koska meillä on vaatehuone, sellainen vanhan hyvän ajan, jonka korkeiden hyllyjen tukevuus mahdollistaa klassisen puumajaleikin. T antoi pikku t:lle pyyhkeen pehmusteeksi hyllylle, ja sinne lapsi muutti, puolentoista metrin korkeuteen, leluratikka toisessa ja kaalipiirakan pala toisessa kädessä.

Onhan se kyllä vähän jännä tunne. Nyt pitäisi kaiketi vihdoin lopettaa asumisesta valittaminen, vaikka samat kotivelvollisuudet ne ovat sielläkin edessä (ei vain voi enää syyttää ärsyttävää opiskelijaboksia kodin epäviihtyisyydestä, syyllinen onkin ehkä...!). Nyt pitäisi kai vain pitää varauksetta uudesta kodista ja luopua melko helposti vanhasta ja rähjäisestä ja liian pienestä. Tämä kaikki neljän hengen voimin... Join eilen käryävällä hellalla keitettyä teetä ja luin vanhaa sarjakuvaa uudessa sievässä pikkukeittiössämme, mini-t nukkui, pikku t oli mummolassa, T kotona (?). Minusta tuntui samalta kuin pari vuotta sitten Hevonperse-stipendiaattina, kun vietin vajaan viikon hiljaisella metsätutkimusasemalla gradua tekemässä. Kotileikiltä. Yksin. Vieraassa paikassa. Äiti!

Psykologisessa sopeutumisessa uusiin olosuhteisiin on muistaakseni kolme vaihetta: alkueuforia, karu totuus ja mukautuminen. Olen jo vähän karun totuuden vaiheessa, kun tajusin että aivan järjetön määrä kaappitilaa ei olekaan ihan niin järjetön määrä: kauniinväriset ja monilukuiset kaapit ovat tosi kapeita vaatepinoille, ja paljon kuutioita on katonrajassa ja ripustettavien vaatteiden tankokaapeissa. Siinä missä olohuone on valtava, keittiö on nafti etenkin pöytätilan suhteen. Ei ollut 60-luvulla mikroja, kahvin- ja vedenkeittimiä, blendereitä, leivänpaahtimia... Vanhaa jääkaappia emme ole uskaltaneet laittaa päälle ennen kotivakuutusta. Makkarin kynnys on liukas, tuuli humisee lastenhuoneen ikkunoissa, lempiesineilleni ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. 

Vapuksi päätettyihin tupaantuliaisiin on realistiset kolme kuukautta. Kaikki on kesken. Minun on järjestettävä asiat uudestaan, koska esineitä ei ehkä voikaan pitää siinä huoneessa kuin olen tottunut. En haluaisi joutua sisustamaan ahtaasti tai sullomaan epämääräisiä röykkiöitä yläkaappeihin piiloon, enkä varsinkaan tehdä kompromisseja. Vai onko muka liikaa vaadittu saada pikkulapsiaikana täydellinen koti ilman säröjä ja hankkia järjestelmäkamera ja ruveta sitten oikeaksi äitibloggariksi! Ja saada se heti! Ja hoitaa kaikki itse, vaikka niskalihakseni tavallaan eivät liiku ilman kolmiolääkkeitä! Niin!

Kun väsyttää ja ärsyttää, muistuttelen itseäni myös siitä euforiavaiheesta. Isot ikkunat fiksuihin ilmansuuntiin, paljon valoa, mukavan korkealla oleva asunto, hissi, ulko-ovi joka ei ole aina lukossa, lasitettu parveke, kauniit lattiat ja siistit seinät, söpö uuni, lastenhuone, hyvät kulkuyhteydet, jonkinlaiset ikkunalaudat!

Nyt on vielä sellainen vähän rasittava vaihe, että kaikki kodin viihtyisäksi tekevä irtaimisto on pitkälti uudessa paikassa ("siellä", kuten uutta kotia kutsumme), mutta jokapäiväiset välttämättömyysasiat, kuten sänky, toimiva jääkaappi, pesukone, mikro ja tietokone nettiyhteyksineen jumittavat vielä vanhassa kodissa. Uusi koti näyttää jo nätiltä, mutta vanhaan, tyhjähköön, rähjäiseen ja likaiseen (imurikin on jo "siellä") on silti pakko mennä muutaman tunnin jälkeen.

Minua kiinnostaa nähdä, missä vaiheessa olemisen painopiste vaihtuu vanhasta uuteen kotiin. Uudessa tekisi mieli olla, koska siellä ei ole juurikaan tiskejä, pölyä eikä pyykkiä, mutta silti vanha vetää jotenkin puoleensa -- ainakin siinä vaiheessa kun alkaa väsyttää, on pakko "lähteä kotiin". Olemme aikoneet siivota tämän Hoas-kotimme seuraavaksi vasta tyhjänä luovutuskuntoon. Asummekin tässä virallisesti vielä kuukauden, joten kiirettä ei periaatteessa ole.

Tarvitsemme kipeästi sukulaisten apua: olemme kerjänneet ja lainanneet monelta taholta rahaa ASP-lainan itse säästettävää osuutta varten, hyödyntäneet häpeämättömän paljon isin byrokratiatietoutta, roudarinkykyjä ja autoa, ehdotelleet tekopirteän innostavasti että äitipä voisikin nyt superluovasti keksiä meille jostain verhot kun on siinä niin hyvä (vihaan verhojen hankkimista, ompelua, silitystä ja, eniten kaikista, ripustamista), sijoittaneet pikku t:n mummulaan pitkiksi viikonlopuiksi, valjastaneet apen ja langon kuljettamaan isommat huonekalut firman pakettiautolla ja bosnineet isomummulan vanhat hienot matot vähentämään uuden asunnon kaikuisuutta.

Pelkään naurettavan paljon että unohdan tänne vanhaan kotiin jotain, ja siksi tyhjensinkin lääkekaapin ajoissa laatikkoon. Unohtuvatkohan mausteet maustehyllyyn? Parvekkeella kuolemaa tekev talvehtiva tammentaimi, kello seinällä, kellarikomeron mini-t:tä odottavat lastenvaatteet, pyörävaraston sisältö.

Kuinkahan monta kertaa tänä keväänä lähdemme kävelemään asemalta väärään suuntaan?