keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Se tanssii niin kuin Laura Palmer ruutuhameessa.

Olen juuri nyt yliopiston metsäasemalla, paikassa, jota voimme kutsua tässä pseudonyymillä Hevonperse. Itseäni kutsun koko viikon gradustipendiaatiksi, koska se on pähein arvonimi, jota olen joskaan kantanut. Sain sillä varustetun kirjeenkin tänään. (Siinä oli kuulokkeet, jotka olivat unohtuneet kotiin.) 

Juuri nyt suurin ongelmani on, pitääkö tietokonetta sylissä, jolloin jaloilla rummuttaminen vaikeuttaa ruudun näkemistä, vai nostaako se hankalasti liian korkealle pöydälle. (Sylissä.)

On muitakin ongelmia, jos totta puhutaan. Pukeutuisinko tekniseen ulkoilutakkiin ja lesbokenkiin, kuten kaikki hämmentävät biologit täällä, vai hippiväriseen tilkkutäkkiruutuiseen kietaisuhameeseen, yliopistohuppariin ja villasukkiin joissa näyttäisin ylpeänä olevani ainut humanisti viidentoista kilometrin säteellä? Miten suhtautuisin suksivarastoon ja puhkikatseltuihin erikoisten puiden (pylväshaapa, villipinja) sijaintia havainnollistaviin karttoihin? Kuunnellako lisää Kerkko Koskista vai Pariisin kevättä (se jaloillarummutusjuttu, käsitättehän)? Kumpaa jälkiruokaa valita? Onko pakko valita?

Täällä minulla on oma huone, neljä ateriaa päivässä, solukämppiksinä 2 muuta gradaajaa ja sauna kahdesti viikossa. Olen laitostunut parissa päivässä ihan täysin. Koska täytyyhän ihmisen juoda pahaa teetä puoli kahdelta iltapäivällä! Sitä ennen ulkoillaan! Sen jälkeen kirjoitetaan vain osittain väkisin väännettyjä lähdeviitteitä kirjoista, jotka on luettu aamiaisen ja lounaan välissä!

Tämä Hevonperse-stipendi on ehkä parasta mitä minulle gradulleni on tapahtunut sitten... ikinä. Olen tehnyt kahdessa päivässä enemmän töitä kuin kuukausiin, kuukausiin. Jos olisin arvannut, että tänä vuonna sitä stipendiä haki nelinkertainen ihmismäärä viime vuoteen verrattuna, olisin saattanut stressata hakemuksestani hieman enemmän. "Minulla on 2-vuotias lapsi" oli näköjään mennyt silti läpi. Ehkä siitä huokui sellaista, tiedättehän, meistä joillekuille ominaista niinku itsevarmuutta.

Olen litteroinut, lukenut kaikki loput alkukesästä asti roikkuneet lähdeteokset, analysoinut litteraatteja, muotoillut lähdeluetteloa, varannut lisää kirjoja. Olen selittänyt keskusteluntutkimuksen hienouksia ("kaveri tekee väikkäriä sanasta no") kansainvälisiä suhteita (?) opiskelevalle ja oikislaiselle kämppikselle ja tallentanut ihan sikana varmuuskopioita. Pikku t oli eilen sanonut toiveikkaasti mummulle: "Gradu valmis. Äiti tulee kotiin." Se olkoon jalo tavoitteeni!

Menen takaisin valvomaan liian myöhään.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Pakko tämä on jakaa osiin I

Olen tehnyt sen mitä minunkaltaiseni äidin kuuluukin ja lukenut kasvatusoppaita. Oikeastaan niissä on enemmän kyse filosofiasta kuin mistään muusta. Tässä postauksessa siivilöin olennaisimpia ja itseäni eniten kiinnostaneita ajatuksia ohi aaltoilleesta keskustelusta. Tänä syksynä ovat menneet Thomas Gordonin Viisaat vanhemmat (uusin laitos on nimeltään Toimiva perhe, jolla nimellä pidetään myös kursseja), Jesper Juulin Viisas lapsesi ja nyt eilen Heidi Andersenin ja Anne-Maria Stawrebergin Tietoisen läsnäolon opas vanhemmille. Pikku t:n ollessa ihan pieni bloggasinkin Tracy Hoggin kirjasta Opi kuuntelemaan vauvaasi, tässä välissä luin myös Keijo Tahkokallion Kotipesän lämpöä etsimässä. Kiintymysvanhemmuussivuja on myös tullut luettua aika huolella. Foorumeilla on keskusteltu.

Ne, joilla on listasta kokemuksia, huomaavat Hoggin ("vauva tarvitsee kellontarkan rytmin, älä anna sen vittuilla!") ja Tahkokallion (lapaset puetaan kouluikäiselle vaikka väkisin, koska Aikuinen Tietää Kyllä; älä anna sen vittuilla!) olevan aika eri maailmasta kuin noiden muiden. Sitäkin on tullut pohdittua. Täytyy sanoa, että tahkokalliolaisesta taustasta lähteneenä olisin oikeastaan halunnut lukea nuo muut ensin ja kyseenalaistaa edes hiukan. 

Tajunta on avartunut ja uutta on opittu. Olen tosiaan saanut viran puolesta kuulla aika paljon "objektiivisia" (Tahkiksen) lastenkasvatusneuvoja taaperosta asti. En ehkä ole siinä iässä oppinut kysymään, että olisiko muitakin keinoja kuin se, että vanhempi nyt vain on aina lopulta oikeassa, ja lapsi jonkinlainen koulittava villieläin. Voisiko lapselta oppia jotain? Voisiko häntä ehkä pitää oman itsensä parhaana asiantuntijana ja hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioittaa? Tai jopa: voisiko häneltä kysyä neuvoa häntä itseään koskevassa asiassa?

Olen tietenkin ymmärtänyt myös paljon väärin (koska olen ollut sopivan pieni imemään pikkuvanhan kritiikittömästi kaiken sen tiedon, jolla pääsee osalliseksi isojen ihmisten diskursseista) ja ehkä sen jälkeen lukenut tiettyjä kirjoja kuin piru raamattua ajattelematta, että se mikä sopii vaikka rauhallisen vanhemman temperamentille, olisi tuhoisaa kipakamman käytössä. Anna Wahlgrenin Lapsikirjaakin olen selaillut, ja se on vähän samanlainen kuin etenkin tuo Hogg. Paljon hyvää ja osuvaa tietoa, ja sitten välillä ihan kauheaa kuraa. Wahlgrenilla itsellään oli paljon lapsia eikä mitenkään erityisen täydellinen äitiys.

Kiintymysvanhemmuudesta -- luin siitä viime yönä netistä liian pitkään -- tai vaistovanhemmuudesta on puhuttu netissä näköjään jo useita vuosia. Vaikuttaa siltä, että keskustelu on alkuajoista kehittynyt ja tieto lisääntynyt. Ainakin perus-Kaksplussalla nuo sekoitettiin iloisesti vapaaseen kasvatukseen ja curling-vanhemmuuteen. (Piti googlata nyt.) Varmaan sekoitetaan vieläkin. 

Vapaata ja curling-kasvatusta omissa käsityksissäni yhdistää se, että lapsi ei opi ottamaan vastuuta itsestään eikä varsinkaan muista, koska hänelle annetaan aivan liikaa vastuuta aivan liian pienenä ("Lähdettäiskö jo? Eikö jo kohta rakas lähdettäis, äitiä pissattaa ja on kiire?"). Summerhilliläinen vapaa kasvatus oli 1960--1970-lukujen kenties tarpeellinen irtiotto autoritaarisesta kasvatustyylistä, vaikka se onkin sittemmin todistettu kestämättömäksi. Curling-vanhemmuus samastuu mielessäni ennen kaikkea materiaan ja ajanpuutteeseen, tavaroihin ja myönnytyksiin, joilla vanhemmat pyrkivät kompensoimaan poissaoloaan. Ehkä olen väärässä, ehkä mielikuva perustuu vain aikakauden muihin "vanhemmuus hukassa" -kirjoituksiin.

Yhteistä näille kahdelle on myös eräs piirre, jota vastaan sekä minä että kiintymysvanhemmuus taistelemme kynsin hampain: epäreiluus. Jos lapsi saa tehdä mitä haluaa, vanhempi tietenkin kärsii siitä ja pettyy. Vanhempi ehkä huokailee, vääntelee käsiään, kyselee "mitä mä teen sun kanssa" ja valittaa (äänekkään monisanaisesti) kavereilleen lapsen hankaluudesta. Pian lapsi tajuaa sen ja tietää tekevänsä väärin, koska ei todellisuudessa muuta haluaisi kuin miellyttää vanhempiaan. Ja hänhän on tehnyt juuri niin kuin käskettiin, joten...? Lopputulos on se, että lapsi vihaa ja häpeää itseään ja menettää luottamuksensa vanhempiinsa, jotka ovat johtaneet hänet harhaan.

Gordon, Juul ja Andersen&Stawreberg (vaikea viitata tähän kirjaan, liikaa kirjaimia) kaikki mainitsevat saman. Jos vanhempi ei ihan vain viitsi tai ehdi juuri sillä minuutilla vastata lapsen pyyntöön, se pitää kertoa rehellisesti. Kaikilla on siihen oikeus, ja tämä helpottaisi yhtä lailla aikuistenkin välisiä suhteita. Olen aika reippaasti käyttänyt tätä itsekin viime aikoina. Äiti ei halua enää leikkiä piiloa. Pääset kohta vessaan (jonne tulee aina mahdoton "kiire" heti kun joku lukitsee oven, toim. huom.), äiti on vielä suihkussa. Jos et halua pysyä paikallasi siinä, saat mennä omaan sänkyyn. Äiti puhuu nyt isin kanssa, äiti puhuu sun kanssa kohta. Ja kohta on taas parempi tilanne, jolloin voi antautua lapsen kanssa kommunikointiin. Kukaan ei halua kärttyisää ja huokailevaa vanhempaa, joka tuskin vilkaisee piirustusta, sanoo "onpahienotosihieno" ja yrittää jatkaa kahvinsa juomista vaikeroiden. Säälihuomio on säälittävää.

Noissa kirjoissa, jotka tietenkin viittailevat toisiinsa, puhutaan myös rajoista. Mutta erona vaikkapa tahkokalliolaiseen ajatusmaailmaan rajoja ei piirretä lapsen ympärille. Aikuiset piirtävät ne itsensä ympärille tehden selväksi, mistä itse eivät pidä ja mihin eivät suostu. Rajoilla ei siis estetä estämisen vuoksi ulkona olevaa, vaan suojataan sisällä olevaa. Näin lapsi sosiaalistetaan alusta alkaen kunnioittamaan muiden rajoja (ja omiaan!), jotka on perusteltu läpinäkyvästi ja ymmärrettävästi. Aikuinen puhuu omasta puolestaan ja kertoo tietenkin kokemuksellaan yhteiskunnasta, muttei asetu yksinään kaikkitietäväksi määrääjäksi, jolla jostain salaperäisestä syystä on rajaton valta.

Aikuinen on siis tasa-arvoinen lapsen kanssa. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta tajuamaan asioita ja ylläpitämään itseluottamustaan. On paljon asioita, jotka vain lapsi voi tietää, kuten onko hänellä nälkä tai ottaako kuinka paljon päähän. Tästä oli kyllä pitkä vääntö eräälläkin (tai nyt kun mietin, useammallakin) keskustelupalstalla. Vääntö kulkeutui siitä kiistelemiseen, onko vanhemmalla oikeus rajoittaa väkisin vaikka 17-vuotiaansa huumeidenkäyttöä. Periaatteessa näiden kirjojen filosofian mukaan ei. Aikuinen voisi siis vain tarjota kaiken mahdollisen apunsa ja ilmaista nuoren olevan vastuussa tekemistään valinnoista, jotka liittyvät hänen omaan elämäänsä, mutta väkisin ei voisi tehdä mitään (olettaen, että toiminnasta ei olisi mitään haittaa muille, eli aika teoreettiseksi meni...). 

Tämä kyllä oli sellainen esimerkki, jolla kai lähinnä testataan kasvatusfilosofian toimintaa ääriolosuhteissa ja ennen kaikkea härnätään eri tavalla ajattelevia. Jos vegaani olisi autiolla saarella jossa olis vain armottomasti hyönteisistä saatavalla E120:lla värjättyjä karkkeja eikä mitään muuta, söisikö se niitä? Itse olen alkanut kirjojeni myötä lähes (huom. lähes) tajuta sitä yhtä, joka intti, että periaatteessa 3-vuotiaan voi jättää kävelemään kaupasta kotiin, jos hän ei pitkällisen keskustelun jälkeenkään halua tulla aikuisen kanssa, koska aikuinen ei voi päättää lapsen puolesta. Kyse on ajattelutavasta, ei ääritoimista. Ei niitä ääritilanteita kovin usein tule arkielämässä vastaan, ja mitäs hiton väliä sillä on, jos poikkeustilassa, no, julistetaan poikkeustila ja toimitaan toisin?

Muistin juuri vielä yhden kirjan: Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat. Tässä kirjassa kehotetaan jättämään lapsi rauhaan ja rauhoittumaan itsekin. Vähemmän työtä ja harrastuksia, vähemmän materiaa, vähemmän hössöttämistä ja palvelua, vähemmän on enemmän. Hodgkinson kehottaa opettamaan lapsille drinkkien sekoittamista vanhempien iloksi. Miksi lapsia ei muka voisi työllistää, kun he eivät mitään muuta halua kuin tehdä oikeaa, tylsää työtä? Vanhemmat taas haluavat laiskotella. Käännetään siis roolit nurinpäin! Juuri tästä kirjasta luin ensimmäisen kerran ajatuksen siitä, että vanhemman kannattaisi sanoa ennemmin "pidän tuosta" kuin "tuo on oikein". Miksi lapselle pitäisi syöttää sellaista pajunköyttä, että vanhemmat ovat kaikkitietäviä?

Pakko tämä on jakaa osiin II

Yksi tämän hetken kuumimpia kasvatuskysymyksiä on kehuminen ja sen välttely. Että mitä, juurihan meille puoli vuosisataa on tolkutettu, että lasta pitää kehua? Tätä kysymystä käsittelee ainakin tuo A&S. Kehuminen on hyvin isossa osassa monen lapsiperheen elämää, totta kai, koska sillä yleisesti ajatellaan kasvatettavan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Sen sijaan että niistä tulisi vaikka kehunarkkareita, jotka menettävät mielenkiintonsa itse asioiden tekemiseen ja odottavat vain sitä tosihienoa ja oletpataitavaa... 

Yritän nykyään tiedostaa motiivini pikku t:n kehumiseen. Yritänkö manipuloida tai ehdollistaa häntä tekemään asioita, joista on hyötyä minulle (ja jos, myönnänkö sen avoimesti vai peittelenkö motiiviani jollain)? Yritänkö saada hänet kommentoitua hiljaiseksi ja pois jaloista? Entä jos lasta ei kehuisi ollenkaan, vaan antaisi aitoa kiinnostusta ja aktiivista kuuntelua vaikka kysymällä, että onko sinusta kiva piirtää, mikä sai sinut valitsemaan tämän aiheen ja oletko itse tyytyväinen tuohon piirustukseen? 

Sitten hän voisi itse miettiä, kuinka tärkeää piirtäminen, tai mikä asia ikinä kyseessä onkin, hänelle on. Koska ihan samahan se vanhemmille oikeasti on, piirtääkö lapsi vai ei! Jos kehutaan, niin kehutaan sitten aiheesta, vaikka sitkeydestä ja sisukkaasta yrittämisestä ja hellyyden osoittamisesta pienemmälle ja väkivaltaisten impulssien järkevästä kanavoinnista.

Pakko tämä on jakaa osiin III

Työstä ja hellyydestä puheen ollen. Olen viime aikoina ajatellut myös, mitkä asiat ovat minulle kasvattajana kaikkein tärkeimpiä tällä hetkellä. Ne ovat keskustelu, empatia ja työ. 2;7-vuotiaan kanssa voi jo keskustella paljonkin. Opetettuna ja kannustettuna hän oppii koko ajan enemmän tunnesanoja ja muitakin. Tänään hän kertoi pelkäävänsä "Wuwo-setää", koska tämän puheääni on "ÖYWÖYWÖYWÖYWÖY". (Se muuten on! Nauratti armottomasti, vaikkei sais. Nuoret miehet...) 

Empatiaa opettelemme päivittäin noin neljälläkymmenellä anteeksipyynnöllä per perheenjäsen. Ketään ei satuteta, loukatut tunteet keskustellaan kunnolla läpi ja verensokerin ylläpito hoidetaan jollain asiallisella keinolla. Perusteeton kaksinaismoralismi ("ÄLÄ HUUDA!111 EI SAA KOMENTAA ÄITIÄ!11!") pyritään karsimaan. (Löysin pikku t:lle nuken hoivailtavaksi, mutta hankkiutunen siitä eroon aivan tolkuttoman vahvan kemikaalinhajun takia. Ei sellaista uskalla kotonaan pitää.) 

Työ: pikku t omistaa nykyään harjan ja rikkalapion, ja kuten kristallipalloni kirpparilla kertoi, on aivan liekeissä niistä. Minulle todellakin sopii! Samoin hän osaa ripustaa erittäin hienosti sukat pyykkitelineelle, tuo ja vie ja asettaa tavaroita ja painaa napista intopiukassa luvan saadessaan. Kotona on paljon enemmän asioita, jotka voi teettää hänellä kuin niitä, joita ei voi. Kaupassa on mielekkäämpää antaa hänelle paljon puhuttu pieni ostoskärry ja oikeat ostokset kuin vyöttää hänet autokärryyn lattianrajaan kääntämään hyödytöntä ohjauspyörää. On hauskaa mennä pikku t:n luokse ja pyytää: "Tulisitko auttamaan, äidillä on sinulle työ!"

Sen sijaan muskari ja askartelut eivät voisi vähempää kiinnostaa, joten opettakoot päiväkodissa ne hommat. Milloinhan olen viimeksi antanut pikku t:lle kynän käteen? Taiteilijuuteen ei kyllä meillä kannusteta, mutta jos tuosta tulisi hellä, keskustelutaitoinen ja työteliäs, niin minä olen ylpeä.