torstai 20. helmikuuta 2014

Koska henkilökohtainen on poliittista

Tämä uutinen viehättää minua tänään. Helsingin kaupunginvaltuutettu on tehnyt valtuustoaloitteen, jossa vaaditaan kaupunkia tutkimaan lumenpoiston sukupuolivaikutuksia. Hän käytti esimerkkinä Ruotsia, jonka eräässä kunnassa oli huomattu, että lumi tavallisesti aurataan ensin isoilta autoteiltä ja miesvaltaisten työpaikkojen läheltä ja vasta viimeiseksi kevyen liikenteen väyliltä ja julkisen liikenteen pysäkeiltä, jolloin suositaan autoilevia miehiä ja sorsitaan tyypillisemmin julkisilla ja kävellen kulkevia naisia, lapsia ja vanhuksia.

Asia korjattiin, liukastumisonnettomuudet ja niistä aiheutuvat kulut vähenivät ja ilman autoa kulkeminen helpottui aurauskustannusten kasvamatta. Helsingin Uutisten mukaan valtuutettu Gunvor Brettschneider uskoo, että Helsingissäkin parannettu lumenpoisto helpottaisi autottomien lapsiperheiden elämää (huomautan, että kaikkien muidenkin autottomien tai edes joskus jonnekin kävelevien). Sukupuolivaikutusten arvioinnin eli suvauksen kustannukset olisivat uutisen mukaan noin 4000 euroa.

Tietenkin se oli linkitetty Fäsbään "huh huh" -kommentein. Ja tietenkin esimerkki on Ruotsista. Haluan Ruotsiin, jossa tällaiset asiat ovat yhteisiä, vakavasti otettavia keskustelunaiheita eivätkä arkojen tyttöjen hiljaisia piipityksiä, jotka voi nauraa hiljaisiksi. Kokonainen kunta uskaltaa tehdä tällaisen päätöksen ja vielä perustella sen julkisesti asioiden oikeilla nimillä: kyse on tasa-arvosta, reiluudesta, sukupuolten erilaisista tyypillisistä käyttäytymistavoista ja niiden seurausten tasaamisesta.

Mikä on poliittisempaa kuin henkilökohtainen? Meidän, naisten, äitien, julkisilla liikkujien on tapana neuvoa toisiamme, että vaunut kannattaa vaihtaa viimeistään talven lähestyessä kantoliinaan tai -reppuun ja kahlata sitten lumessa lapsi selässä vähän helpommin (niin kauan kuin ei liukastu). Meidän on tapana uskoa, että neljä senttiä lunta siinä missä viisitoista senttiä loskaakin on aina tärkeämpää aurata ensin isoilta autoteiltä, koska autot! ovat! tärkeitä! ja vaarallisia! ja niillä on kiire! Autolla kulkijan on aina päästävä suorinta reittiä ja nopeasti ilman kiertoteitä tai tuskaa. 

Kesällä pyöräilijät keskenään valittavat katkeilevista ja katoilevista pyöräteistä ja -kaistoista -- ja suostuvat silti ajamaan autojen tai taluttamaan kävelijöiden seassa niissä kohdissa joissa yhtäkkiä on tietilaa vain autoille. Aivan samoin kävelijät talvella harmittelevat märkiä kenkiään ja yrittävät keksiä, miten taikoisivat lastenrattaansa lumivallin yli -- eivätkä vaadi tasa-arvoisempaa lumenaurauskäytäntöä. Niin kauan kuin kukaan ei selvästi pyydä parempaa kohtelua, sitä ei tulla myöskään tarjoamaan. Auraamisen käytännöt ja niistä aiheutuvat kiusat ovat joka talvi samat, koska kukaan ei ole uskaltanut vaatia muutosta ja perustella sitä tasa-arvolla.

Ei kukaan tajua omia etuoikeuksiaan. Eivät miehet huomaa, kun naiset väistävät heitä kadulla ja politiikassa, he vain kävelevät suoraan ja vilpittömästi ja keskittyvät omiin ajatuksiinsa. Eivät autoilijat näe bussipysäkkejä. En minä joudu aamuisin ajattelemaan auton lämmitystä ja ikkunoiden raaputtamista ja parkkimaksuja. Se on minun etuoikeuteni julkisilla liikkujana.

Tämä asia ansaitsee julkisuutta. Annan sitä.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Pesänrakennusvietti tai äh

Olen muutaman viikon henkisen energiavajeen (töihin alisuoriutumaan, kotiin, Fäsbään, sänkyyn, liian aikaisin ylös, töihin alisuoriutumaan) jälkeen innostumassa taas jostain. En ole vielä ihan varma mistä. Sillä on ehkä jotain tekemistä pienten, aika kauan odottaneiden ja jonkun muun kierrätyskankaista ompelemien vaippojen lipastoon järjestämisen (olen taas hieman raskaana, aika vähän vielä) ja ehkä ompelun kanssa. Ompelukoneeni on ollut rikki kaksi vuotta. Tai ehkä kolme. Käsityöihmisystävä kävi kylässä, toinen laittoi kuvia uusista ompeluista Fäsbään ja tajusin haluavani tehdä käsitöitä. Mistähän sitä aloittaisi?

Lisäksi haluaisin saumurin, paikan ompelemiselle ja hyvän valaistuksen edes johonkin huoneeseen tässä onnettomassa pimeässä luukussa, jota opiskelija-asunnoksi kutsutaan, ja taidot ja jotain makua että osaisin ommella. Ja aikaa, joka ei olisi poissa Fäsbästä, alisuoriutumisesta tai nukkumisesta.

Taitaapa jäädä ompelukone korjauttamatta tänäkin vuonna. Voin siis mennä takaisin hypistelemään niitä jonkun toisen ompelemia vaippoja. No menettelee. Innostuminen seis.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Speksin anatomia

On se niin vaikeaa kirjoittaa oikein. Speksi. Olin kolmatta kertaa katsomassa Humanistispeksiä, joka tuotettiin, joka tapahtui nyt neljännen kerran. Taas kerran se oli valloittava kokemus, ei vähiten siksi, että jokseenkin loppuunmyyty sali pullisteli sympaattisia humanisteja. Vähän nuhruisia, ystävällisen oloisia kangaskassihippejä. Omaa laumaa.

Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.

Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.

Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.

Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia. 

Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu. 

Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.

Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.

Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.

Mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää

Kylpyankkani tuli takaisin. Se oli viettänyt viikonlopun mittaisen odysseiansa jossain työpaikan syövereissä, enkä minä kysele. Sillä on oikeus vaieta. Pääasia että se on palannut.

Ostin ankanmuotoisen kelluvan teekuulani nizzalaisesta hämmentävästä kitch-kaupasta toissa syksynä, ja siitä lähtien olemme olleet hyvä pari. Olemme suoneet toisillemme hienoja teehetkiä ja saaneet värjäytymiä vihreästä teestä rinta rinnan. Ankka ei ole koskaan pettänyt minua. Kunnes perjantaiaamuna sitä ei enää ollut. 

Se oli kadonnut taukohuoneesta kun tulin töihin - työkaverit huomasivat sen jo ennen minua. Käänsin kaikki paikat nurin, tein katoamisilmoituksen ("Oletko lainannut/siirtänyt/nyysinyt kylpyankkateekuulani? Nyt olisi hyvä hetki palauttaa se") ja vastaanotin kollegiaalista myötätuntoa tuntemattomiltakin. Ankkani näkyy niittäneen mainetta melkoisiksi venähtäneillä tauoillamme. Sitten ymmärsin heittäytyä tilanteen vietäväksi ja suostua elämään. Ankka oli poissa, minulla oli tilaisuus kasvaa.

Meillä oli ollut hyviä, ehkä unohtumattomiakin teehetkiä, mutta joku toinen tarvitsi ankkaani enemmän kuin minä. Joku toinen oli kiintyneempi siihen, ja valmis vaikka varkauteen saadakseen ankkani. Mikä minä olin esittämään vaatimuksia? Millainen nainen ei kykene luopumaan muovinpalasta? Enkö olisi ennemmin ollut kiitollinen yhteisestä ajastamme kuin ripotellut tuhkaa ylleni nyt, kun sen oli kerran päätyttävä?

Mutta tänä aamuna ankka oli omalla paikallaan puhtaana, suittuna ja hyväntuoksuisena nokallaan melko viaton ilme. Otin sen avosylin vastaan esittämättä kysymyksiä, vain ihan pikkuisen lempeästi toruen.