torstai 30. heinäkuuta 2009

Liha liikkuu.

Olin just ihanalla tanssitunnilla: siellä tehtiin sellaista vanhaa Broadway-showtanssia, paljon potkuja ja näyttäviä käsieleitä. Hillitöntä! Joskin se oli tietysti liian rankkaa minulle, olisi ollut vähän liikaa normaalistikin, ja aivan erityisesti nyt, kun pelkään koko ajan vähäsen ylittäväni jonkin rajan ja että sitte napsahtaa maha.

Olin siis varovainen ja pidin omia taukoja vähän väliä, koska tanssiminen oli niin hauskaa, ettei sitä voinut tehdä puolella teholla. Paitsi tietysti loppuvaiheessa voi: olen kyllä paljain jaloin tanssiessani tottunut hiertyneisiin isovarpaisiin, mutta tänään opin vielä vähän lisää niistä. Jos varpaasta lähtee yksi kerros ihoa rullalle, no problem, ehkä se nyt vähän tuntuu, ja kun nappaa häiritsevät jalankappaleet pois askeleen alta helpottaa taas ja voi jatkaa tunnin loppuun. Tänään kuitenkin irtoili kokonaista kaksi kerrosta isovarvasta (kiihottavaa, eikö?) ja pienestä lisäyksestä olisi jo alkanut hurme virrata. Se nimittäin kirveli jo ihan riittävästi, ja kaikenlaiset jive-hyppäilypotkut saivat tuskaisen sävyn. Kävelen nyt varpaat ilmassa kolmionmuotoisista Teräsmies-laastareista huolimatta (annoin ne T:lle häälahjaksi 2 vuotta sitten).

Olen näköjään edennyt kauas niistä ajoista, jolloin kipua ei tanssiessa näytetty (toisaalta silloin varvasteippi olikin rutiininomaisessa käytössä)... Tämä raskaus sai muutenkin tunnilla aikaan kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia päässä ja muualla, niin että edes varpaat olisin mieluusti pitänyt tukenani. Mutta ei, hauskuudesta pitää maksaa! Etsin jo balettiarkistoistani varvasteippiä (se löytyi lääkekaapista) ensi kerraksi.

Satuin itse asiassa keskustelemaan toisen melkolailla samassa tilassa olevan kanssa pahoinvoinnista ja baletista, ja opin seuraavat asiat: 1. Minulla on komea, klassinen venäläinen nilkka. 2. Monet ihmiset ovat valmiita jopa murtamaan jalkapöytänsä saadakseen samanlaisen. 3. Se varpaiden rutsauttelu jalkaa kaksinkerroin kääntämällä, joka on yksi suurimpia nautintojani, on lääketieteellisesti (vaan ei baletillisesti) hyvin, hyvin paha asia. 4. Jotkut väkivaltaan taipuvaiset baletinopettajat pitävät muutenkin luiden murtamisesta, ja venytyttävät lapsia lonkkia avaavassa ns. sammakkovenytyksessä ja sen aikana rusauttavat tanssijan ristiselän alas, mikä murtaa auki lonkat, jotka sen jälkeen (mahdollisesti) luutuvat baletillisesti oikeampaan asentoon. Hyvä Jumala!

Tämä kaikki järkytti sen verran, että oli pakko avautua oikein nettiin. Kiitos huomiostanne, täti poistuu taas.

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Hauskin kesämuistoni

Tiesin koko ajan että jossain vaiheessa pitää päästä pois. Sen sijaan että olisin lentänyt Thaimaahan viikoksi, sanoin välittömästi "joo", kun isi heitti ehdotuksen pienestä Tallinnan-risteilystä. Otin S:n mukaan, jätin kotini T:n ja kavereiden haltuun, maksoin kuusikymppiä isille (laskujeni mukaan se kattaa laivamatkan ja ruoat, jotka isi maksoi yhteisesti) ja päätin pitäytyä kohtuudessa tuliaiskrääsän ja -suklaan suhteen. Pikkuvelikin oli mukana. Tunnelma nousi nousemistaan aamuseitsemästä lähtien saavuttaakseen huippunsa yksisentoista tuntia myöhemmin. Jo menomatkalla meidän lasten täytyi mennä tax free -kauppaan karkkeja tervehtimään. (Tulomatkalla olikin eri laiva, joten sama ihmettelykierros oli ennen ostamista käytävä uudelleen!)

Kiersimme vanhaakaupunkia, minä pädin virollani, vaikka isi yritti toimia matkanjohtajana selvällä suomen kielellä, katselimme kaikenlaisia turismi-ilmiöitä ulkopuolisen hyväntuulisina ja pääsimme neuvostoliittolaisen tekniikan museoon (puhuin meidät yhdelle perhelipulle kaikki) Ladoja katsomaan. Minulle oli jäänyt häämatkalta reilut seitsemän kruunua, jotka käytin jonkinlaisessa "kaikenkaupassa" (mitä se olikaan viroksi) puolikiloiseen retropakettiin ruokasoodaa: se oli halpa, kaunis ja tarpeellisuuttaan ennen pitkää loppuun kuluva ja sen jälkeen kierrätettävä; lisäksi halusin 50 eurosentin arvoisesta kruunuläjästäni eroon. Kaikenlaiset käsityöt lumosivat. Italialainen pizza oli hyvää, joskin kaikenlaista mausteisuutta olisi saanut olla tuplasti, iih-ihanan kakkukahvilan kakut ja kaakaot olivat vielä parempia. Virolaisethan rakastavat kakkuja! Minulla oli taskusadetakki mukana, mutta rankahkojen sadekuurojen aikana olimme enimmäkseen katoksen alla.

Jossain vaiheessa
kymmentuntisen kävelyurakan loppupuolella alkoi tuntua siltä, että penkillä istuminen ei enää riittänyt virvoittamaan, joten noudatin Sushin neuvoa ja päätin sijoittaa omaisuuttani matkamuistokrääsän sijasta palveluihin: halusin jalkahoitoon! Kuinka helposti Suomessa pääsee lauantai-iltana kymmenen minuutin odotuksella ja 28 eurolla (no hei, sataman lähellä) tunnin mittaiseen pedikyyriin? Siinä nautiskellessani ja uhraamatta juurikaan ajatuksia seurueelleni, joka odotti minua ja parturoitavaa nuorta veljeäni penkillä istuen lueskelin hiuslehteä (ne ovat kyllä aina hirveän inspiroivia!). Keksin, että olen ollut väärässä uskoessani, että ylikasvanut hirveä polkkatukka on välttämätön välivaihe hiustenkasvatuksessa. Senhän voi kerrostaa ja silti säilyttää jonkinlaisen illuusion tietystä pituudesta!

Mainitsin suunnitelmastani jalkahoitajalle, jolle olin muutenkin avautunut viroksi koko ajan, ja tämäpä kysyi heti viereiden huoneen kampaajalta irtoaako vapaa aika. Irtosi, ja kun punavalkoisiksi lakatut varpaankynteni olivat kuivat, sipsuttelin vielä lipsittäväksi. Ekohenkisyyttäni en halunnut päähäni sampoota vaan pelkän leikkauksen, joka olikin nopeasti tehty (tosin lopputulos oli lyhyempi kuin olin ajatellut). Venäläinen kampaajani (päästyään vihdoin jyvälle ekohippeilystäni) ymmärsi jopa olla tarjoamatta minulle mitään aineita tukkaan. Pari kertaa yhteinen kielemme, huono viro, oli tehdä tepposet (vastasin vain "jah" kun en tiennyt mitä hän suunnitteli tekevänsä), mutta olin lopputulokseen tyytyväinen. Laskeskelin tosin eläväni hyvin, hyvin kapeasti kotiinpaluun jälkeen. Isi tarjoutui kuitenkin maksamaan yhteisen kauneushoitolalaskumme, kaksi hiustenleikkuuta ja pedikyyrin, joka ei sivumennen sanoen ollut kuin noin 70 euroa. (Olisi sen Suomessakin saanut jostain lähiökampaamosta etsimällä ja vertailemalla, mutta tuskin nyt ensimmäisestä vastaantulevasta spasta!) Hypähtelin loppuillan kevein jaloin ja päin, huomattavasti keveämmin kuin väsynyt seurue. Laivamatka menikin karkkia ostaessa ja ruokasoodaa valokuvatessa.

(En tosin päätynyt vielä silloin kotiin vaan unosille
S:n vierashuoneeseen, josta seuraavana aamuna heräsin kuluttamaan amerikkalaista romanttista ja ei-romanttista komediaa, hampurilaisia ja suklaata sellaisia määriä, että hirvittää. Mutta se on toinen tarina. Tästä onkin hyvä aloittaa opiskelu, joka itse asiassa alkaa kolmen tunnin päästä. Kiitos seurastanne, kuulemiin.)

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Lihapostaus.

Olin äsken oikein hyvällä keskivartalotreeni- ja venyttelytunnilla skipattuani sitä edeltävän bodypumpin. Tämän viikon liikunta onkin ollut lähinnä tuskaista ja tylsää. Keskivartalojumpan aluksi ohjaaja varoitti meitä siitä, että jotkin liikkeet saattavat näyttää hassuilta, mutta ovat kuitenkin hyväksi syville vatsalihaksille. Hassulta näyttävät liikkeet paljastuivat yllättävän tanssillisiksi tasapainoharjoituksiksi käsipainon kanssa (onneksi otin kolmikiloisen enkä esimerkiksi neli-), joita tehdessäni tunsin olevani taas elementissäni. Onneksi olin vielä pukeutunut paitaan, joka luo illuusion vyötäröstä, enkä eilen käyttämääni toppiin, joka ei. Aloin muistella tanssiaikoja ja sitä tanssiaiheista blogitekstiä, jota olen suunnitellut puolisen vuotta. Pääsin pätemään tanssitaustallani kunnolla kaikenlaisissa jalannostoissa ja varpaillaseisonnoissa, ja sepä oli pitkästä aikaa kivaa.

Aloitin balettitunnit kömpelönä ja luisevana 10-vuotiaana kaverin vanhoissa puvussa (violetti) ja tossuissa (vaaleanpunaiset) ja ohuissa valkoisissa sukkahousuissa. Muistan, että ensimmäistä tuntia varten mukanani oli eväänä voileipäkeksejä ja kurkkua. (Ystävä, jonka perässä tunneille tulin, ilmoitti että "teillä on pahaa kurkkua".) Jatkoin tanssitunneilla käymistä, ja halusin keskittyä ainoastaan balettiin. Jouduin kuitenkin osallistumaan myös luovan tanssin, sittemmin modernin tanssin opetukseen, mitä pidin nöyryyttävänä. Kaikki muu paitsi klassinen baletti oli silmissäni rumaa ja outoa, ja rumana pidin itseänikin, kun pakotettuna tein kummallisia liikkeitä, jotka eivät perustuneet siihen, mihin olin tottunut.

Jatkoin tunneilla käymistä ja aloin vuosien mittaan ymmärtää jotain modernista tanssistakin. Olin melko hyvä omalla alallani, mutta monet tanssikavereista menivät ohitseni taitojen monipuolisuudessa. Vasta myöhemmin olen alkanut kehittää itseäni monipuoliseksi tanssijaksi. Paremmat putoilivat yksi kerrallaan pois, käytännössä siis joko lopettivat tanssin teini-iässä tai siirtyivät arvostetumpiin oppilaitoksiin. Minun koulussani ei tehty tähtiä, mutta opettaja oli hyvä ohjaamaan harrastuksekseen, ilokseen tanssivia.

Tanssin yhä, suoritin samaan aikaan ylioppilaskirjoitusten kanssa tietyn tutkinnon, jonka nimen olen jo unohtanut (tässä kohdassa on pakko päteä, että olin ainut, joka sai sekä päättötyökoreografiastaan että opinnoistaan parhaan mahdollisen arvosanan), ja koska en saanut lukion jälkeen opiskelupaikkaa, jäin vielä yksinäni loistelemaan opistolle yhdeksi vuodeksi nuorempien ryhmässä. En kuitenkaan koskaan saanut yhtään pääosaa opiston esityksissä, sillä nuoremmasta polvesta muutamat ponkaisivat ohitseni sitä juuri itsekään tajuamatta. (Vaikka isojen kevätesitysten hohto olikin vuosien mittaan himmennyt ja niiden puutteet olivat tulleet esiin, olisin silti saattanut löytää käyttöä pääroolille tai parille.)

Lopetin säännöllisen treenauksen, kun tulin yliopistoon harrastettuani balettia yhdeksän vuotta. Otaksuin, etteivät aika, raha ja nivelet riittäisi enempään. En enää aivan ole varma, oliko lopettaminen hyvä asia, mutta en kenties olisi tullut aloittaneeksi muuta liikuntaa, jos olisin jatkanut baletissa. Yliopistoliikunta on tarjonnut kaikenlaisia tunteja, joista olen kokeillut kymmeniä. Mikään ei ole vielä noussut baletin vertaiseksi, sillä kyllästyn nopeasti, mutta olen oppinut liikkumaan monipuolisesti ja tanssimaankin kaikenlaisia lajeja: salsaa, sambaa, bailatinoa, funkia, afroa, itämaista.

Tänä keväänä olen todella innostunut yliopistoliikunnasta, ja treenaan usein jopa viitenä päivänä viikossa vähintään tunnin kerrallaan. Bodypump on tarjonnut jotain aivan uutta, ohjattuja lihaskuntoharjoituksia, ja vihdoin olen alkanut saada voimaa ylävartaloonikin. Nykyään olen tarkka siitä, että harjoittelen monipuolisesti, eikä vain yhteen lajiin keskittyminen tulisi enää mieleenikään. Koetan saada joka viikolle lihaskuntoharjoittelua, aerobista liikuntaa ja venyttelyä, vaikka nyt kesällä tunteja on tarjolla niukasti. Lisäksi olen vaikuttunut siitä, että yliopistolla liikunnanohjaajat - vaikka eivät nähdäkseni ohjaakaan kylliksi yksittäisiä ihmisiä - tuntuvat olevan erittäin hyvin perillä uusimmista tutkimuksista eivätkä piinaa liikkujia vanhentuneilla väitteillä esimerkiksi venyttelystä. Täällä olen oppinut, että venyttely tehdään kylmillä lihaksilla, että lonkankoukistajajumitus on istumatyöläisen pahin ryhtiongelma, että pään venyttämisessä ei käytetä kättä ja että pumppaava liike on hyvin kireän lihaksen venytyksessä hyväksyttävä keino.

Alan päästä takaisin kolmen vuoden takaiseen kuntooni, vaikka esimerkiksi jalkaterien ja tasapainon jatkuva harjoittaminen on tietysti vähentynyt baletin mukana. Käsien balettimaiset liikkeet ovat kuitenkin ilmeisesti jääneet kehooni lopullisesti. Olen jopa vahvempi toisista lihasryhmistä ja yritän seuraavaksi kehittää kestävyyttäni, joka balettiaikoina ei ollut kummoinen: sarjojen välillä oli paljon taukoja, eikä syke pysynyt kauaa yllä. Olen aina vihannut lenkkeilyä, mutta teini-iässä pakotin itseni siihen kuitenkin. En muista juuri kehittyneeni. En lenkkeile vieläkään, koska tiedän hauskempiakin tapoja liikkua.

Olen tehnyt jonkinlaisen periaatepäätöksen siitä, etten varmasti mene minnekään aikuisbalettiin kuolemaan häpeästä ja huomaamaan, miten paljon olen taantunut. Joskus tekisi silti mieleni kokeilla, mutta balettia ei ole juuri tarjolla halvalla ja helposti.

Osaan ainakin kuvitella, miten paljon vieraat tanssivaikutteet näkyisivät baletissani: en uskaltaisi ojentaa polvia ollenkaan eikä lantio varmasti pysyisi huomaamattomasti paikallaan.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Peijakas

Saatan olla hieman raskaana. Huvittelen keksimällä sille lukuisia sarkastisia, mutta lämminkenkisiä kiertoilmauksia, jotka väistävät kaikki tie-, kukka- ja (aivan erityisesti) enkelimetaforien kliseekuopat tuoden esiin, että en suostu "pysähtymään täynnä hiljaista ihmettelyä minkään fucking kauneuden/herkkyyden/täydellisyyden äärelle" ja lässyttämään tunteistani kritiikittä ironiatta kaiken maailman kopeloiville tädeille. Turisti on blogissaan jo varannut nimen Suolinkainen, ok, ei se ehkä olekaan aivan sitä, mitä tavoittelen, enköhän ehdi tässä keksi nimiä mielenkiintoiselle tilalleni. Yhtäkkiä tunnen lämmintä yhteyttä Turistin kanssa.

T ei tietenkään uskonut, että kaksi punaista viivaa merkitsevät sitä, mitä väitin niiden merkitsevän, koska "amerikkalaisissa elokuvissa siinä on aina sininen plussa". (Puhelussa kotoa rautatieasemalle:)
"Mä taidan olla nyt sitte raskaana."
"Ai jaa, mä voisin mennä Mäkkiin kun on hirvee nälkä ton matkan jälkeen."
Siinä teille liikuttunutta ihmettelyä, tädit!

Haluaisin tietysti avautua kaikille kauheasti, mutta saattaisi olla melko perseestä kertoa myöhemmin jokaiselle että keskenpä meni, kiitoksia mielenkiinnostanne. Vihjailujen aika siis. Täytyypä "kommentoida omaa tilaansa" blogissa vaan eikä ees Fäsärissä (ainakin vielä 5 minuuttia).