keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kodit

Aika monet tuttavani tarkoittavat "kodista" tai jopa "kotikodista" puhuessaan vanhempiensa kotia, lapsuudenkotiaan. Se on minusta hämmentävää: milloin he alkavat pitää omaa asuntoaan kotina? Puhuuko jonkun isä tai äiti mummolasta "kotinaan"?

Minä puolestani kannan aina kotia mukanani. Muutin nelisen vuotta sitten omilleni, aluksi kahden hengen soluasuntoon, sitten T:n kanssa yhteen pari kuukautta ennen kuin menimme naimisiin. Olin jo muutaman vuoden keräillyt "kapioita", uusia ja vanhoja omaa silmääni miellyttäviä taloustavaroita, koska muutto sinänsä ei ollut minulle mikään yllätys eikä epämiellyttävä tapahtuma. Heti muutettuani yritin sisustaa omat neliöni viihtyisiksi. En mielelläni ajattele asuvani opiskelijaboksissa enkä suuremmin välitä ankeuden estetiikasta. Minua on kyllä sanottu keskiluokkaiseksi... Mutta on tärkeää viihtyä asunnossaan. Miksi ajattelisin tämän kotini, kotimme, olevan jokin väliaikainen sijoituspaikka?

Olen turvallisuushakuinen ihminen, vai mitä sanotte seuraavasta: Aina tenttiin mennessäni varustaudun hyvin ja hankkiudun paikalle ajoissa, jotta ehdin valita hyvän istumapaikan (keskivaiheilta, ehkä vähän edempää) ja levitellä kaikki tavarani ympärilleni. Jos reppu täytyy jättää salin sivuun, kärsin. Tenttikoti rakentuu monista tarpeellisista ja ehkä tarvittavista esineistä: mukanani on, penaalissa (jolle olen ommellut liikkuvat silmät) tai irrallaan, kyniä (lyijytäytekynä ja lisälyijyä leipätekstiin ja mustekynä marginaaleja ja nimen, opiskelijanumeron, päivämäärän, kurssin yksityiskohtaisten tietojen ja muiden sellaisten markitsemistä varten; joskus myös tavallinen lyijykynä ja teroitin täytekynän hajoamisen varalta), viivotin, kumi (vaikka käytänkin ylensä lyijytäytekynän päässä olevaa, jonka voi ruuvata ylös ja alas kuin huulipunan), nenäliinoja, vesipullo, evästä (klassiset omena ja suklaalevy, tai banaani), opiskelijakortti henkilöllisyyden todistamista varten ja pieni rasvapurkki huuli- tai käsirasvaksi. Usein otan villasukat ja kaulaliinan, koska luentosaleissa voi olla liian tehokas ilmastointi.

Jos jokin luettelon osista unohtuu (tai jätän hybriksen kourissa jotain tietoisesti pois!) tulen katumaan sitä. Jonkin aineen ylioppilaskirjoituksissa jalkani palelivat, monessa tentissä olen kokenut äkillistä tarvetta rasvata ihoani. Muistan olleeni pöyristynyt, kun silloinen poikaystäväni (heh mikä ilmaus, kyseessä on tietenkin T) meni ruotsin kirjoituksiin mukanaan yksi kynä, ei kumia, ei teroitinta, ei eväitä! Vieläkin puistattaa! Itsehän menin samoihin kirjoituksiin, paitsi erittäin hyvin varustautuneena, myös kolme varttia etukäteen. (Vai tunninko.)

Kodin ulkopuolelle suuntautuvilla matkoilla tukikohdasta, hotellihuoneesta, joskus ennen jopa autosta, tulee nopeasti pikkukoti. Sinne jätetään osa tavaroista ja sinne on aina mukava palata, tuttuun paikkaan. Niin pitkälle en sentään mene kuin rippikoulussa (ensimmäisellä yötä-pois-kotoa-leirilläni ikinä, muuten) jotkut, jotka toivat kotoa omat teinijulisteet ja toivatko ihan stereot myös. Silloin muuten minä pidin melkein kaikki tavarani tiukasti jättimäisessä kassissani (silloin tuntui hyvältä idealta pakata kaikki samaan kassiin, jota tuskin sai ilmaan täyttämisen jälkeen) enkä esimerkiksi hyödyntänyt kaappeja, joita neljän hengen huoneessamme oli.

Sairaalassa viime keväänä oli ihanaa: samassa huoneessa melkein kaikki tarvittava lokoisaan elämään ja etenkin vauvanhoitoon. Tuossa oli pesuallas ja peili, tässä iso hoitopöytä, jonka alahyllyllä vaippoja, pyyhkeitä ja vaatteita, ylähyllyllä pumpulipuikkoja, altaan ja hoitopöydän välirakosessa isoiso vaipparoskis. Kaikkialla oli paljon laskutilaa, jonne oli ilo laitella omat kirjansa, vesilasinsa, hammasharjansa ja 15 paria lahjaksi saatuja vauvansukkia. Toisaalta minnekään muualle, esimerkiksi suihkuhuoneeseen tai vessaan, ei ollut syytä jättää omia tavaroitaan
, ja se helpotti olemista. Mikään ei ollut väärässä paikassa, kun sitä tarvitsi.

Vanhempieni kotona levitän tavarani ympäriinsä, koska tilaa on paljon ja eri tavaroiden tarvitsemispaikat kaukana toisistaan. Siellä se tuntuu turvalliselta, vaikka joskus jotain unohtuukin lähtiessä. Anoppilassa sama ei tunnu luontevalta. Meillä ei neliöiden vähyyden vuoksi ole useinkaan omaa tilaa, jonne levittäytyä rauhassa ilman vähintään koiran osallistumista. Toisaalta anoppilassa on helpompaa käyttää matkatavaroitaan, esimerkiksi kännykkää, koska se ei ole aina väärässä kerroksessa tai muuten kaukana.

Mainittu kännykkä on vanhempieni kodissa monesti muiden tavaroideni joukossa ja kuulomatkan ulkopuolella, koska taskuthan ovat naisten vaatteissa lähinnä koriste. Nenäliina niihin mahtuu, ei muuta. Joskus peruskouluaikoina sentään kuljetin aina taskussa pientä peiliä (minulla oli taipumusta nenäverenvuotoon, ja halusin nähdä heti mitä veri on sotkenut mennessään - ja muutenkin ulkonäkö oli tärkeä asia, meille kaikille) ja nenäliinaa, joskus rasvapurkkiakin (kuiva iho). Joskus minulla oli vuosia paitsi pitkät hiukset, myös tapana pitää niitä auki, ja toisaalta tarve saada ne usein kiinni kasvojen rasvauksen ajaksi. Silloin ranteessani oli aina hiuslenkki, ponnari, tai kaksi. Joskus ne suorastaan kuuluivat asuun. Nykyään, sivumennen sanoen, tavallinen napakka hiuslenkki ei totisesti mahtuisi ranteen ympärille! Mutta silloin ne tekivät turvallisen olon.

Olen nainen, ja kannan aina laukkua tai reppua mukanani. Tavallisten lompakon, kännykän ja avainten lisäksi siellä on (tietysti) nenäliinoja, rasvaa ja vesipullo, usein myös (iso ja painava) Moleskine-kalenterini, josta olen blogannutkin, kangaskassi ja joskus kyniä. Välillä huomaan kantavani mukanani kaikenlaista outoa, kuten klemmareita, roskia, vähänkäytettyjä paperipusseja, kumilenkkejä ja erilaisia lippulappusia, joita en todellisuudessa tarvitse. Usein, tai siis aina, minulla on kotona kirjoituspöydän vieressä jokin reppu tai iso kassi, jota käytän pääsääntöisesti (ja jossa on niitä kummallisia tavaroita) ja josta siirrän olennaisimmat kulloinkin mukaan otettavaan pienempään ja asuun soveltuvampaan laukkuun. Vauvan vuoksi pakkaan aina mukaan vaippoja lisävarusteineen, vaatteita ja harsoja, nykyään lelujakin, vähintään yhden kutakin lajia.

En kerta kaikkiaan tunne oloani turvalliseksi ilman kassia, ja sitä paitsi vain harvojen vaatteiden taskuihin mahtuvat välttämättä mukaan otettavat lompakko, kännykkä ja avaimet. Repun kanssa liikkuesani en myöskään joudu juuri koskaan kantamaan muovipusseja.

Passi ja hammasharja-elämä (tai kengät ja kassi- tai meikit, ketjut ja vyöt -elämä) ei ole minulle.

maanantai 23. elokuuta 2010

Emilia ystävämme

Saatuani tentin tehtyä heinäkuun lopussa olen keskittynyt lähinnä kirjojen lukemiseen - tosin aluksi onnistuin näköjään päätymään kirjaston raskaiden ja ikävien kirjojen hyllylle: löysin romaaneja ja esseekokoelmia, joiden lukeminen tuntui pänttäämiseltä eikä suinkaan laajentanut näkemystäni maailmasta tai saanut minua tuntemaan itseäni kiintoisaksi ja eri ihmiseksi, niin kuin esseet joskus tekevät. Pakotin itseni urakoimaan läpi useita kirjoja, koska olen jättänyt ihan liikaa asioita kesken muutenkin. Olen myös harkinnut lukupäiväkirjaa, täällä blogissa tai oikein paperilla. Harkinnut, en lupaa mitään.

Mutta tällä hetkellä luen englanniksi L. M. Mongomeryn Runotyttö-sarjan viimeistä osaa, Emily's Quest, suomennettuna Runotyttö etsii tähteään. Se sujuu hitaasti, mutta yllättävän sujuvasti, vaikka Montgomeryn käyttämä sanavarasto on melkoisen laaja - ehkä siksi, että olen lukenut kirjan aikaisemmin suomeksi, varmaankin kymmenisen vuotta sitten viimeisen kerran. Kirjaan uppoutuminen on vaikeampaa kuin edellisellä lukukerralla: vieras kieli vaatisi lukurauhaa, mutta meluisa poikanen, pyykkikone, videopelaava mies ja naapuritkin vielä estävät liiallisen tajunnankatoamisen.

Toisaalta hitaus on hyvästä, koska pystyn saavuttamaan saman vauhdin kuin ala-asteikäisenä eikä kirja lopu liian nopeasti, kuten muuten saattaisi käydä. Jännitys ehtii kohota: saako Emilia tietää, että Teddyn äiti varasti sen rakkaudentunnustuskirjeen? Antaako Murrayn ylpeys periksi juosta Korkean Johnin metsään ("Lofty John's bush"), kun Teddy viheltää? Nyt aikuisena ymmärrän enemmän kirjasta - lapsena pidin sitä jotenkin vaikeana ja erilaisena kuin kahta edellistä sarjan kirjaa, mutta nyt monenlaiset mysteerit selviävät ja ovatkin aivan yksinkertaisia. Oikeastaan en edes muista, mitä lapsena pidin kirjassa niin vaikeana ymmärtää. Kohdassa, jossa Teddyn äiti kertoo lampun pudonneen ja syttyneen tuleen (ja aiheuttaneen arven hänen kasvoissaan), tulin vasta nyt ajatelleeksi, että kyseessä ei muuten ollut sähkölamppu...

Lisäksi huomasin asian, jota suomenkielisessä kirjassa ei ole: vuosiluvun Emilian päiväkirjamerkinnöissä. Se on yksinkertaisesti "19--". Tekstistä käy ilmi, että tapahtumat sijoittuvat jonkin verran ajassa taaksepäin - kirjat on painettu 1920-luvulta alkaen - Montgomery esimerkiksi sallii kaikkitietävän kertojan tulla silloin tällöin kuuluvammaksi ja huomauttaa vaikkapa tietynlaisten hihojen olleen "siihen aikaan kovin suosittuja". Kirjoittaja ei siis ota kantaa tarkkaan tapahtumahetkeen, ehkä siksi, että lukijan olisi helpompaa keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin ja kokea ne läheisiksi.

Ensimmäistä kertaa ajattelin sitäkin, että päiväkirjamerkintöjen välissä saattaa olla viikkoja. Tekstissä on siis aukkoja enemmän kuin tiesinkään. Emilian päiväkirjan ulkopuolisessa kerronnassa kuukausia saatetaan kuitata parilla kappaleella. Oliko näin kahdessa ensimmäisessä kirjassa? Miksi Montgomery panee Emilian riutumaan Teddyn perään (joka ei tarkista, onko rakkaudentunnustuskirje tullut perille; ei ole) yli kahdeksi vuodeksi käsittelemättä tätä aikaa paljoakaan? Mitä hyötyä romaanille, kerronnalle, henkilöiden kehitykselle on näin pitkästä ajasta? Tietäisinpä jotain kirjallisuudentutkimuksesta.

Ja sitten voi tietysti aina nauraa puberteettisesti sellaisten sanojen kuin pussy, gay ja queer - muutamia mainitakseni - merkitysten muuttumiselle kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Sain kirjan Pieni runotyttö 8-vuotispäivänäni ja pian joululahjaksi seuraavan osan Runotyttö maineen polulla. Osaan ne melkein ulkoa, vaikka varmaankin uudelleenluenta aikuisena voisi muuttaa käsitystäni niistäkin. Olen lukenut myös Annat ja muut, mutta Emilia vetoaa minuun enemmän. Ala-asteella kirjoitin joskus päiväkirjaa ja jonkin runonkin (hrr) epäilemättä juuri Emilian innoittamana. Harmi, ettei kotoisen lähiön luonto oikein tarjonnut samanlaisia elämyksiä kuin Uuden Kuun hedelmätarha ja Prinssi Edwardin saaren rannat. Nykymaailmassa on liikaa vieraita ihmisiä, liikaa rumia esineitä ja myllerrettyä luontoa. Vasta nyt näen, miten suuri osa luonnolla on Montgomeryn kirjoissa - mistä sellaisen täydellisen runollisen miljöön löytäisi omaan elämäänsä? Kirjoittaminenkin olisi hienoa, ihan noin esteettisestikin, ja jotta voisi sanoa "kirjoittavansa", mutta mitä kirjoittaa, jos ei ole runoilija?

Uuteen Kuuhun voi paeta ajatuksissaan, mutta ei sinne voi pitkäksi aikaa jäädä. Ja kuka haluaisikaan jäädä yhteisöön, joka on täynnä pahansisuisia tätejä, jossa tärkeimmät kirjeet aina katoilevat ja jossa 24-vuotias naimaton nainen on pulassa?