maanantai 23. marraskuuta 2009

Viherpirtelö!

Olen antanut viherpirtelöille uuden mahdollisuuden, ja se kannatti. Ostin sauvasekoittimen, koska viime talvena ostamani monitoimikone ei tehnyt pirtelöstä tarpeeksi pientä mössöä, ja ok, kyllä tämänkin tekemässä on sattumia, en tiedä mistä hifistelijät hankkivat laitteensa joilla raaoistakin kasveista saa unelmanpehmeää smoothieta, mutta ainakin meillä on nyt sauvasekoitin. (Ja monitoimikone vaihdetaan piakkoin K:n äidin hirvenlihaan! Jee riistaa!) Viime vuonna kokeiluni päättyivät siihen, että kone ei ollut tarpeeksi oikeanlainen, ja etenkin siihen, etten koskaan onnistunut keksimään siedettävän makuista kasviyhdistelmää. Eilen keksin sattumalta yhden, joka maistuu suorastaan niin hyvältä, ettei minulla ole vaikeuksia sen syömisessä, kunhan maltan olla panematta sekaan kaikkea yltiöterveellistä makua pilaamaan. Jaan reseptin kanssanne! Olkaa hyvät:

Raikas, hyvä ja kauniinvärinen viherpirtelö
, jossa ei ole banaania, koska en oikein tykkää siitä pirtelöitynä.

1 omena kuorineen, no, ehkä siemenkodan voi poistaa
1 kiivi ilman kuoria
vajaa 10 cm kurkkua
pieni kourallinen persiljaa
1/3 tummaa ruukkusalaattia
pari rkl liotettuja siemeniä (sulavat kai paremmin?)
kourallinen parsakaalia
kunnolla hunajaa
jonkin verran, sopivasti, vettä

Kaikki pirtelöidään sauvasekoittimessa.
(Kannattaa käyttää sitä isoa terää, joka on kiinni astiassa, eikä sitä sauva-sauvapäätä.) Tästä tulee noin puoli litraa.

Jätän nyt toistaiseksi huomiotta kaikki ne hifistelijät, joiden mukaan tummanvihreitä kasveja pitäisi vaihdella päivittäin, kaiken pitäisi olla luomua (raha! Ei edes kaiken kotimaisuus ole oikein mahdollista. Joskus kyllä kasvatan kaiken itse) ja kasveja ei ylipäänsä saisi yhdistellä miten huolettomasti tahansa, vaan tarkkojen happo-emästasapainojen mukaan. Se, että tämän tekeminen ja syöminen olisi jotenkin nopeampaa kuin kaiken syöminen erikseen kokonaisena ei kyllä pidä paikkaansa, koska minä saan kulumaan runsaasti aikaa ainesten valikointiin, pesemiseen ja pilkkomiseen ja valmiin pirtelön hitaaseen pureskeluun (koska sylki on tärkeää ruoansulatukselle jnejne).

Haluaisin kovasti käyttää myös ns. villivihreitä eli syötäviä luonnonkasveja, mutta vaikkei olisi marraskuukaan en viitsisi lähteä ulos niitä etsimään: tässä lähellä ei ole yhtään neliötä maata, jota kehätie ja koiranulkoiluttajat eivät olisi saastuttaneet syömäkelvottomaksi. Muutan maalle. Itse kasvatan rikkaruohoni. Saavatpa naapurit ihmetellä.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Aistikirjoitus: Haju

Mieltäni on pari päivää vaivannut asia, jonka olen tosin melko huolettomasti tiedostanut ennenkin: en tuoksu kovinkaan hyvältä. Äiti halasi minua lauantaina, ja sen jälkeen käski tuulettaa päälläni olevan mekon, koska "se haisee eltaantuneelta kookokselta". Tuuletin toki, mutten muita vaatteitani, jotka tietenkin lähempänä ihoa olleina haisivat paljon enemmän. Äiti tiedotti minulle, että muut ihmiset haistavat herkemmin hajuja, joihin itse on niin tottunut, että tuskin huomaa niitä. Hän oli tietenkin oikeassa, kaikkeenhan tuo sääntö pätee.

Olen usean vuoden ajan siirtynyt jatkuvasti ekompaan ja ekompaan suuntaan enkä käytä oikeastaan koskaan hajustettuja hygieniatuotteita, en itseni enkä ympäristöni puhdistuksessa. Vaikka peseydynkin päivittäin ja pyrin välttämään suoranaista hienhajua, ympärilläni (ilmeisesti) leijailee epämääräinen sekoitus iholle kosteutustarkoituksessa levittämieni ja ennen kaikkea vaatteisiin pinttyneiden kasviöljyjen sekä pyykinpesuun käyttämieni pesupähkinöiden tuoksua. Etikkaakin käytän huuhteluaineena sekä pyykin- että hiustenpesussa, mutta elättelen toivoa, että se haihtuu ennen päätymistään ihmisparkojen nenään.

Kookosöljy, se kallis, kylmäpuristettu ekokauppojen versio, tuoksuu oikeastaan vielä ihan hyvältä tuoreena. Mutta vaatteisiin, etenkin paitoihin, ja kaikkein eniten yöpaitoihin, jäädessään se ennen pitkää eltaantuu inhaksi. (Luonnollisesti se myös tahraa vaatteet. Yhdessäkin tiukassa yläosassa on décolleté-alueella tummempana näkyvä kolmio, jossa on vielä pervo vaalea raita tissien välissä! Huomasin sen pari päivää sitten!) Pahimmillaan haju on pitkään kaapissa seisseissä paidoissa: välillä olen ihmetellyt, tuleeko haju sittenkin vaatekaapistani. Ehkä se johtuu vain pitkistä pesuväleistä. (Jos en kerran edes käytä jotakin vaatetta, miksi pesisin sen yhtäkkiä?) Olen "ratkaissut" ongelman väliaikaisesti sekoittamalla kookosöljyyn jotakin hyväntuoksuista, kallista eteeristä öljyä, kuten kardemummaa tai greippiä. Silloin tuoksu on hyvä, mutta eteeriset öljyt haihtuvat kuitenkin pian ja alkuperäinen tuoksu tulee viimeistään pinttymisvaiheessa esiin.

Miesparkani ilmoittaa aina minun tuoksuvan hyvältä sellaisina päivinä, kun olen pukeutunut johonkin vain kerran pestyyn kirpparilöytöön - jossa siis on vielä jälki edellisen käyttäjän hajusteista. T on jo tottunut minuun, mutta erityisen pyhää vihaa hän silti vielä tuntee rakasta, pehmeää, kauniinväristä aamutakkiani kohtaan: siinä on jostain syystä erityisen voimakas eltaantunut haju, joka ei lähde pesussa eikä ihan helposti tuulettamallakaan. Syyttäisin siitä itseni ja rasvojeni ("ja pierujen", sanoisi T, joka ei tosiaan erota härskiä rasvaa pierusta - ei niin, etteikö eettisyyteen ja ekologisuuteen pyrkivän ihmisen ruokavalio "joskus" aiheuttaisi "pieniä" vatsavaivoja) lisäksi vaatteen materiaalia, sillä kyseessä taitaa olla silkka tekokuitu.

Hiusteni tuoksua T taas kuvailee "pukluksi". Se johtuu tietysti no 'poo -aatteestani: En halua käyttää liian tehokkaasti pesevää, päänahan luonnollisen talinerityksen raunioittavaa, hiukset latistavaa ja sähköistävää sampoota, joka tällä hiuslaadulla pakottaa ihmisen käyttämään pesun jälkeen muotoilutuotteita. Aivan erityisesti inhoan ja pelkään syöpää ja allergioita aiheuttavia, muoviin pakattuja markettimyrkkyjä. Ruokasooda ja omenaviinietikka puhdistavat hiukset riittävän hyvin. Ne ovat kuitenkin melko vahvoja aineita, eikä niitä pitäisi käyttää usein. Olen siis pyrkinyt jo kahden vuoden ajan harventamaan pesuväliä, mutta olen toistaiseksi päässyt vasta viikkoon - ja senkin hintana ovat muutaman viimeisen päivän ajan sanalla sanottuna likaiset hiukset. (Miksi toiset onnistuvat ja minä en? Jotkut pesevät aina pelkällä vedellä ja nauttivat puhtaista, ihanista hiuksista. Epistä.) Katselen päivittäin toisten ihmisten viimeisen päälle puhtaita, keveitä, ihania hiuksia tiettyä haikeutta tuntien. Joskus käytän sentään ekokaupan palasampoota. Se pesee tehokkaasti, mutta hiukset ovat sen jäljiltä litteät ja sähköiset ja tietysti rasvoittuvat nopeasti uudestaan.

Oma hajuaistini ei ole erityisen tarkka, onneksi. En osaa kuvitella, että siitä olisi mitään erityistä iloa arjessa, kun tarkka kuulokin on lähinnä kiusaksi (terveisiä vaan metroasemien "ihmiskorvalle kuulumatonta" ääntä lähettäville pulunkarkottimille, jotka eivät edes karkota niitä puluja). En esimerkiksi toisen S:n tapaan pysty ilmoittamaan, että ihoni tuoksuu joltakin, "koska syön niin paljon eläinrasvaa" - mistä minä sen tietäisin?

Olen selvästi ajautunut ekohippeilyssäni jonkinlaiseen puhdasoppisuuden ansaan: mikään suoritus ympäristön ja oman terveyteni eteen ei riitä, enkä enää tiedä mitä tehdä. Siirtyminen markettien hajustettuun eläimillä testattuun muovipulloissa myytävään myrkkykosmetiikkaan ei houkuta - ja houkuttaa kuitenkin. Ekokauppojen kosmetiikka maksaa niin paljon, että sen käyttäjäksi ryhtyminen vaatisi taloudellisia uhrauksia jollakin muulla saralla. Hyvältä tuoksuminen ja näyttäminen on jotain, jota jo pitkään olen ajatellut vain muille ihmisille tarkoitettuna asiana.

Tänään Hesarissa oli juttu ilmiöstä nimeltä kodo, 'tuoksujen tie'. Japanista peräisin oleva, hm, harrastus pitää sisällään erilaisten tuoksujen nuuhkimista - tai, oikeata termiä käyttäen, kuuntelemista. Olen usein tuoksupallon kanssa tehtävässä chiball-jumpassa ajatellut, että minun pitäisi hakea fyysistä nautintoa useammin tuoksuista kuin mauista - olisi nimittäin paljon halvempaa ja ennen kaikkea terveellisempää kuljeskellä tuoksuvissa talvipuutarhoissa tai hajuvesiosastoilla kuin syödä makeita herkkuja - kysehän on varmaankin pohjimmiltaan saman tarpeen tyydyttämisestä.

Lopputulos: T taitaa todella rakastaa minua. Ehkä hän ansaitsee sen, että vaihdan kookosöljyn oliiviöljyyn. Se on halvempaakin, vaikkei tietysti niin tehokasta iholle. Ja ehkä, ehkä joskus ostan atooppiselle itsellenikin jotain oikein iholle, eikä ruokaan, tarkoitettua voidetta.