keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Paikka yksi on

Jäimme tänään päiväkodistatulomatkalla lasten kanssa leikkipuistoon. Pikku t kiipeili kiipeilytelineessä ja koetti saada viereen leiriytyneiden ala-asteikäisten tyttöjen huomion ja leikkiseuran. Sopuisasti jaoimme elintilan koululaisten kanssa, jotka ulkomuodosta ja puuhista päätellen olivat lapsuuden ja esimurrosiän välillä -- heillä oli heikosti leikkimiseen sopivat, mutta silti hiekkaiset vaatteet, piknikviltti kiipeilytelineen alatasanteella, barbit, voileipiä ja suklaavanukkaita, ja he olivat nauttimassa samasta tyynestä maaliskuun iltapäivästä ja dolce far niente'sta kuin mekin. Kommentoin välillä heidän toimiaan hyväntahtoisesti ja muistutin pikku t:tä antamaan heille rauhan hengailla keskenään vailla todennäköisesti ei-toivottua viisivuotiasta seuraa (en tosin näillä sanoilla). Ponnistelin ollakseni mukava aikuinen. Jonkinlainen rooli sitä tulee väistämättä otettua, kun tapaa itseään paljon nuorempia.

Sitten tytöt viskasivat eväsroskansa maahan -- sentään vähän epäröivin ja noloin liikkein eivätkä aivan paatuneesti. Onnittelin hiljaa itseäni siitä, että olin jutellut heidän kanssaan ensin mukavaan sävyyn, koska tietysti huomautin heille, että roskat kuuluvat roskikseen (suunnilleen "ne ovat ikävännäköisiä siinä maassa, ja miettikää jos joku pikku orava syö tuota muovipurkkia ja saa mahansa kipeäksi ja öö tota"). Tytöt ihmettelivät, missä niitä roskiksia muka on. Pikku t pelasti meidän kaikkien kasvot näyttämällä kaaaaaukana olevaa syväroskista ja viemällä innokkaasti ("kuin salama! tuliko ilmavirta kun juoksin!") vanukaspurkin sinne. Homma hoidettu. Lopulta tytöt jopa lahjoittivat yhden ylimääräisen, poisheittämiseltä säästyneen voileivän hänelle (mistä olikin kotimatkalla iloa) ja seurasivat pienempänsä leikkiä, auttoivatkin kerran tai pari, ja vaihtoivat kanssani vielä muutaman mukavan sanan.

Näyttäisi siis siltä, että minusta on tullut kaupunkiympäristön turvallisuutta luova tekijä. Olen siirtynyt pois yksinomaisesta katseen/toiminnan kohteen ja potentiaalisen uhrin asemasta, joka minulla itsestäänselvästi nuorena naisena on ollut, sillä olenhan nyt äiti. Kuka nyt äitiä häiritsisi tai väkivaltaisi? Äidit lapsineen vakauttavat ja rauhoittavat julkista tilaa ja tuovat eväineen ja komentoineen sinne kodinomaista, vaaratonta ennalta-arvattavuutta. Arkea. Mukavat äidit saavat ihmiset tuntemaan olonsa rakastetuiksi, mutta ikävätkin äidit ainakin pitävät yllä järjestystä ja vähentävät yleistä perseilyä. Lasten liikenneoppaissa teroitetaan, että jos eksyy ja apua on pakko pyytää, on etsittävä mieluimmin äiti, jolla on mukana lapsia. "Hän ymmärtää tilanteesi." Eikä vaikka sieppaa ja, no niin, lukee rivien välissä vain aikuisen silmille.

Minulla on siis yhtäkkinen vastuu vähän kaikista lapsista, ja aikuisistakin, mutta myös valtaa. Olen ulkona kulkiessani tietoinen katseista, jotka kohdistuvat lasta liinassa kuljettavaan, ja jaksan melko kärsivällisesti vastailla kyselijöille, mistä saa näitä mahtavia takkeja, joiden alle mahtuu kaksi ("netistä ja Hakaniemestä") ja kertoa, että hippei liinailu on kivaa ja hyväksi lapselle ja kantajallekin. Juttelen pikku t:n päiväkotikavereille, joita kiinnostaa "pikku t:n vauva" ihan valtavasti. Hyvänä päivänä teen parhaani näyttääkseni metrossa hyvää esimerkkiä siitä, miten miellyttävästi käyttäytyy perhe, jossa perheenjäsenet ovat ristiriitatilanteissakin samalla puolella, ja kaikkien tunteita sanoitetaan lempeästi ("Huomaan, että rypistät kulmia ja yrität lyödä pikkusiskoa. Taidat olla aika vihainen? Oletko pettynyt kun vauva saa sinusta liikaa huomiota ja sinä liian vähän? Ymmärrän sen. Mutta lyöminen sattuu, enkä halua että satutat muita. Kerro mieluummin sanoilla, kun harmittaa. Itse asiassa äitikin on nyt aika nälkäinen ja hikinen ja muistat ehkä että silloin minä en jaksa kovin paljoa nyt vittu irti siitä vauvasta senkin kakara tai ei lähdetä enää ikinä ihmisten ilmoille!! Ollaan kotona vaan riitelemässä jos kerran olet tuollainen ja missä perkeleessä se välipalapatukkakin on kun sitä tarvitaan!!! Miksei kukaan välitä minusta!!").

Luon julkisessa pelkällä olemisella ja olemuksellani turvallisuutta, mutta hyödyn siitä myös itse. Jostain syystä, ja epäloogisesti, pimeällä pyöräily on pelottavaa, kävely vähän vähemmän pelottavaa, mutta kaikkein vähiten pelottaa kävellä lapsen tai vauvan kanssa. Koska paikalla on äiti, ja äidin kanssa olet turvassa?

Metsä puilta

Yritin varastaa hetken blogatakseni kerrankin juuri silloin, kun idea keksiytyy. Tyttäreni tuossa lattialla kertoo, että olin väärässä. Hän viihtyi lempipaikassaan -- lattialla juuri liinasta ulos otettuna ja vapaudestaan riemastuneena -- tasan siihen asti, että kirjauduin sisään blogipaikkaan. Sitten: äääää! ähä-ähä-ähää-ähäää-äääääähähäää!

Sijoitan vauvan toiseen lempipaikkaansa ja jatkan yhdellä -- puolellatoista kädellä. Lyhyin virkkein. Monin typoin.

Päätin siis vihdoinkin ruveta pitämään lukupäiväkirjaa. Huomaan säännöllisesti, että täytyisi palata johonkin tekstiin, täytyisi tarkistaa sanoiko meidän kaikkien lempilähde (nimeltään Joku Joskus) todella niin kuin muistan hänen sanoneen. Enkä tietenkään muista kuka ja missä ja sanoiko. Tämän voisi aika helposti ratkaista kirjoittamalla lukemistaan kirjoista ylös jotain yksinkertaisia tietoja ja vähän tiivistelmää.

Minulla on sattumalta tyhjä mustakantinen kirja odottamassa (siitä piti tulla tavallinen päiväkirja, mutta vanha täyttyy nykyään niin hitaasti että turha tuota on seisottaa pöytälaatikossa), ja nyt pitäisi ottaa se esille, etsiä olennaista ja tehdä päätöksiä (se tekee minulle hyvää, siis päätöksenteko jossain muussa kuin tölkkipapu-, valkopyykki- tai pikkuaurinkolasiasioissa) ja vedellä sarakkeita ainakin julkaisuvuosille ja parhaille sitaateille. 

Kuinka hienoa tuleekaan olemaan, kun puolikkaan muiston perässä voi selata vain lukupäiväkirjaansa ja helposti oppia, että se olikin Vesa Nevalainen siinä kirjassa "Aikuinen ja lapsi", joka sanoi että mitäs se nyt sanoikaan. Joka kirjasta bloggaaminen ei olisi mahdollista, eikä tarkoituksenmukaistakaan, mutta kyllä nyt paperiseen päiväkirjaan täytyisi sen verran ehtiä kirjoittaa, että ottaa edes luettujen kirjojen tiedot ylös. Ja sitten niihin voi joskus palata! Helposti!

Täytyy vain tehdä päätös myös siitä, mikä lasketaan lukemiseksi (ja kirjaksi). Jos selaan kylässä epäsosiaalisesti kirjahyllyn läpi, mutta en lainaa mitään kotiin? Entä jos käytän tosi kauan aikaa aikakauslehteen? Jossa on fiksuja tekstejä? (Talvella luin kuukauden verran hitaasti Intelligent Life'ia ja tunsin itseni älyköksi (tuo taivutusmuoto auttaa myös). Hillittömiä juttuja. Kerrankin jotain aivan muuta. Ne perhelehtien vauvannukuttamis- ja välikausihaalarivertailujutut olikin jo vähän nähty.)

Entä lyhyemmät tekstit? Kuinka monesta tekstistä minun oikein pitää kirjoittaa tiivistelmiä ja antaa tähtiä! Apua!

Näen itseni kopioimassa käsin nettiosoitteita mustakantiseen kirjaan, arvioimassa vaalimainoksia, referoimassa itse kirjoittamiani tehtävälistoja, horjuvani kahden ja kolmen tähden välillä ärsyttävän ruotsalaisella tyylillä täyteen kirjoitettu kauramaitopurkki kädessä, kunnes jämäkän ystävälliset valkotakkiset puuttuvat asiaan.