torstai 20. marraskuuta 2014

Näkökulmia: H. K. Riikonen ja Eero Tarasti: Eero ja Hannu

Tällä kertaa Ronjan ja minun luettavana oli kahden helsinkiläispojan (ja tulevan tutkijan) autenttinen, toimitettu kirjekokoelma 60- ja 70-luvuilta. Tuona aikanahan kirjeiden kirjoittelu oli arkisempaa kuin nykyään, mutta ei näitä kahta voi silti ihan tavallisina normaalilyseolaisina pitää. Eero ja Hannu ovat aineellisesti turvatuissa oloissa kasvaneita ja klassisen hyvän kasvatuksen saaneita poikia, jotka viettivät kumpikin tahollaan kesät maalla ja kirjoittelivat toisilleen, ja tietysti muillekin ystävilleen. Heillä oli 12-vuotiaasta lähtien selkeä käsitys siitä, mitä asiallisessa kunnon kirjeessä tulee olla: perusteltuja mielipiteitä antiikin ajan näytelmistä, väittelyjä kirjallisuudesta ja musiikista, latinankielisiä lentäviä lauseita. Kirjoitusvirheitä huolellisten ja vähän pitkäpiimäisten luontokuvausten keskellä. Ja silloin -- harvoin -- kun jokin on muuttumassa oikeasti mielenkiintoiseksi, tekstistä on poistettu katkelmia!

Kirja on painettu vuonna 1998. Julkaistua kirjeenvaihtoa jatkuu pitkälti toistakymmentä vuotta. Esipuheen ja alaviitteet Tarasti ja Riikonen ovat kirjoittaneet yhdessä niin saumattomasti, että lukija ei voi olla varma, kumman ysärinäppäimistöltä teksti on lähtöisin. Itse asiassa kirjeistäkään en aina pystynyt erottamaan ystävyksiä toisistaan. Ehkä luin paksua kirjaa huolimattomasti. Kävin sen kimppuun innolla, mutta sitten se vain jatkui ja jatkui... Kirjassa ei tietenkään ole varsinaista juonta saati draaman kaarta. Sehän koostuu yksittäisistä teksteistä ja niiden muodostamista keskusteluista.

"50-luvun tyttöni" (joskaan en sen seuraajaa,  kirjekokoelmaa "50-luvun tyttöjen ystävät", joka ilmestyi samana vuonna kun "Eero ja Hannu") lukeneena odotin löytäväni kirjan sivuilta nuoruutta ja hehkutusta, ja edes ihan vähän tirkisteltävää. Niitä oli aika niukalti. Parin latinan kielioppeja kesälukemisekseen ahmivan älykön perusteella on paha mennä tekemään päätelmiä, mutta kyllähän sukupuoliroolit ovat aikamoisesti muuttuneet vuosikymmenissä. Ja vieläkin taitaisi ihmissuhteiden kääntely ja pohtiminen olla sallitumpaa tytölle kuin pojalle. Luin ja luin iankaikkisia keskusteluja Wagnerista, ja siinä se nuoruus sitten vähän hussahtikin ohi. Vain alaviitteet kertovat perheenjäsenten sairastumisista ja kirjoittajien kihlauksista! Mitä pelleilyä tämä tämmöinen on!

Kirjekokoelman ongelma on tietysti sama kuin vaikka aikakauslehtinipun tai kolumnikokoelman ongelma. On tekstilajeja, joita pitäisikin lukea pala kerrallaan. Eikä urakoida läpi monen vuoden kirjoituksia parissa päivässä! Toisteisuus puuduttaa, hidas kehitys muuttuu jotenkin luonnottoman nopeaksi. Aivot eivät ehdi pureskella asioita niin kuin kirjoittaja tarkoitti.

Tämän teoksen kiinnostavin anti on metaa. Kirjeet alkavat ja loppuvat useasti toisen kirjoitustaidon ylistyksellä ja oman kömpelyyden harmittelulla. Vanhimmat kirjeet onkin hävitetty itsekritiikin vimmassa. Pojat pyytävät ja antavat neuvoja tyyliseikkojen kanssa painiskeluun ("P.S. Pelkään pahoin, että kirjeissäni toistan tarpeettoman usein samoja sanoja ja sanontoja. Ehkäpä ystävällisesti huomautat minulle, kun havaitset sellaista. H."), ja juuri tällaisissa kohdissa teksti on aidoimmillaan. He osoittavat toisilleen suurta luottamusta ja kiintymystä ja mainitsevat useita kertoja odottavansa kaikista eniten juuri toistensa kirjeitä. Kuitenkaan esimerkiksi ihmissuhteista he eivät juuri sanaa vaihda (paitsi ehkä niissä poistetuissa kohdissa?).

Esipuhe on mielenkiintoinen. Tekijät kirjoittavat tunnistettavalla yhteisellä tyylillään kirjeenvaihdosta yleensä ja etäännyttävät julkaisuhetken itsensä kirjeistään viittaamalla kirjeenkirjoittajapoikiin kolmannessa persoonassa (!). Puhetta menneestä maailmasta ja ajasta ennen sähköpostia sävyttää haikeus, sillä vuosituhannen vaihteen näkökulmasta katsoen nykyajasta "ei todellakaan säily enää yhtään dokumenttia siitä mitä ihmiset sanovat toisilleen".

Esipuhekin ammentaa maailmankirjallisuudesta ja asettaa puheena olevat henkilöt osaksi historiallista jatkumoa. Teksti tunnistaa ja ihmetteleekin kirjeiden muodollisuutta ja pidättyväisyyttä yksityisasioiden ja tunne-elämän käsittelyssä. Esipuheessa käytetään Eeron ja Hannun kirjeistä ja niiden kirjoittajista sellaisia määritelmiä kuin elitistinen, häveliäs ja ylevä -- "[m]illaista itsehillintää tämä vaati, sen voi vain jälkeenpäin arvata". Ja ihan kuin rivien välissä kukkisi näihin "elämästävieraantuneisiin kaunosieluihin" ja "pikkupoikiin, jollaisina he pysyvät kaikessa pikkuvanhuudessaan yllättävän kauan" kohdistuvaa, myöhemmin kehittynyttä lempeää huumoriakin.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Aistipostaus: Tunto

Yritin kommentoida tätä teepostausta, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähti lapasesta. (Käytän usein sellaisia ilmauksia kuin "lähtee lapasesta", "minusta tuntuu", "hieroa naamaan" -- selvästi tuntoaisti ansaitsee oman postauksensa.)

Tuntoaisti on ehkä tärkeimpiä aistejani. Vaatteiden ja kaiken tuntumalla on väliä, ja olin varmaan lapsena sellainen raivostuttava pikkutarkka olio, jonka hihat eivät saaneet olla eri tavalla käärittyinä. Vihasin vuosituhannenvaihteen kittanoita paitoja, joissa tuli kylmä ja alaston olo. Käärin balettiaikoina nutturoitani hartaasti ja huolella. Nykyään käytän aina villasukkia, eikä tulisi mieleenkään pukeutua vaatteeseen, joka täytyy silittää. En koskaan istu, jos voin maata oikosenani sohvalla tai sängyllä. Rasvaan kasvoni heti, jos iho kiristää. Sidon kantoliinat tarkasti, jotta meillä molemmilla on mukava olla siellä sisällä. Haluan tehdä asiat ergonomisesti ja kätevästi. Pidän hieronnasta. Minulla on ajoittain kausia, jolloin jaksan välittää ulkonäöstäni mukavuuden kustannuksella, ja sitten taas ei ole. Kenkien on syytä olla todella mukavat, hinnasta viis. Haluan että ympärilläni on miellyttävän tuntuisia asioita. Käyn pilateksessa, koska terveys ja ryhti, jotka minusta mitä suurimmassa määrin määrittyvät tuntoaistin kautta, ovat tärkeämpiä asioita kuin näyttävillä urheilusuorituksilla päteminen.

Syömis- ja juomisnautintoonkin vaikuttaa tuntoaisti. Teen lämpötila on tärkeä. Liian kuuma tee polttaa ja turhauttaa ja estää maistamasta kunnolla, mutta vähän liian jäähtynyttä teetä voi kyllä juoda. Parhaimmillaan pitäisi voida juoda isoja kulauksia niin, että se melkein polttaa mutta ei kuitenkaan. Ruoassa sama juttu. Suklaassa on tärkeää, ettei se tummuudestaan huolimatta ole liian kuivaa (tykkään Fair Marysta, koska siinä on 70 kaakaoprosentista huolimatta aika rasvainen tuntu eikä liian jauhoinen -- maku pääsee hyvin esille). Ja sitten se miltä sormissa tuntuu suklaan folio (mitähän merkkiä se olikaan, jossa oli tosi hyvä, paksu ja hopeinen folio? Green&Black's ehkä, tai joku muu 100 gramman 86-prosenttinen luomusuklaa), tykkään jos se on irrallinen ja helposti taiteltavissa auki eikä siinä ole mitään kartonki- tai muovijuttuja seassa. 

Ja syötäessä on myös tärkeää voida tehdä sormilla asioita ilman kuitenkaan hirveää sotkemista ja suklaan sulamista käsiin. Tähän tarpeeseen vastaavat erinomaisesti raakasuklaarusinat, joissa on ihanan kuiva ja karhea pinta. Napostelu on minulle tärkeä asia, ainakin jos siihen yhdistyvät pehmeä sohva tai nojatuoli (jossa ei saa olla kovia puisia käsinojia) ja hyvä kirja.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Aistipostaus: Näkö

Olen saanut silmälasit, ensimmäiset melkein 28 vuoden iässä, kiitos raskaus- ja imetyshormonien (ehkä). Vahvuudet ovat säälittävät, melkein voisi luulla imagolaseiksi (kehyksissäkin löytyy muodin mukaisesti kokoa!). Olen siis nyt lopullisesti eri ihminen, tuntuu siltä ainakin. Silmälasipäinen ihminen. Ajattelen kaikkien kirjojen ja elokuvien kohtauksia, joissa mainitaan silmälasit, niiden huurtuminen ja puhdistaminen, lasien yhteen kalahtaminen toisen ihmisen lasien kanssa, pöllömäinen katse, kauneuden menettäminen, älykkäältä näyttäminen.

Monta vuotta ehdin onnitella itseäni hyvästä näöstäni ja silti hiljaa pohtia, millaisia muutoksia ulkonäkööni (mihinkäs muuhunkaan, herranjestas! Keskitytään nyt siihen olennaiseen!) mahdollisilla laseilla voisi saada. Nyt näytän... ikäiseltäni? Vanhemmalta. Vanhemmalta selvästi. Mutta myös ihan kivalta. Vakavammalta.

Näen kauas hieman tarkemmin, sumuinen harmaus tiivistyy mustiksi kuvioiksi, ja torstain jälkeen ei ole särkenyt päätä kertaakaan. Lähelle, esimerkiksi kantoliinassa olevaan lapseen, katsominen sen sijaan on sietämättömän ärsyttävää tiellä olevien kehysten takia. Kadulla alan jo tottua siihen, että kukaan ei ihan oikeasti tuijotakaan, ei sen enempää kuin tavallisesti, olenhan yksi monista.

Minun on opeteltava silmälasikäyttäytyminen, ja se tuntuu melkein samalta kuin silloin kuin sai rintsikat. Onko ne otettava yöksi pois, entä jumpassa, ja miten ne pidetään puhtaina? Onko muillakin tällaiset? Miltä niistä tuntuu? Kehtaanko hypettää vielä vai pitääkö alkaa jo olla coolisti! Kuin mikään ei olisi muuttunut!

Kun otan lasit pois, tunnen itseni alastomaksi ja näytän ihan samalta kuin muutkin, kun he ottavat lasit pois. Vähän pölähtäneeltä, häikäistyneeltä, keskittyneeltä tahrojen poistamiseen otsa kurtussa ja nenänvarsi painaumilla.

Alan vihdoin ottaa vakavasti ne hetket, kun ihmiset sanovat "älä sotke mun laseja" tai "varo, mun silmälasit on siinä". Ja miten yhdistetään käsien rasvaus ja silmälasien puhdistus?

maanantai 13. lokakuuta 2014

Elixia II


Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen, eikö sen Hesarissakin joku just sanonut -- juokseminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Ylipäänsä liikkuminen ja sanat. Ei ihme että jumpassa alkaa aina ääni puhua pään sisällä. En ole lenkkeilijäihmisiä. Minusta lämmin ja valoisa ryhmäliikuntasali peileineen on kodikkaampi, Ventoline Diskukseltakin voi välttyä. Mutta se tauoton hölötys mielessä heti kun pyöräytetään hartiat ympäri ja imaistaan syvillä vatsalihaksilla kannatus keskivartaloon. Onpas naapurilla törkeän väriset lenkkarit, pakko saada samanlaiset, miten noi jaksaa tuon kokoisilla painoilla, onkohan ohjaajalla lapsia ja mitä se on tehnyt saadakseen korsettilihakset takaisin tuohon kuosiin sen jälkeen? Pitäisikö kestovärjätä taas kulmakarvat? Jos mä saan huomenna ne lasit, rupeanko käyttämään niitä jumpassakin? Näytänköhän coolilta ja älykkäältä vai rumemmalta? Näenkö sitten mihin bussiin menen? Mitä mini-T:lle kuuluu lapsiparkissa?

Oho -- tulipa aika balettivaikutteisesti tehtyä tasapainoliike. Nousisikohan jalka ylemmäs jos kokeilisin? Mitä jos kävisin vielä baletissa? Montako ehjää niveltä olisi jäljellä? Tykkääköhän kukaan minusta oikeasti vai eikö ne vain uskalla sanoa suoraan? Meniköhän ne taskuvaippojen fleecet tukkoon sappisaippuasta kun rupesivat falskaamaan? Mistä ne töissä nykyään juttelee kun en ole kuulemassa? Pitäisikö ostaa uusi urheilukassi? Mitä jos olisin yh-äiti? Joko sormukset mahtuisivat takaisin?

Näytänkö paremmalta 57- vai 64-kiloisena? Pitäiskö perustaa kuukausittain kokoontuva salonki, jossa keskusteltaisiin sivistyneistä aiheista ja joku alustaisi? Milloin olen viimeksi kirjoittanut päiväkirjaa? Semi-hyvännäköinen ohjaaja sanoo minulle jotain ilmeisen kehuvaa, mutta musiikki on liian kovalla että kuulisin! Enkä varmasti aio kysyä, että sanoisitko uudelleen, ja pyörähdäpäs muuten vähän! Pakko varata kampaaja ja matkakorttikin tyhjenee just.

Joku hieno kielikuva joka unohtuu heti kun tunti päättyy. Ja sitten voitte hitaasti alkaa availla silmiä ja nousta kyljen kautta istumaan.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Näkökulmia: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tämä on rinnakkaisteksti tämän blogin kirjoitukselle. Luimme saman kirjan ja kirjoitamme kumpikin siitä jotain (ilman mitään keskustelua etukäteen, jotta näkökulmat säilyisivät kontaminoitumattomina!). Emmi Itärannan Teemestarin kirja edustaa jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, jota olen vältellyt menestyksekkäästi tähän asti.
Pelkäsin hieman joutuvani kohtaamaan elle-loppuisten nimien esiinmarssin ja opettelemaan vastahakoisesti keijujen perimysjärjestelmiä ja uusia kieliä. Arvelin, että tiedossa olisi tarpeettoman paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita sormustenherra-asuissa ja kuulin jo korvissani mahtipontista elokuvamusaa. Mutta ei se onneksi ollutkaan sitä!


Teemestarin kirja sijoittuu Suomeen ja kertoo omasta maailmastamme tulevaisuudessa (tarkkoja vuosia ei mainita, mutta vuosisadoista on kyse) suuren katastrofin jälkeen. Tuhon luonnetta ei selvitetä, koska se on kaikille henkilöhahmoille itsestäänselvyys, jota ei ole tarvetta avata. Kertomatta jäävät asiat luovat omanlaisensa, vähän uhkaavan tunnelman. 


Noria Kaitio on juuri valmistunut teemestariksi yhteiskunnassa, jossa vesivarat ovat rajalliset ja veden käyttö tiukasti kontrolloitua. Kaikilla joutuvat ottamaan kantaa vesikysymyksiin -- vesi on elämä, ja jokaisen elämä on vedessä. Vesirikos on rikoksista pahin. Teemestareilla on kuitenkin perintönä kulkevaa salaista tietoa lähteistä, vaikka muut käyttävät vain pieniä korttiannoksia puhdistettua merivettä. Yhtäkkiä Noria huomaa olevansa yksin ja vainottu tietojensa tähden.

Kirja tutkailee sitä, millaiset olosuhteet saavat ihmisen myymään arvonsa ja muuttamaan sukupolvien ajan toistuneita tapoja. Olisiko Noria joutunut suurten valintojen eteen vähemmän myrskyisissä olosuhteissa, vai olisiko hän onnistunut luovimaan elämänsä läpi kaikkia miellyttäen? Tarinan loppukin jää auki. Takakansitekstin mukaan Itäranta "sivuuttaa ilmiselvät juonikuviot" ja "katsoo pettävän tyynesti tuhoutunutta maailmaa". Tyynen vedenpinnan alla on paljon. 

Tässä ovat teoksen vahvuudet: teksti ohittaa rakkaustarinan (vaikka vihjaa jotakin viipyilevällä kuvauksella Norian parhaan ystävän alastomasta vartalosta), eikä lopputappeluakaan oikein näytetä. Kirja ei myöskään herkuttele itsekeksityllä teknologialla, vaan toisenlaisen maailman kuvauksessa säilyy maltti. Ekologisia kannanottoja vilahtelee rivien välissä. Jokaisen talon katto on aurinkopaneeleja täynnä, kulkuvälineet ovat "helipyöriä" ja "-vaunuja". Muovihaudasta löytyy jatkuvasti kierrätyskelpoisia entisteknologian jäänteitä, vaikka kukaan ei enää tiedä, mitä lähes hajoamattomina säilyneillä esineillä on joskus tehty.

Kiinnostavinta tällaisessa fantasiakirjassa on minusta se, mikä ei ole muuttunut -- mikä on liian lähellä ja todellista, että sitä voisi kuvitella toiseksi. Sosiaaliset suhteet esimerkiksi. Nähtävästi sadoissa vuosissa ei ehditä hirveästi eteenpäin sukupuolijärjestelmän osalta. Teemestarina toimiva nainen on kummajainen, melkein sopimaton ilmiö. Neidittely ja teitittely on suorastaan yleisempää kuin nyky-Suomessa. Kommunikointiin käytettäviä "viestimiä" on taas vain yksi koko taloudessa, ja se seisoo eteisen seinällä. Kieli muuten on samanlaista kuin nykyään. Dialogi ei ole kirjan parasta antia, se on aika jäykkää ja puhdasta kirjakieltä. Olisin vähän toivonut edes jonkinlaista huumorin välähdystä tarinassa. Minulla on taipumus alkaa nähdä tahatonta komiikkaa siellä, missä tarina ottaa itsensä kovin vakavasti.

Kokonaisuutena tämä esikoisteos on tietysti upea. Kirjoittaja luo Suomen, jossa asuvilla ihmisillä on aivan erilainen suhde veteen kuin meillä nyt. Sanonnat ja ikiaikainen perimätieto, elämään ja kuolemaan liittyvä kuvasto, arkielämä ja seremoniat, kaikki liittyy veteen, kaikessa virtaa veden kaikkea kuviteltavissa olevaa yhdistävä pyörre.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Elixia

Maksan 64 euroa kuukaudessa siitä ilosta, että saan käydä zumbatunnilla kuuntelemassa kappaletta, jossa lauletaan "big, big booty" ja läimimässä itseäni takapuoleen neljänkymmenen muun pönäkän naisen keskellä. Sillä hinnalla saisi kyllä jo joku muu läimiä.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Päivän ihkut & ähkyt

Sitten kun minusta tulee poliittinen aktivisti, cool underground-taiteilija ja yksityinen vallan vahtikoira, salanimeni on Vastarakki. Tämän ajatuksen minulle tarjosi lintubongarilapseni, nelivuotias pikku t.

"Kuvittele, että siinä sun selän päällä on tarjotin, jossa on sun illallinen. Ja haluat varmaan vielä syödä tänään? Et älä pudota sitä." Tämän ajatuksen tarjoili keskivartalotreenin vetäjä.

Ammuu vittu. Tästä ajatuksesta vastuussa on rintapumppu, jota saan kiittää jumppaan pääsemisestä ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen.

Ei ole totta. Vuonna 2014! Liikuntakeskuksen kaikkien tuntien nimet ovat nyt englanninkielisiä. Aika nolkytlukua. TerveSelkä on sitten nykyään HealthyBack.

Ei ole jumalauta totta. Vuonna 2014!! Kiitos vain, Prisman vauvanvaateosaston harvinaisen räikeästi (pun intended) sukupuolittain värikoodatut hyllyt. Näköjään kivat retrovärit eivät ole enää S-ryhmän mielestä muodissa, ja voidaan palata jälleen normaaleihin vaaleanpunaisiin ja -sinisiin nallekuoseihin.

torstai 11. syyskuuta 2014

Lena Andersson: "Omavaltaista menettelyä"

Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja huutamaan ohjeita päähenkilölle. Et nyt soita sille! Argh! Sydän meni jo, mutta pelasta edes kasvosi! Poimin kappaleeni kulttuurijournalisti ja kirjailija Lena Anderssonin "Omavaltaista menettelyä" (2013)  kirjaston bestseller-hyllystä summanmutikassa. Sitä menetelmää olisi syytä soveltaa useammin.

Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti romaani rakkaudesta. Se kertoo Ester Nilssonin, "runoilijan, esseistin ja järkevän ihmisen" kiduttavasta kaipauksesta, joka kohdistuu jotenkin sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla kuvataiteilija Hugo Raskiin, mieheen, joka omien sanojensa mukaan "ei ollut kiinnostunut yhdenmukaisuudesta, eliitin määräyksistä tai yleisesti arvostetuista asioista", vaikka "halusi itse epätoivoisesti olla yleisesti arvostettu". He tapaavat haastattelun kirjoittamisen vuoksi, ja sitten asiat lähtevätkin vyörymään. Esterin parisuhde loppuu äkkiä. Hänen aviomiehensä poistuu paikalta taisteluitta, ja sitten Esterillä ei muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja toivoa, kulkea Hugon kotikadun ohi sattumalta, silittää paitapuseroita ollakseen valmis yllättäviin kohtaamisiin... Hugo taas suhtautuu Esteriin jonkinlaisena esineenä, jota voi kokeilla kerran tai pari ja todeta tarpeettomaksi. Miksi esineelle täytyisi perustella päätöstä pois heittämisestä? Tai edes kertoa siitä?

Kirjallisuustieteessä erotellaan käsittääkseni erilaisia kertojuuksia, no, en suuremmin tunne sen alan teoriaa, mutta tämän teoksen kertoja tietää kuvailla Esterin tunnetiloja ja ajatuksia analyyttisesti ja suorastaan luettelee nimeltä mainiten ne tunteet, joita päähenkilö käy läpi. "Tässä tilanteessa olisi ehkä kuitenkin ollut liikaa vaatia Esteriä ymmärtämään, ettei Hugo ollut sanonut mitä oli sanonut koska epäröi, vaan jotta Ester ei luulisi hänen olevan surullinen." Esterin tunnetilat paloitellaan ja avataan lukijalle yhtä läpikotaisesti kuin tämä itse niitä itselleen ja Hugolle erittelee -- kuvailee melkein piinallisen seikkaperäisesti, varmana siitä, että toinen vihdoin ymmärtää ja sulaa kun hänelle vain kerrotaan kaikki, kaikki - ! "Esteriä harmitti että hän oli sortunut moitteisiin, sillä hän tiesi että itsesäälistä kumpuava, puolittain tukahdutettu aggressiivisuus ja ivallisuus aiheuttavat syyllisyydentunteita ja tappavat kaiken ilon ja halun."

Tämän psykologisesti tarkkanäköisen kirjan kerronta on poikkeuksellista, koska -- näin olen kuullut -- kaunokirjallisuudessa, päinvastoin kuin tieteellisessä tekstissä, kaiken kirjoittaminen lopullisesti auki ei kai ole yleensä suositeltu tapa käsitellä tutkittavaa kohdetta -- ainakaan, kun kyse on niin monimutkaisesta ja hienovaraisesta järjestelmästä kuin ihmisten tunteet. Kuitenkin kyseessä on huippuarvostelut saanut erinomainen teos, joka luo itse säännöt, joita noudattaa. "Yhtä hienosti kuin kirjailija muotoilee aforismeja, joita tekee mieli alleviivata ja siteerata hän rakentaa triviaaleja vuoropuheluita, jotka viestivät täydellistä keskinäisen yhteyden puutetta", sanoo Merete Mazzarella kansiliepeessä.

"- Muistatko miten ihanaa se oli? Kun me puhuimme ja puhuimme.
- Onko Ranskassa mukavaa? Hugo kysyi.
- Oikein mukavaa. Mahtavaa. Jännittävää.
- Ranska on hieno maa, Hugo sanoi. - Juuston ja viinin kotimaa. Ja aidon intellektualismin."

Ester on kirjoittaja, joka operoi sanoilla, perustelee tunteensa järjellä ja elää vain siltä osin kuin pystyy sanallistamaan. Lukija tietää yhtä hyvin kuin Esterkin, miten kannattaisi toimia, ja silti hän pettää aina kannustavan myötäeläjänsä odotukset: "Ester luki. Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut." Kun Ester kirjoittaa Hugolle pitkiä tekstiviestejä, sähköposteja ja kirjeitä, jotka tihkuvat erilaisia huolellisesti sanoiksi puettuja tunnetiloja, hän ei saa ikinä vastausta. Hän lakkaa odottamasta vastauksia, ja kirjoittaa silti. Ja kuitenkin kun hän on jo melkein päässyt jaloilleen, Hugo tulee ja puolihuolimattomalla kohteliaisuusfraasilla -- kuten "soitellaan" -- suistaa Esterin jälleen raiteiltaan pakottaen odottamaan ja toivomaan koskaan toteutumattomia asioita. "Hugo yritti olla kiltti, kyllä Ester sen ymmärsi. Ihmiset jotka pitävät välimatkaa muihin ovat usein kilttejä. He harjoittavat kiltteyden eleitä, jotka eivät maksa mitään. Muiden ihmisten asiat eivät pahemmin liikuta heitä, siksi on helpompaa olla kiltti kuin ilkeä, sillä ilkeydestä seuraa vain vaivaa ja ikävyyksiä. Kiltteyden eleet takaavat oman rauhan."

Hugon rinnastaisin kaikkiin näihin kaunokirjallisuuden ja elokuvien miehiin, jotka pihistelevät tunteissaan, antavat odottaa sanojaan, panttaavat vaivaantuneesti rakkauttaan kuin se olisi jotain joka voi kulua käytössä puhki. Mutta "Ester ei ollut sellainen, hän lykkäsi harvoin mitään. Paratiisi oli loogisesti pätemätön mitättömyys, sillä elämä oli kitkaa, ja kitka katosi vasta kuolemassa. Elämä koostui vain ainaisista pienistä nykyhetkistä, jolloin ei jaksanut tehdä sitä mitä halusi". Ester tekee heti asiat, jotka tahtoo ja voi tehdä. Hän ahmii nopeasti kaiken Hugoa koskevan tiedon ja haalii kaikki tästä kertovat lehtileikkeet, joita on saatavilla. Hän ei malta odottaa yhteydenottoa, vaan soittaa ja kirjoittaa itse, näkee paljon vaivaa tavatakseen Hugon. 

Ja tietenkin mitä epätoivoisemmin Ester yrittää lähestyä, sitä kauemmas Hugo karkaa. Hän ei kerro toisesta naisesta ja selittää myöhemmin loogisena perusteluna sitä, että silloinhan Ester olisi suuttunut ja toinen suhde olisi pitänyt lopettaa. "- Se on kauhean vaivalloista. Hugo kuulosti vilpittömän häkeltyneeltä." Hugo mieluummin luottaa siihen, että Ester oivaltaa toisen suhteen olemassaolon -- niin kuin oivaltaakin -- eikä miehen itse täydy vaivautua ottamaan kantaa asiaan, jolloin Ester jotenkin hoituisi itsestään pois päiväjärjestyksestä. "Hugo säästi vanhoja kellastuneita lehtiä mutta heitti hänet pois."

Hugossa ei imagoa ja egoa lukuun ottamatta ole mitään suurta tai jaloa, ja hänen taiteilijuutensa törmää omiin rajoihinsa, kun pitäisi käsitellä omaa tai toisten pelkoa. "Hän pelkäsi mitä saattaisi löytää, eikä siksi uskaltanut tutkia omaa sisintään voidakseen ymmärtää muiden ihmisten sisintä. Hän ei halunnut ymmärtää muiden sisintä, sillä siellä saattoi olla häneen kohdistuvia aggressioita tai syytöksiä." Kuvaava keskustelu käydään yhteisen yön jälkeen: 
"- Aamiainen on muutakin kuin ruokaa, Ester sanoi. 
- Aamiainen on energiaa, jolla jaksaa lounaaseen, Hugo sanoi. 
Ester näki, että Hugo halusi lähteä. Siksi hän ei yrittänyt enää suostutella sanoessaan: 
- Ei. Se on muutakin kuin energiaa. Juuri siksi sinulla on kiire pois."
Energiaa, jolla jaksaa lounaaseen? Juokse jo, Ester!

Hugo on epäilemättä saanut aikaisemmin osakseen riittävästi itseensä kohdistuvia syytöksiä. "Riittämättömyys oli luutunut ja muuttunut naisiin kohdistuvaksi abstraktiksi inhoksi -- aina ne olivat vaatimassa rakkautta vaikka hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa -- hän inhosi naisten lepertelyjä ja lasson lailla heitettyjä omistushaluisia vaatimuksia joita he aina puolustelivat rakkaudesta sykkivällä sydämellään." Niinpä hän on lakannut välittämästä ja omaksunut ihmisyksilöiden yläpuolelle kurkottavan taiteilijan imagon: "- Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta." Niin kuin tämä kirja, myös Hugo luo itse sääntönsä, joita vuorovaikutuksessa soveltaa.

Joinakin käsittämättöminä hetkinä -- mukavuudenhalua, menetyksen pelkoa? kolhu itserakkaudelle? -- Hugo koettaa vähäisesti lähestyä Esteriä. "Ester ilahtui tajutessaan, että Hugo yritti tahallaan vetää häntä puoleensa täsmällisillä pikku viittauksilla heidän yhteiseen menneisyyteensä. 
- Ruoka oli punertavaa. 
- Siinä oli paprikajauhetta, Ester sanoi. - Mielenkiintoista, sinä muistat silmillä. Olet tosiaankin läpikotaisin kuvataiteilija. Minä muistan yleensä korvillä, silmillä vain tekstiä. Muistan myös joillakin muilla ruumiinosilla."
Esterin ja Hugon tuskallinen tanssi vaatii toteutuakseen aina samana pysyvän välimatkan, ja kun Ester hetkellisesti pääsee irtautumaan Hugosta, tämä ilmaantuu takaisin Esterin elämään. "Sisimmässään Ester tiesi, että kun vaatimukset ja syytökset lakkaavat, vastarinnasta tulee saman tien turhaa ja etulyöntiasemasta heikkoutta. Haluttomuus muuttuu menetykseksi, vastahakoisuus epäröinniksi. Mutta ei kuitenkaan niin voimakkaaksi, että Hugo olisi kutsunut hänet takaisin."

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun. En hetkeäkään usko, että tiedossa olisi perinteistä onnellista loppua. Näyttää siltä, että Esterin onni voi olla saavutettavissa vain ilman Hugoa. Hugo taas on koko ajan aivan yhtä onnellinen.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Herrankukkaro

Olen niin laitostunut ettei ole tottakaan. Tämä on kolmas kerta: ensin syntyi pikku t, sitten gradu ja nyt mini-t. Joka kerran olen jättäytynyt päiväkausiksi systeemin vietäväksi paikassa, joka ei ole vankila, mutta muistuttaa sitä hieman, ja palannut kotiin mukanani uusi kokemus ja jotain vähän konkreettisempaakin itsetehtyä.

Vietin siis viikon Kiirastulessa kärvistelemässä, sitten, maanantaina, iltapäivän Haikaranpesässä jakautumassa (hieno kolmen tunnin ja kymmenen minuutin hippikokemus, akupunktiot ja kaikki, ja jälkeenpäin olin heti elämäni kunnossa! Pakko hehkuttaa lääkkeetöntä synnytystä loppuikänsä jokaiselle vastaantulijalle! En kestä!), ja sitten kahden tunnin ikäinen kaksikiloiseni vietiin kolmeksi päiväksi vauvaosastolle. Minä menin lapsivuodeosastolle ja yritin pysyä urheana yksin kaikkien vähän säikähtäneen näköisten tuoreiden äitien ja heidän jättivauvojensa seassa, kotiuduin keskiviikkona oltuani toista viikkoa poissa, riehuin kotona kuntoon kaiken, mikä oli ollut vailla kätteni kosketusta, heruin helvetisti maitoa koko ajan, katsoin Solsidanin neloskauden putkeen ja palasin seuraavana aamuna sairaalaan. Saimme yhteisen huoneen vauvan kanssa, vihdoin. Tämä on järjestyksessä viides osasto, jolla meidän perhe on tässä sairaalassa viime aikoina vaikuttanut. 

Täällä Herrankukkarossa me olemme hyvässä tallessa: minä en ole enää potilas enkä niin muodoin saa hoitoa, ruokaa tai siivouspalveluita (toki sairaala sentään pesee omat tekstiilinsä, joskin ne minun pitää hakea kaapista ja viedä pyykkiin itse), mutta saan asua ilmaiseksi mukavassa suihkullisessa sairaalahuoneessa mini-t:n hoitoa vastaan. Kätevä järjestely: perheet saavat pysyä yhdessä ja hoitajien rutiinityö vähenee, kun vanhemmat hoitavat itse lapsensa. Minä saan syödä suklaata, facebookata, pesiä ja leikkiä kotia rauhassa mini-t:n kanssa kahdestaan samalla kun muu maailma, mukaan lukien perheemme toinen puolikas, hoituu jossain kaukana keskenään. Jos haluan käydä ulkona, hoitajat huolehtivat mini-t:stä. Luonnollisesti he vastaavat myös siitä, että mini-t saa tarvittavan lääketieteellisen hoidon ja tutkimukset, siis esimerkiksi vitamiinit ja keskostipat, verikokeet, sinivalohoidon, happisaturaatiomittaukset ja sellaisen.

Minun tehtäväni taas on imettää, vaihtaa vaipat ja seurata mini-t:n painonkehitystä, vaippojen sisällöntuotantoa, ruumiinlämpöä ja, gramman tarkkuudella, ruokamääriä ("punnitaanko tissi ennen ja jälkeen imetyksen?", kysyi T. Ei, mutta vauva punnitaan) ja raportoida kaikesta mahdollisesta suomenruotsalaisille hoitajatädeille, jotka ovat jo alkaneet kutsua vauvaa nimeltä. 

Lisäksi hippeilen minkä ehdin. Käytän mini-t:llä omia kestovaippoja ja lisäksi, kun kivoimmat vaipat loppuvat tai kun haluan säästää T:tä pyykin roudaukselta, kuorivaipan sisällä sairaalan puuvillaliinoja (jotka aivan varmasti on alun perin tarkoitettukin vaipoiksi, mutta kertakäyttövaippojen tulon jälkeen niiden, kuten harsojenkin, alkuperäinen tarkoitus on kollektiivisesti unohtunut). Kannan mini-t:tä kantoliinassa, se on melkein sietämättömän ihanaa, olemme käyneet pari kertaa ihan sairaalan ovensuussakin, nukutan vieressä aina kun hän ei ole sinivalohoidossa lampun alla, imetän yhä lapsentahtisemmin ja luotan intuitiooni hänen hoidossaan joka päivä enemmän (olen alkanut lipsua kirjanpidostakin!).

Tulemme hyvin toimeen hoitajien kanssa. He tuntuvat luottavan minuun yhtä paljon kuin luotan jo itse itseeni: osaan ja pärjään mini-t:n kanssa, ja hän osaa syödä hienosti kuin pieni pahansisuinen imuri ja pääsi tänään eroon nenä-mahaletkusta -- meillä ei ole kerrassaan mitään hätää. Yhä enemmän uskallan hoitaa mini-t:tä kuin ketä tahansa vauvaa, vaikka onkin kuusi viikkoa ennenaikainen ja puolitoista kiloa veljeään kevyempänä syntynyt.

Mainittu veli, pikku t, on käynyt täällä muutaman kerran. Hän kyllä pitää pikkusiskostaan ja mielellään pitelee tätä sylissä, mutta arvostaa vielä hiukan enemmän lattialla seisovaa isoa rintapumppua. Hän sai ottaa siitä valokuvia.

Minäkin otan valokuvia. En ole siinä erityisen hyvä, mutta en (juurikaan) välitä parempieni kommenteista. Tärkeintä on muistaa, että tämä kahden viikon jakso on ollut kesän helteisin, että yöpöydän laatikko on täynnä suklaata, että mini-t on joka päivä erinäköinen.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Älä ajattele maatuskapeppua, älä herranjestas ainakaan sano sitä

Puoli kuudelta aamulla sairaalan suihkuhuoneessa painoin partaterän ranteelle ja onnittelin itseäni erinomaisesta ideasta. Viilt! Täällä kukaan ei valvo ihmisten teräaseita, sillä "mitä, sulla on ovi auki parvekkeelle, eiku ai nii tämä ei olekaan psykiatrinen sairaala". Kun letkut lopulta irrotetaan, sattuu edes inasen vähemmän, kun ei ole käsikarvoja tarttumassa teippeihin. Tiedän mistä puhun, sillä minuun on kuuden päivän aikana tökitty 17 neulanreikää. Olen ihmisgolfkenttä ja odottelen kiirastuleksi nimeämälläni osastolla aamun lääkärikiertoa ja synnytyksen käynnistämistä. Raskausviikot ovat 34+0, odottelun takaraja täyttyy tänään ja kello yhdeksältä lähtee. 

Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.

Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)

Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.

Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.

On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.

Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?

Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Piirrät maahan ensimmäisen viivan

Opetin eilen pikku t:tä lukemaan. Hän on rakastanut kirjaimia jo yli kaksi vuotta, s.o. vähän alle kaksivuotiaasta, ja päivänä muutamana hän kirjoitti magneettikirjaimilla takaperin IKSOIKR. Eilen hän luetteli kirjaimet sanasta IHMINEN. Arvelin, että voisin vähän kokeilla kepillä jäätä. Ihan vain pikkuisen prepata. Ei toki painostaa äidillisessä pätemisen tarpeessani, vaan vain ihan hiukan...

Olin kuullut joskus, että koulussa ei enää opetettaisi tavaamista vaan enemmänkin kirjainten muuttamista äänteiksi liu'uttamalla niitä ääneen - piti paikkaansa tai ei, se tuntui helpoimmalta tavalta aloittaa. Tuhersin siis sängyn laidan yli paksulla tussilla lattialla olevalle isolle paperille sellaisia sanoja kuin MOPO, PUU ja EI. Ensin ihailimme ja tunnistimme kirjaimia, sitten "ääntelimme" ne yhdessä vähän kerrallaan läpi hitaasti mmmmmmmmoooooooop... Liiankin hitaasti, koska loppuun päästyämme pikku t:llä ei ollut yleensä aavistustakaan, mitä olimme puuhanneet tai miksi. Mutta aina välillä joku sana aukesi, ja hän tajusi sanoneensa sen juuri ihan itse ääneen. EI oli tarpeeksi lyhyt sana, jotta hän lipsautti sen melkein huomaamattaan.

Pikku t:n kärsivällisyys oli lyhyt, mutta koetin saada hänet käsittämään, ettei tarvitse kuin "äännellä" kirjaimet ja kuulla, kuinka oma suu kertoo, mitä paperilla lukee. Nelikirjaimisissa sanoissa kolme meni yleensä hyvin, viimeisen kanssa piti auttaa ja kannustaa kauankin. Jos minulla olisi jonkinnäköistä kasvatustieteellistä koulutusta, tietäisin luultavasti syyn tähän ja ymmärtäisin, miksi jotkin äänneyhdistelmät tai rakenteet ovat vaikeita. (Logopediaa tuli joskus vähän luettua sentään, mutta tuota.) 

Toki pikku t yritti usein arvata, mitä sanassa lukee. Meillä kun ei ollut perinteistä aapista lähistöllä, kuvan katsomisella ei voinut huijata. Hän myös koetti saada minut kertomaan, mitä kirjoitin. Minä yritin saada hänelle jakeluun, että kirjainten katsominen ja itse lukeminen on helpoin tapa saada sanasta selvä. Koska hienomotoriikka ja kynätyöskentely eivät varsinaisesti kuulu pikku t:n vahvuuksiin, olen hyvilläni siitä, että meillä on magneettikirjaimia, ja itse asiassa olemme myös - Vuoden äiti -palkinto tänne! - harjoitelleet saksien käyttöä leikkaamalla kirjaimia lehdistä. Niillä ja tietokoneella sopii kirjoittaa, lukea ja opetella viestintää jo hienomotorisia valmiuksia odotellessa. (Samasta syystä olen jossain määrin kiinnostunut vauvaviittomista - ihmisten välistä vuorovaikutusta jo ennen varsinaisen ääntöelimistön kehittymistä sanoilla puhumiseen sopivaksi!)

Välipalalla pöydän ääressä sitten luimme sellaisia sanoja kuin LIMONADI, OMENA ja HARTWALL.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kestosuosikki, eli mikä hurahduttaa normaalin ihmisen vaippoihin

Hain taas postista lisää vaippoja. Niitä on kieltämättä puhtaan matemaattisesti ajatellen enemmän kuin tarpeeksi sisäiselle lapselleni. Mutta huutispaketti oli hyvin halpa ja kuosit kivoja. Ehkä näytän muutamalle sappisaippuaa, ompelukonetta ja nypynpoistajaa ja myyn eteenpäin.

Olen miettinyt tässä viime aikoina, että kestovaippojen käyttäjät voivat painottaa kestoilua eri tavoin, ja joko tehdä siitä harrastuksen ja kotivanhemman järjissään pitävän älyllisen haasteen tai olla tekemättä. Kestoilussa on nimittäin erinomaisen paljon hyviä puolia. Esimerkiksi ekologisuuden voi viedä todella pitkälle käyttämällä kierrätettyjä harsoja, pyyhkeistä ja hupparinraadoista ommeltuja lisäimuja ja niiden päällä eristeenä puretuista villapuseroista neulottuja villahousuja (ja tietenkin harjoittamalla vessahätäviestintää). Tämä tulee myös erittäin halvaksi, jos rahaa on vähän. Toinen tapa olla ekologinen ja samalla päästä hyvin halvalla (ja/tai tuntea vähän vaikeasti määriteltävää, mutta suurta tyydytystä) on kelpuuttaa sellaiset kirppareilla pyörivät vaipat, joita muut eivät huoli, kuten takavuosien äitiyspakkaus- Imse Vimset.

Jos pitää vakuuttaa insinööripuoliso tai ulkopuolinen lapsenhoitaja vaippojen helppoudesta, kannattaa hankkia vain yhdenlaisia vaippoja (kunhan ensin vakuuttuu siitä, että malli sopii omalle lapselle), niin kuin vaikka nauhavaippoja ja niiden päälle puettavia, säädettäviä one size -kuoria kerralla helvetisti ja käyttää niitä lapsella koko vaippaiän loppuun. Tämä vaihtoehto on myös niille, joille vaipat ovat erite-esteitä eivätkä yhtään enempää. En kyllä hirveästi tunne näitä tyyppejä, mutta uskon että jossain he ovat. Eivät sitten ehkä niillä vaippakeskustelufoorumeilla. Toisaalta juuri heiltä voi saada vanhoja vaippoja jopa ilmaiseksi, koska hei, kuka muka jaksaa mennä jonnekin Fäsbän "Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon" -ryhmään?

Sitten jos rahaa on enemmän, mutta enemmänkin oma motivaation puute huolestuttaa, voi repäistä ja hemmotella itseään ostamalla kaikkein kauneimmat ja helpoimmat ja pisimmälle kehitellyt all-in-one-vaipat, joita markkinoilla on. Niiden hinta on korkea käytettynäkin, mutta eivätpä jää nurkkiin pyörimään lopuksi, koska suositut ja muodikkaat superhuippumerkit kyllä viedään käsistä netissä.

Innokas ompelija hankkii kankaat vaikka kalliina ja uusina, kunhan saa itse päättää ja suunnitella ja muokata lopputuloksen just eikä melkein sellaiseksi kuin lapsen keholle ja omalle maulle sopii. Kehnompikin ompelija saa sentään aikaiseksi rähjäisistä froteepyyhkeistä imuja.

Minulle vaippojen tärkein ominaisuus on ekologisuus. Olen valmis näkemään vaivaa, turhautumaan ja sietämään kaikenlaista pientä kiusaa ja ylimääräistä rahanmenoakin ekoilun vuoksi. Tämä on siis valintakysymys. Siksi kestoilun hyvät puolet, joista vanhempi saa nauttia, tulevat minulle ikään kuin bonuksena. 

Esimerkiksi kertakäyttövaippojen kantamiselle kaupasta kotiin ja kotoa roskiin en yleensä uhraa ajatustakaan, mutta käsittääkseni siinä on aikamoinen homma, enkä minä koskaan vie roskia jos voin olla viemättä. Kestovaipat säästävät tältä, eivätkä ne lopu kesken (ajatus siitä, että kaikki kymmenet söpöydet olisivat yhtä aikaa pesussa on melko teoreettinen...). Kolmen vuoden kestoilukokemuksella olen jo aika hyvä tekemään löytöjä, siis tietämään, milloin kannattaa ostaa kirpparilla vastaan tuleva vaippayksilö, vaikka taloudessa ei edes sillä hetkellä olisi ketään alleenlaskijaa. Tunnistan hyvät merkit, tiedän jotain materiaaleistakin ja olen perillä hintatasosta. Tiedän millaisista kuoseista pidän, ja tiedän myös sen, että kauniit värit ja kuviot ovat minulle yksi suurimmista palkinnoista, joita pyykkikorin ammoniakinkatkun nuuhkimisesta vastapainoksi saa.  (Kertiksetkin muuten, yllätys yllätys teille jotka ette asu vauvaperheessä, haisevat ja monen mielestä vielä pahemmalta kuin kestot. Lisäksi ne ovat susirumia. Miksi kukaan valokuvaa söpöä palleroista lastaan muovikääreeseen puettuna?) 

Koska kirpputorit ja erityisesti niiden lastenosastot ovat minulle arvovalinnan lisäksi suoranainen harrastus, kokeilen lapsilleni, lähinnä omaksi ilokseni, monenlaisia vaippamerkkejä ja -malleja täydellistä pomminvarmuutta etsien. Välillä tulee tehdyksi virheostoksia tai vain hankituksi iankaikkisen tylsänvärisiä vaippoja, joihin kyllästyy pian. Olenkin varustanut useita perheitä aika kätevillä aloittelijan paketeilla (ja tietenkin valtaisalla käännytys-, tuputus- ja informaatiomäärällä!) ja lahjoittanut, lainannut tai myynyt kymmeniä vaippoja pois niiden välttämättä edes käymättä oman lapsen päällä. Itsekin taisimme aloittaa juuri näin - iäkkäillä valkoisilla pastellinallekuvioisilla lainavaipoilla, joilla pääsi hienosti alkuun. Sitten saattoi ristiäislahjaksi pyytää tilalle silmäkarkki-retroraitakirahvivaippoja, kun oli jo jonkinlainen käsitys asiasta, pahimmat virheet oli tehty ja kaikkein pienimmät newborn-kokoiset jäivät pois käytöstä lapsen kasvettua niistä ulos.

Syitä siihen, että jotkut todella, todella hurahtavat vaippoihin enemmän kuin yhdenkään lapsen tai luonnon takia tarvitsisi, on useita. Hurahtajat ovat tavallisesti kotiäitejä, joilla on paljon käyttämätöntä älyllistä kapasiteettia ja kauneudenkaipuuta arjen eritemyllyssä. Ehkä heillä on myös muuten taipumusta hurahtaa materiaalisiin tai ei-materiaalisiin asioihin ja jäädä niistä riippuvaiseksi, ja vaipat ovat kuitenkin pitkälti, no, shoppailua. (Jotain uutta ja jännittävää on aina kulman takana!) Lisäksi ne ovat ekologisia, joten niiden hankkiminen on kuitenkin varsin harmitonta ja sallittua. Kestovaippojen käytöllä ylipäätään voi herättää huomiota ja todistella hyvää äitiyttään, jos sellaiselle olisi tarvetta, ja kenelläpä ei olisi? Tietysti vaippakirpputoreilla ja hippiyhteisöissä pyöriminen on myös sosiaalista toimintaa. 

Nämä kaikki pätevät minuun, ja lisäksi on vielä yksi asia, jonka olen vasta keksinyt: kestovaipat ovat kuin vauvat itse. Pieniä, syötävän söpösiä-lutusia pehmeitä palleroita, jotka tuoksuvat enemmän tai vähemmän miedosti määrittelemättömältä suloiselta vauvanhajulta. Kuka nyt niitä voisi vastustaa?

maanantai 19. toukokuuta 2014

Nörtteilyä mammatyylillä

Huomaan olevani jossain määrin nörtti. Minulla on taipumusta innostua yhdestä tai enintään kahdesta asiasta muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi tai vuodeksi niin, etten muista nukkua tai malta tehdä töitäni kunnolla. Luen aiheesta kaiken, mitä googlesta löytää, piinaan lähiympäristöni kohteliaimmat ihmiset henkihieveriin pienistä nyansseista intoilulla ja avautumisella. Ainakin niinä hetkinä, kun ylipäänsä havaitsen muut ympärilläni. Tällä viikolla intoilen vauvoihin liittyvästä välineurheilusta, tarkemmin sanottuna kestovaipoista. Pidinkin niissä sellaisen ihan kunnon tauon tässä välissä, kun pikku t on ollut toista vuotta ilman.

Olen kokenut, että "kestovaippahulluja" äitejä (tai miksei oikeastaan äitejä ylipäänsä, ks. edellinen postaus) pidetään tässä nykymaailmassa jossain määrin naurettavina kohkaajina ja ressukoina, joilla ei ole oikeaa elämää. Tämä nähdäkseni erottaa meidät muista (vaikkapa miespuolisista tietokone-) nörteistä. Huolimatta monipuolisesta tietotaidostamme ja kokemuksestamme niin teoriassa kuin käytännössäkin me emme nauti juuri minkäänlaista yleistä ihailua tai kunnioitusta, koska harrastuneisuutemme liittyy vauvoihin ja eritteisiin, siis arkisiin asioihin, jotka ovat jossain määrin jokaisen ulottuvilla (ja aiheuttavat toisissa voimakasta vastenmielisyyttä), niin, ja käsitöiden tekemiseen. Naisten juttuihin. Yksinkertaiseen elämään, joka on pysynyt vuosisatoja aika samanlaisena. 

Naisten jututhan eivät perinteisesti ole olleet niitä ihailluimpia asioita maailmassa, vaikka vaativatkin rautaista otetta ja vertaisryhmän hiljaista tietoa. Oikeastaan naisten olisi hyvä olla vain ihan hiljaa ja tehdä hommansa nurkumatta, nauttimatta ja hifistelemättä. Ei saisi liioitella eikä tehdä liian suurta numeroa töistään (kuten vaipanvaihdosta). Huomaan olleeni liikaa erossa muista samanhenkistä äideistä, kun kaikenlaiset ihmeelliset ja tuskallisetkin ties mistä imetyt naisvihamieliset asenteet alkavat nousta pintaan.
 
Tiedostan nämä asenteet jatkuvasti etsiskellessäni kirpputoreilta miesten isoja urheilupaitoja tee-se-itse-vaippojen kuivaliinakankaiksi, lukiessani netistä uudestaan ja uudestaan mielipiteitä äitiyspakkausten kestovaipoista ("ei ole taas valtio yhtään kuunnellut ihmisiä") ja tehdessäni löytöjä vaippakirppareilta. Tunteeni vaihtelevat innostuksen, nolouden, ilon ja syyllisyyden välillä. Sisäinen askeetikko syyttää tuhlailusta ja sanoo, että kierrätettyjen ekotuotteiden ostaminen lapselle on vain tapa hiljentää omatunto - että oikeastihan kyse on ihan samanlaisesta hurahtamisesta ja riippuvuudesta kuin vaikka kymmenien korkokenkäparien shoppailussa. Sen kaveri, sisäinen cool tyyppi, muistuttaa, että on aivan helvetin noloa hankkia elämäänsä sisältöä lastentarvikkeista eikä vaikka, öö, pätkätöistä, Facebookista ja alkoholista. 

Sisäisen askeetikon vastavoima, sisäinen elämästä nautiskelija, muistuttaa, että kestovaippojen käyttäjä saa todella nähdä vaivaa kumotakseen sen ympäristöhyödyn, jonka saa kuitenkin aikaan kestoilulla (iik, kestoilu, nolo mammasana, yhyy), ja että itsensä motivoiminen kauniilla kuoseilla on ihan sopivaa ja tervettä. Sisäinen aikuinen hymyilee sisäiselle coolille tyypille hellästi ja huokaisee hiljaa.

Että kaikki on kiinni asenteesta, niinkin sanoo rauhoittava ääni, joka järkeilee kumoon syyllistävän äänen. Miksi pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä toiselta äidiltä ostamastaan puolentoista euron ruusukuvioisesta vaipasta, joka (nyt jo karttuneen kokemuksen perusteella) falskaa vähemmän kuin harmaaksi pesty viiden vuoden takaisen äitiyspakkauksen vaipan irvikuva, kun yksikään mies ei nolostelisi vaikkapa kahdensadan kaiuttimia? Onko tämä nyt feministin ajatus, onko! Niin! Ei ole!

Mitä tulee käsistä lähtemiseen ja hallinnan menetykseen ja muuhun sellaiseen, jota hiukan pelkään kirppareilla (no äh, pelkään sitä aina ja kaikkialla), tunnen jo itseni. Minulla on nyt taas yksi tällainen vaihe. Puolen kotimme esineistä ja omista hämäristä arkisista tavoistani on hankittu samalla metodilla: idea tarpeesta, jäätävä innostus, maaninen tiedonhaku, esineen valinta, hankkiminen ja sitten seestyminen ja pitkäaikainen, rauhallinen käyttö. (Nypynpoistajakin on muuttunut jo järkeväksi taloustarvikkeeksi!) Jos minulla siis on nyt vaihe, jossa ompelen kaksi sisävaippaa päivässä, hienoa. Ovatpa sitten valmiina odottamassa, kun tuotan niille käyttäjän. 

Siinä vaiheessa olen ehkä maanisen innostunut vaikka istukan syömisestä, ja se on kokonaan toinen tarina se.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Ällö äitimyytti ja mitä pehmeät arvot ja jatkuva muutos tekevät ihmiselle

Kati Leskisen kolumni "Murretaan ällö äitimyytti!", tai siis muun muassa se, sanotaan että se nettikommentteineen nyt viimeisenä pisarana, sai minut pohtimaan. Onhan näitä tekstejä nähty ja näihin keskusteluihin osallistuttu, kuultu näitä välillä pahasti lapsivihamielisiltäkin tuntuvia mielipiteitä siitä, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä. Että lapsissa ja perheissä on jotain pelottavaa ja outoa, ehkä myös vähän naurettavaa. 

Pelkästään se pikkuseikka, että saa lapsen, ei saisi näiden mielipiteiden mukaan vaikuttaa naisen elämään juurikaan. Ainakaan ei saisi muuttua tylsäksi mammaksi, joka keskustelee vain vaippojen ekologisuudesta ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen etiikasta. Olen yrittänyt nyt aukoa mielessäni ja ääneen sitä ajatussolmua, joka pompahti taas tietoisuuteeni. Oman päivittäisen ympäristön lapsivihamielisyys ja -kammo voivat nimittäin olla todella raskaita kestää. Kaikki me olemme olleet lapsia. Ihmiset ovat ensin lapsia.

Minulla oli tilaisuus keskustella äitiydestä, urasta, ansiotyöstä (joka on paljon tavallisempi ja lievempi versio tästä myyttisestä urasta) ja äitiyden mustasta aukosta eräässä feministiäitiporukassa pari päivää sitten, ja siitähän keskustelu syntyi. Korvissa soi kauan, kun innostuimme vaahtoamaan (no kolmella vieressä ympyrää juoksevalla ja kiljuvalla leikki-ikäisellä saattoi olla tekemistä yleisen volyymin kasvamisen kanssa). Paikalla oli vain äitejä, joten tällä kertaa lapsivihamielistä tunnelmaa ei tarvinnut pelätä. Ei silmienpyörittelyä, yököttelyä tai kaikkein syvimpien arvojen kyseenalaistamista.

Luulen että me kaikki jaoimme tunteen siitä, että pelkkä vanhemmuus ei yhdistä ihmisiä toisiinsa kovin pitkäksi aikaa. Hetken toki voi keskustella vaikka alueellisessa perhekerhossa, mutta syvällisempään vuorovaikutukseen tarvitaan edelleen jotain yhteistä luonteissa ja arvoissa ja viestinnässä. Olen muuten yhä samaa mieltä kuin ennen pikku t:n syntymää: en sitten aio ikinä mennä kirjoittelemaan Kaksplussalle! Sen sijaan netistä löytyy kyllä paljon erikoistuneempia vanhemmuus- ja vauvafoorumeita, joissa lasten ikä ei ole ainoa kirjoittajia yhdistävä tekijä. Näillä saa huomata keskustelevansa älykkäiden ja hyvin argumentoivien ihmisten kanssa ja oppivansa samalla itsekin kaikenlaista. (Lisäksi voi samastua heihin, tuntea olonsa turvalliseksi homogeenisessä ryhmässä ja taputella itseään olalle, että sitä osaakin hengailla niin hyvässä seurassa. Kyllä meidän palstalla vaan on erinomaisia ihmisiä. Ei kai semmoiseen seuraan ihan ansiotta itsekään pääse... lisää tähän haluamasi määrä huonosti peiteltyä itsetyytyväisyyttä.)

Olimme siis kaikki feministiäidit tunteneet yhteiskunnan ja sosiaalisten ympyröiden taholta nahoissamme, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä, että se ei ole hyväksyttävä harrastus (koska ketä kiinnostaa) eikä sen varjolla ole sopivaa kuvitella pääsevänsä vaikka työelämästä tai ulkonäkönsä hoitamisesta vähemmällä. Tästä päästäänkin siihen, mitkä asiat sitten saavat ihmistä muuttaa. Uusi työpaikka? Uusi parisuhde tai harrastus tai kotikaupunki tai opiskelu ulkomailla? Millaisista asioista saa sanoa oppineensa jotain tai kehittyneensä ihmisenä? Miksei omasta lapsesta? Miksei lapseen liittyvistä asioista saa kiinnostua, eikö edes silloin, jos vaippojen materiaaleilla hifistely olisi päivän ainoa rutiineja murtava älyllinen haaste?

Minusta olisi painajaismaista olla samanlainen, yhtä tietämätön, lapsellinen, ärsyttävä ja väärässä kuin vaikka 5 vuotta sitten. En osaa nähdä muutosta tai kehitystä pahana, saati naurettavana. Miksi ihminen pysyisi aina samanlaisena? Miksi pitäisi? Totta hitossa äitiys, myös äitiys, on muuttanut minua. Sanon näin, vaikken osaa yksilöidä sitä aivan tarkasti. Tietenkin kaikenlaista faktatietoa ja kokemusta on aivan valtavasti enemmän, mutta hyvänen aika, pakkohan sen on näkyä jossain muussakin! Tätä täytyisi kysyä ehkä kavereilta. Tai ei sittenkään, sillä:

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun tuttavat enemmän tai vähemmän huvittuneesti kommentoivat pidemmän aikavälin muutosta minussa tai tavoissani. Olen oppinut inhoamaan ja pelkäämään näitä viiltävän tarkkoja muisteluja, koska ainakin osassa niistä (ja tarpeeksi monen kolauksen jälkeen sitä tuijottaa vainoharhaisesti kaikkia) pahansuopana tarkoituksena on murentaa toisen liiallista itsevarmuutta. Mitäs mitäs, kun silloinkin vuonna 2002 sanoit tällä ja tällä tavalla ja nyt kuitenkin teit noin? Joko kyllästyit siihen teeskentelyyn ja nyt on takki kääntynyt? Missä johdonmukaisuus? 

Tällaiset muistelijat ovat itse usein niitä, jotka ovat puolensa ja tapansa valinneet täysin puhtaasti tunteella jo 12-vuotiaina ja kieltäytyvät kehittymästä, vaikka minkälaista uutta tietoa tulisi vastaan. Tokihan se näyttää älykkäältä, että ei ikinä myönnä olleensa väärässä tai muuttaneensa mieltään. Näyttää jämäkältä. Voi huokailla niille, jotka vaihtavat mielipidettään ja muka muuttuvat jokaisen säätilan mukaan.

Leskisen kolumnin kommenteissa moni sanoi, että äitimyytti on kuule päässäs, hanki lapsi tai ole hankkimatta äläkä tule julkisuuteen kyselemään. On houkuttelevaa nähdä yhteiskunnallisia rakenteita kavereiden puheissa ja politiikkaa yksityisessä. On hyvin houkuttelevaa olla näkemättä omia toistuvia käytösmallejaan ja pitää itseään vain yksilönä, joka on ollut aina samanlainen ja johon omatkaan kokemukset eivät ole vaikuttaneet. On hyvin, hyvin houkuttelevaa eristäytyä samanmielisten joukkoon puhumaan pahaa toisella tavalla ajattelevista.

Mutta kun puhuu samanmielisten kanssa ja kirjoittaa yksin, alkaa saada selvyyttä ajatuksiinsa. Kun saa ajatuksiinsa selvyyttä, vuorovaikutus erimielistenkin kanssa helpottuu. Sitten jaksaa taas.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Nyppyjä rakkaudessa

Otin sittenkin itseäni niskasta kiinni ja korjautin ompelukoneeni. Tai siis annoin T:lle rahaa ja ohjeet, ja hän toi minulle huolletun koneen. Samalla kävi niin, että sekosin onnesta. Pikku t sekosi vielä hieman enemmän.

Kirkasvalolampun loisteessa ja oman, aivan oman työpöytäni ääressä olen ommellut jo kahtena iltana peräkkäin. Pikku t ei tietenkään ollut mielestään koskaan nähnyt vastaavaa, ja ompelukone veti häntä puoleensa vastustamattomasti. Nyt meillä on kahdet haaroista ihan asiallisesti paikatut ison T:n farkut, rähjäisestä kangaskassista tehty ompelukoneen pölysuojus (sillä tästälähin sen paikka on pöydällä eikä olohuoneen nurkassa kantosalkussa), pipovainaasta leikatulla poninkuvalla piristetty vain hieman likainen kauluri (todellakaan en anna asioiden pesemisen tulla inspiraation tielle, niin vakavissani en tahdo koskaan olla, ja pikku t ei liioin välitä onko ponikauluri täysin puhdas vai ei, koska se on ponikauluri) sekä kaksi paperia, joihin pikku t on ommellut siksakkia ihan itse.

Oikeastaan vielä ompelukonettakin ihanampi, helpompi ja ei-milloinkaan-turhauttava esine on uusi suriseva patterikäyttöinen pikku ystäväni, joka rentouttaa riittämättömyyttä potevan ansioäidin varttitunnissa. Luettuani tämän mielettömän hyvän kirjan marssin käyttämään kuusi vai seitsemänkö euroa nypynpoistajaan ja elämäni muuttui. Yhtäkkiä talossa ei ole enää yhtään nuhruista neulevaatetta, samentunutta ennen niin iloisenkirjavaa lapasta tai huonokuntoista villatyynyä. Sillä minulla on nypynpoistaja! Nypynpoistan sillä kaiken! Nypynpoistan koko elämäni!!! Tai, kuten sanoisi pikku t (joka jälleen sekosi onnesta saatuaan pienen kinastelun jälkeen myös nypynpoistaa vähän aikaa), minä surraan uudella pursottimellani.

Kuukausi tai pari sitten sain käsiini taikasienen, tai siis viisi taikasientä, ja sienetin niillä viikon aikana kotini tahrattomaksi, mieleni tyhjäksi ja yleiskuntoni siinä määrin horjuvaksi, että sain sinuiitin. Nypynpoistaminen on kuin sienettämistä, mutta niska taipuu vielä seuraavana päivänä eikä ravinnon- tai unentarve unohdu niin täysin. Tällä hetkellä näen elämäni ongelmat reikinä (minulla on keinot paikata ne) ja nyppyinä (tiedätte mitä niille tehdään). Aion tehdä kaikesta sileää, tasaista ja kauniinväristä, kuin uutta. Aion hallita elämääni ja olla omavarainen!!!11

torstai 27. maaliskuuta 2014

Jani-Petteri

Olen pohtinut ihmisten nimiä aika paljon. Nimet kiinnostavat minua kovasti noin yleisestikin, sukunimet poliittisessa (kenen sukunimi?) ja etunimet ehkä lähinnä esteettisessä mielessä. Vauvojen nimeäminen tietysti on ollut mielessäni viime aikoina, koska syksyllä pitäisi ilmestyä perheeseen uusi henkilö vailla nimeä. (Pikku t on vihdoin kuullut uutisen myös ja ehdottaa vauvalle pehmolelujen ja päiväkotikavereiden nimiä sekä omaansa.)

En mielelläni kerro kenellekään keskeneräisistä nimipohdinnoistani paljoa yksityiskohtia, vaikka tiedän monia kaltaisiani äitejä, jotka internetiä myöten kyselevät toisilta mielipiteitä ja ehdotuksia. Ehkä tässä on hitunen entisaikaista ajattelua. Joskushan on uskottu, ettei lapsen nimeä saa paljastaa ennen ristiäisiä, koska itse Perkele voisi ennättää kutsumaan irrallista, vielä pelastamatonta sieluparkaa nimeltä ja näin omia sielun puolelleen.

Pikku t:n nimi oli tiedossa ja vakaasti päätettynä kauan, ja hänen syntymänsä jälkeen tarkistimme muodon vuoksi henkilön itsensä (olimme kuulleet tapauksista, joissa lapsi "ei ollutkaan sen näköinen" kuin oli ajateltu ja nimi piti vaihtaa) ja julkistimme tiedon. Luultavasti menettelemme samoin nytkin, paitsi jos päädymme johonkin niin uskaliaaseen hippinimeen, että sen sopivuus pitää erikseen tarkistaa nimilautakunnalta (tai joltain). Koska jo julkistetun nimen vaihtaminen olisi noloa! Soutaa ja huovata sillä tavalla! Kuka enää ottaisi vakavasti!

Oikeastaan en halua väännellä keskeneräistä nimiasiaa oikein tosissani kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa siksi, että nimet ovat niin henkilökohtainen ja intiimi asia. Nimeäminen on myös luova prosessi, enkä kaipaa ulkopuolisia kurkistelemaan ja kommentoimaan vitsikkäästi muitakaan luomistöitä kesken kaiken. Jokaisellahan on mielipiteensä ja mielikuvansa nimistä ja ne on usein vielä tapana ilmaista avoimen tunteikkaasti. Loukkaantuisin melko varmasti päivittelyistä, hihityksistä ja yökkäilyistä silloin, kun olen ihan vakavissani suunnittelemassa niinkin tärkeää asiaa kuin lapseni nimeä. 

Mietin siis enimmäkseen yksin ja jonkin verran toki T:n kanssa. Hänelle vain pitää (tässä kuten monessa muuussakin asiassa) tehdä erikseen selväksi, että kyseessä ei ole tuskallinen ongelma ("no ei mietitä sitä vielä!"), vaan oikein kiva ja miellyttävä älyllinen ja taiteellinen haaste. 

Minulla on monia kriteereitä nimelle, ja niistä hassuin on alkukirjain. Haluaisin saman kuin pikku t:llä, koska olen niin kaukaa viisaasti nimikoinut tuhatviisisataa vaatekappaletta etunimen alkukirjaimella ja sukunimellä. Miksi nimikoida uusiksi, jos voi olla nimikoimatta? Tässä vaiheessa näinkin viileä järkiajattelu on sallittua. Voihan olla, että keksimme jonkin niin hyvän nimen, että vaihdan mielelläni permanenttitussilla sutatut kirjaimet toisiksi kaikkiin talon päiväkotikokoisiin lastenvaatteisiin.

Muitakin kriteereitä on. Haluan helposti kuultavan ja äännettävän nimen. Sen pitää taipua jotenkin järkevästi, ja siksi sellaiset kuin Tuike ovat mahdottomia. (Tuiken? Tuikea?) Haluan kaksitavuisen, toimivan ja käytössä kulumattoman kutsumanimen (Sulo-Armas, hanskat käteen! Sulo-Armas! Sulo-Armas nyt perkele!), toinen etunimi (kaksi on asiallinen määrä, kolme on nykyajan hapatusta) saa sitten olla pitkä ja päheä. Suomenkieliset, äänteellisesti ja merkitykseltään kauniit nimet ovat minulle tärkeitä. Pidän luontonimistä ja kannan itse asiassa sellaista itsekin.

En välitä muotinimistä (miksi kukaan haluaa antaa lapselleen vuoden suosituimman nimen? miksi?), mutta todella kummallisetkaan eivät miellytä. Tietenkin kaikkien nimien merkitysten pitää sointua yhteen ilman koomista vaikutelmaa. (Tuleva portsari Voima Toimi Virtanen?) Sisarusten nimien pitää sointua yhteen juuri sopivalla tavalla. Nimeä ei saa löytyä lähipiiristä, paitsi tarkoituksella kauempaa suvusta. Tunnen paljon hyviä nimiä kunnon ihmisillä, mutta minkäs teet. Varattu mikä varattu.

Kaupunkitarinat tuntevat ihmisiä (aina naisia), jotka ilkeyttään varastavat toisten tulevien lasten nimiä. Näitä kateellisia entisiä kavereita, jotka varsin hyvin tietävät, mitä nimeä kaukana tulevaisuudessa häämöttävälle lapselle on jo esiteini-iässä suunniteltu, ja sitten antavat omalleen juuri sen, vievät nenän edestä kuin mahdollisen poikaystävän. Kehtaavatkin! Kaikkien niiden vuosien jälkeen! En ota riskiä, että näin pääsisi käymään, vaikka uskonkin että kyse on yleensä alitajuntaan itämään jääneestä hyvästä ideasta eikä harkitusta kiusasta. En siis kerro niitä kaikkein varmimmin finaaliin asti selviytyviä nimiehdokkaita kenellekään muille kuin T:lle.

Keskeneräisen, herkän, intiimin ja luovan prosessin avaaminen ulkopuolisille on siis riski. Olisi kamalaa, jos esimerkiksi sukulaiset katsoisivat oikeudekseen alkaa ehdotella ja painostaa, tylyttää tuomioitaan tai muistella kaikkia niitäkin ärsyttäviä, sanotaanko, Terttuja, joita on tuttavapiiriin mahtunut. Ette kai te nyt sellaista rumaa valitse! Mitä vikaa Emma-Sofiassa muka on!

Nimen pitää varmuuden ja ironian vuoksi olla vähän liian karsea kuin vähän liian nätti. Mieluummin Puu-Käpylän hipsterien uusruma (opin netistä, eikö ole hieno sana) Reijo kuin siloisen suloinen Lumi-Auroora, joka on kuin ainut kaunis asia johon itä-Helsingissä on varaa.

Että jos en osaa millään valita tuleeko vauvasta Reijo vai Lumi-Auroora, palaan takaisin lukemaan tämän.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Junamatkan kuvaus

Pikku t sai joululahjaksi muovisen junaradan, jonka juna pitää ääntä ja liikkuu ja valaiseekin. Tämän talven soundtrack oli sitä myöten selvä. Viikonloppuna nelivuotislahjaksi saatiin vielä lisäosia. Pattereita on kulunut pakettitolkulla, ja lapsi tietää raivostuttavan hyvin, missä on vika, jos ääntä sattumalta ei kuulu. Junan, toisin kuin pikku t:n, alapuolella on pienen pieni vaimennusnappi.

Tällä hetkellä junaradan kokoaminen on vasta alkua. Junan perään liitetään Duplo-junanvaunuja ja -autoja, jotka jotenkuten pysyvät siinä kiinni. Sitten pikku t alkaa haalia olohuoneesta ja ehkä muistakin huoneista tavaroita, joilla hän saa rakenneltua pimeitä luolia valaisevalle junalle. Ensin radan päälle ilmestyy pari tuolia, sitten valoa tilkitsemään torkkupeittoa, sohvatyynyä ja lelulaatikkoa, ja yleensä verhokin vedetään ikkunan eteen, jotta junan valo näkyisi. Sitten juna törmää ensimmäiseen tyynynkulmaan, ja pikku t hermostuu sille ("Älä! Tuhma juna! Lyön sua!" ja muut nelivuotiaiden rakentavat ongelmanratkaisukeinot). Lopulta saamme esteet sopivalle etäisyydelle junasta. Leikki jatkuu.

Junaleikki on hyvin säännelty ja rajallinen, sen on äänen ja osien määrän vuoksi pakkokin olla. Paloja säilytetään minun suunnattoman taiteellisesti, taitavasti ja kärsivällisesti sanomalehdellä ja kontaktimuovilla päällystämässäni kenkälaatikossa, jossa alun perin tulivat kalliit saappaat. Leikki perustetaan yleensä olohuoneen matolle ja kerätään iltaisin. Erityisen kauniisti pyytämällä leikki voi olla levällään ruoka-aikana, vaikka ruokapöydän tuoleista osa olisikin tunnelikäytössä. Rakennelma junaradan yllä on suuri ja vuoristomainen, mutta samalla niin koherentti ja hallittu, että sen yli loikkiminen ei ärsytä aikuista kovinkaan paljoa.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Oil pulling eli uusi aamurutiini

Luin oil pullingista reilu kuukausi sitten. Olihan se pakko kokeilla, koska mitä vain puhtaiden ja terveiden hampaiden vuoksi! Purskuttelen siis kylmäpuristetulla kookosöljyllä melkein joka päivä. Ajan säästämiseksi käytän siihen aamusuihkussa kymmenisen minuuttia ennen kuin syljen öljyt paperiin ja lähimpään roskikseen (paitsi jos tunnen itseni kyllin karaistuneeksi puoli seitsemältä ja uskaltaudun iho vielä nihkeänä kylmään keittiöön biojäteastian luo, niin kuin tietysti kuuluisi).

Öljyä ei pitäisi niellä, eikä tee mielikään. Jälkeenpäin kurlaan suola- ja tavallisella vedellä (syy on jo unohtunut, mutta menköön kun käsketään), langoitan (lankaan?) ja viimeiseksi harjaan hampaat. Kielikin kannattaa puhdistaa, niin tulee raikas olo suuhun. Hammaskiveä, vihlontaa ja ientulehdusta on ollut ihan riittävästi, ja odottelen tässä tuloksia. Olisi mukavaa päästä suuvaivoista eroon, ja netissä kehutaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä tapahtuneen oil pullingin opettelun jälkeen.

Toistaiseksi hampaat ovat vaalentuneet selvästi ja kieli kaunistunut punaisemmaksi. Mihinkään muuhun en ole huomannut purskuttelun vaikuttavan (en ainakaan tuolla öljyllä ole saanut edes sitä "räjähdysmäisen puhdasta" tunnetta aamusuuhun, jota monet niin hehkuttavat, katsotaan seuraavaksi seesamiöljy), vaikka kaikki poskiontelontulehdukset ja aknet on toisaalla jo listattu öljyllä parannettaviin vaivoihin. Öljykin oli sopivasti kotona odottamassa, joten ei harmita vaikka valkoisemmat hampaat jäisivät ainoaksi tulokseksi.
  
Ihan täysin en noita ayurvedisia bakteeriteorioita käsitä tai hyväksy (kuten sitä, että öljy muuttuu suussa valtavan myrkylliseksi, kun kaikki kiinni jämähtäneet bakteerit irtoavat yhtä aikaa. WTF?). Mutta ei tästä uusimmasta hippimuodista ole toistaiseksi kovasti haittaakaan ollut. Hippeilylle kannattaa aina antaa mahdollisuus!

torstai 20. helmikuuta 2014

Koska henkilökohtainen on poliittista

Tämä uutinen viehättää minua tänään. Helsingin kaupunginvaltuutettu on tehnyt valtuustoaloitteen, jossa vaaditaan kaupunkia tutkimaan lumenpoiston sukupuolivaikutuksia. Hän käytti esimerkkinä Ruotsia, jonka eräässä kunnassa oli huomattu, että lumi tavallisesti aurataan ensin isoilta autoteiltä ja miesvaltaisten työpaikkojen läheltä ja vasta viimeiseksi kevyen liikenteen väyliltä ja julkisen liikenteen pysäkeiltä, jolloin suositaan autoilevia miehiä ja sorsitaan tyypillisemmin julkisilla ja kävellen kulkevia naisia, lapsia ja vanhuksia.

Asia korjattiin, liukastumisonnettomuudet ja niistä aiheutuvat kulut vähenivät ja ilman autoa kulkeminen helpottui aurauskustannusten kasvamatta. Helsingin Uutisten mukaan valtuutettu Gunvor Brettschneider uskoo, että Helsingissäkin parannettu lumenpoisto helpottaisi autottomien lapsiperheiden elämää (huomautan, että kaikkien muidenkin autottomien tai edes joskus jonnekin kävelevien). Sukupuolivaikutusten arvioinnin eli suvauksen kustannukset olisivat uutisen mukaan noin 4000 euroa.

Tietenkin se oli linkitetty Fäsbään "huh huh" -kommentein. Ja tietenkin esimerkki on Ruotsista. Haluan Ruotsiin, jossa tällaiset asiat ovat yhteisiä, vakavasti otettavia keskustelunaiheita eivätkä arkojen tyttöjen hiljaisia piipityksiä, jotka voi nauraa hiljaisiksi. Kokonainen kunta uskaltaa tehdä tällaisen päätöksen ja vielä perustella sen julkisesti asioiden oikeilla nimillä: kyse on tasa-arvosta, reiluudesta, sukupuolten erilaisista tyypillisistä käyttäytymistavoista ja niiden seurausten tasaamisesta.

Mikä on poliittisempaa kuin henkilökohtainen? Meidän, naisten, äitien, julkisilla liikkujien on tapana neuvoa toisiamme, että vaunut kannattaa vaihtaa viimeistään talven lähestyessä kantoliinaan tai -reppuun ja kahlata sitten lumessa lapsi selässä vähän helpommin (niin kauan kuin ei liukastu). Meidän on tapana uskoa, että neljä senttiä lunta siinä missä viisitoista senttiä loskaakin on aina tärkeämpää aurata ensin isoilta autoteiltä, koska autot! ovat! tärkeitä! ja vaarallisia! ja niillä on kiire! Autolla kulkijan on aina päästävä suorinta reittiä ja nopeasti ilman kiertoteitä tai tuskaa. 

Kesällä pyöräilijät keskenään valittavat katkeilevista ja katoilevista pyöräteistä ja -kaistoista -- ja suostuvat silti ajamaan autojen tai taluttamaan kävelijöiden seassa niissä kohdissa joissa yhtäkkiä on tietilaa vain autoille. Aivan samoin kävelijät talvella harmittelevat märkiä kenkiään ja yrittävät keksiä, miten taikoisivat lastenrattaansa lumivallin yli -- eivätkä vaadi tasa-arvoisempaa lumenaurauskäytäntöä. Niin kauan kuin kukaan ei selvästi pyydä parempaa kohtelua, sitä ei tulla myöskään tarjoamaan. Auraamisen käytännöt ja niistä aiheutuvat kiusat ovat joka talvi samat, koska kukaan ei ole uskaltanut vaatia muutosta ja perustella sitä tasa-arvolla.

Ei kukaan tajua omia etuoikeuksiaan. Eivät miehet huomaa, kun naiset väistävät heitä kadulla ja politiikassa, he vain kävelevät suoraan ja vilpittömästi ja keskittyvät omiin ajatuksiinsa. Eivät autoilijat näe bussipysäkkejä. En minä joudu aamuisin ajattelemaan auton lämmitystä ja ikkunoiden raaputtamista ja parkkimaksuja. Se on minun etuoikeuteni julkisilla liikkujana.

Tämä asia ansaitsee julkisuutta. Annan sitä.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Pesänrakennusvietti tai äh

Olen muutaman viikon henkisen energiavajeen (töihin alisuoriutumaan, kotiin, Fäsbään, sänkyyn, liian aikaisin ylös, töihin alisuoriutumaan) jälkeen innostumassa taas jostain. En ole vielä ihan varma mistä. Sillä on ehkä jotain tekemistä pienten, aika kauan odottaneiden ja jonkun muun kierrätyskankaista ompelemien vaippojen lipastoon järjestämisen (olen taas hieman raskaana, aika vähän vielä) ja ehkä ompelun kanssa. Ompelukoneeni on ollut rikki kaksi vuotta. Tai ehkä kolme. Käsityöihmisystävä kävi kylässä, toinen laittoi kuvia uusista ompeluista Fäsbään ja tajusin haluavani tehdä käsitöitä. Mistähän sitä aloittaisi?

Lisäksi haluaisin saumurin, paikan ompelemiselle ja hyvän valaistuksen edes johonkin huoneeseen tässä onnettomassa pimeässä luukussa, jota opiskelija-asunnoksi kutsutaan, ja taidot ja jotain makua että osaisin ommella. Ja aikaa, joka ei olisi poissa Fäsbästä, alisuoriutumisesta tai nukkumisesta.

Taitaapa jäädä ompelukone korjauttamatta tänäkin vuonna. Voin siis mennä takaisin hypistelemään niitä jonkun toisen ompelemia vaippoja. No menettelee. Innostuminen seis.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Speksin anatomia

On se niin vaikeaa kirjoittaa oikein. Speksi. Olin kolmatta kertaa katsomassa Humanistispeksiä, joka tuotettiin, joka tapahtui nyt neljännen kerran. Taas kerran se oli valloittava kokemus, ei vähiten siksi, että jokseenkin loppuunmyyty sali pullisteli sympaattisia humanisteja. Vähän nuhruisia, ystävällisen oloisia kangaskassihippejä. Omaa laumaa.

Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.

Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.

Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.

Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia. 

Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu. 

Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.

Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.

Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.

Mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää

Kylpyankkani tuli takaisin. Se oli viettänyt viikonlopun mittaisen odysseiansa jossain työpaikan syövereissä, enkä minä kysele. Sillä on oikeus vaieta. Pääasia että se on palannut.

Ostin ankanmuotoisen kelluvan teekuulani nizzalaisesta hämmentävästä kitch-kaupasta toissa syksynä, ja siitä lähtien olemme olleet hyvä pari. Olemme suoneet toisillemme hienoja teehetkiä ja saaneet värjäytymiä vihreästä teestä rinta rinnan. Ankka ei ole koskaan pettänyt minua. Kunnes perjantaiaamuna sitä ei enää ollut. 

Se oli kadonnut taukohuoneesta kun tulin töihin - työkaverit huomasivat sen jo ennen minua. Käänsin kaikki paikat nurin, tein katoamisilmoituksen ("Oletko lainannut/siirtänyt/nyysinyt kylpyankkateekuulani? Nyt olisi hyvä hetki palauttaa se") ja vastaanotin kollegiaalista myötätuntoa tuntemattomiltakin. Ankkani näkyy niittäneen mainetta melkoisiksi venähtäneillä tauoillamme. Sitten ymmärsin heittäytyä tilanteen vietäväksi ja suostua elämään. Ankka oli poissa, minulla oli tilaisuus kasvaa.

Meillä oli ollut hyviä, ehkä unohtumattomiakin teehetkiä, mutta joku toinen tarvitsi ankkaani enemmän kuin minä. Joku toinen oli kiintyneempi siihen, ja valmis vaikka varkauteen saadakseen ankkani. Mikä minä olin esittämään vaatimuksia? Millainen nainen ei kykene luopumaan muovinpalasta? Enkö olisi ennemmin ollut kiitollinen yhteisestä ajastamme kuin ripotellut tuhkaa ylleni nyt, kun sen oli kerran päätyttävä?

Mutta tänä aamuna ankka oli omalla paikallaan puhtaana, suittuna ja hyväntuoksuisena nokallaan melko viaton ilme. Otin sen avosylin vastaan esittämättä kysymyksiä, vain ihan pikkuisen lempeästi toruen. 

tiistai 28. tammikuuta 2014

Mielenhalinta

Myöhästyin tänä aamuna taas bussista. Kieltäydyin ajattelemasta hameenhelman kautta pöksyihini pyrkivää julmaa talvituulta kehätien pysäkillä ja keskitin päättäväisesti ajatukseni viereiseen kaivutyömaahan. Siellä tehdään eritasoliittymää nimittäin. Käytin siis itseeni samaa harhautustekniikkaa kuin pikku t:hen, joka ei halua.

Kylläpä on monenlaisia maalajeja ja kerrostumia tuossa kuopassa! (Katsos, minkälainen koira menee ohi!) 
Kylläpä on jännittävä tuo kaivuri! Nyt se irrottaa kauhansa! (Ei sade oikeasti sitä hämähämähäkkiä vie, se kuules ampuu pyllystään seittiä, johon tuuli tarttuu ja lennättää sen kohti uusia seikkailuja! Yhtään ei ole surullista!)
Oho, noin näppärästi tarttuu kaivurin ranteeseen uusi kauha, jossa on tuollaiset kynnetkin! Mitähän se kohta kaivaa? (Kokeilepa, meneekö sun varjo nopeammin, jos juokset oikein reippaasti tässä äidin vieressä!)
Ei vitsit, voiko noin tehdä! Kaivuri nojautuu kauhaansa, nostaa vähän takamustaan ja jotenkin... mutkauttaa tuon telaketjuosion ympäri kokonaan! Ohjaamo pysyy paikoillaan vain. Käsittämätöntä. Kai se telaketjuissa onkin sitten tärkeää että onko etu- vai takaperin. (Laita muru silmät kiinni niin aamu tulee nopeammin.)
Nyt se sit kaivaa tuosta kasasta hiekkaa. Aha. Hienoa. (Et tasan tule antamaan enää yhtään halia. En halua alaikäisiltä haleja yöllä. Nuku.)
Oijoijoijoi, melkein sohaisi ohikulkevasta bussista oven irti kauhalla! Kukahan siitä joutuisi vastuuseen? Osaisinkohan minä ajaa tuollaista? Olisiko sitten Fäsbässä kerrottavaa! (Mitä, seitsemät kalsarit? Ei äiti tiedä. Olisi varmaan ainakin tosi pehmeä ja lämmin. Kokeilet toisen kerran.)

Bussi tuli. (Mitä tapahtui? Kuuluu vain rauhallinen hengitys.)