Ällö äitimyytti ja mitä pehmeät arvot ja jatkuva muutos tekevät ihmiselle

Kati Leskisen kolumni "Murretaan ällö äitimyytti!", tai siis muun muassa se, sanotaan että se nettikommentteineen nyt viimeisenä pisarana, sai minut pohtimaan. Onhan näitä tekstejä nähty ja näihin keskusteluihin osallistuttu, kuultu näitä välillä pahasti lapsivihamielisiltäkin tuntuvia mielipiteitä siitä, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä. Että lapsissa ja perheissä on jotain pelottavaa ja outoa, ehkä myös vähän naurettavaa. 

Pelkästään se pikkuseikka, että saa lapsen, ei saisi näiden mielipiteiden mukaan vaikuttaa naisen elämään juurikaan. Ainakaan ei saisi muuttua tylsäksi mammaksi, joka keskustelee vain vaippojen ekologisuudesta ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen etiikasta. Olen yrittänyt nyt aukoa mielessäni ja ääneen sitä ajatussolmua, joka pompahti taas tietoisuuteeni. Oman päivittäisen ympäristön lapsivihamielisyys ja -kammo voivat nimittäin olla todella raskaita kestää. Kaikki me olemme olleet lapsia. Ihmiset ovat ensin lapsia.

Minulla oli tilaisuus keskustella äitiydestä, urasta, ansiotyöstä (joka on paljon tavallisempi ja lievempi versio tästä myyttisestä urasta) ja äitiyden mustasta aukosta eräässä feministiäitiporukassa pari päivää sitten, ja siitähän keskustelu syntyi. Korvissa soi kauan, kun innostuimme vaahtoamaan (no kolmella vieressä ympyrää juoksevalla ja kiljuvalla leikki-ikäisellä saattoi olla tekemistä yleisen volyymin kasvamisen kanssa). Paikalla oli vain äitejä, joten tällä kertaa lapsivihamielistä tunnelmaa ei tarvinnut pelätä. Ei silmienpyörittelyä, yököttelyä tai kaikkein syvimpien arvojen kyseenalaistamista.

Luulen että me kaikki jaoimme tunteen siitä, että pelkkä vanhemmuus ei yhdistä ihmisiä toisiinsa kovin pitkäksi aikaa. Hetken toki voi keskustella vaikka alueellisessa perhekerhossa, mutta syvällisempään vuorovaikutukseen tarvitaan edelleen jotain yhteistä luonteissa ja arvoissa ja viestinnässä. Olen muuten yhä samaa mieltä kuin ennen pikku t:n syntymää: en sitten aio ikinä mennä kirjoittelemaan Kaksplussalle! Sen sijaan netistä löytyy kyllä paljon erikoistuneempia vanhemmuus- ja vauvafoorumeita, joissa lasten ikä ei ole ainoa kirjoittajia yhdistävä tekijä. Näillä saa huomata keskustelevansa älykkäiden ja hyvin argumentoivien ihmisten kanssa ja oppivansa samalla itsekin kaikenlaista. (Lisäksi voi samastua heihin, tuntea olonsa turvalliseksi homogeenisessä ryhmässä ja taputella itseään olalle, että sitä osaakin hengailla niin hyvässä seurassa. Kyllä meidän palstalla vaan on erinomaisia ihmisiä. Ei kai semmoiseen seuraan ihan ansiotta itsekään pääse... lisää tähän haluamasi määrä huonosti peiteltyä itsetyytyväisyyttä.)

Olimme siis kaikki feministiäidit tunteneet yhteiskunnan ja sosiaalisten ympyröiden taholta nahoissamme, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä, että se ei ole hyväksyttävä harrastus (koska ketä kiinnostaa) eikä sen varjolla ole sopivaa kuvitella pääsevänsä vaikka työelämästä tai ulkonäkönsä hoitamisesta vähemmällä. Tästä päästäänkin siihen, mitkä asiat sitten saavat ihmistä muuttaa. Uusi työpaikka? Uusi parisuhde tai harrastus tai kotikaupunki tai opiskelu ulkomailla? Millaisista asioista saa sanoa oppineensa jotain tai kehittyneensä ihmisenä? Miksei omasta lapsesta? Miksei lapseen liittyvistä asioista saa kiinnostua, eikö edes silloin, jos vaippojen materiaaleilla hifistely olisi päivän ainoa rutiineja murtava älyllinen haaste?

Minusta olisi painajaismaista olla samanlainen, yhtä tietämätön, lapsellinen, ärsyttävä ja väärässä kuin vaikka 5 vuotta sitten. En osaa nähdä muutosta tai kehitystä pahana, saati naurettavana. Miksi ihminen pysyisi aina samanlaisena? Miksi pitäisi? Totta hitossa äitiys, myös äitiys, on muuttanut minua. Sanon näin, vaikken osaa yksilöidä sitä aivan tarkasti. Tietenkin kaikenlaista faktatietoa ja kokemusta on aivan valtavasti enemmän, mutta hyvänen aika, pakkohan sen on näkyä jossain muussakin! Tätä täytyisi kysyä ehkä kavereilta. Tai ei sittenkään, sillä:

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun tuttavat enemmän tai vähemmän huvittuneesti kommentoivat pidemmän aikavälin muutosta minussa tai tavoissani. Olen oppinut inhoamaan ja pelkäämään näitä viiltävän tarkkoja muisteluja, koska ainakin osassa niistä (ja tarpeeksi monen kolauksen jälkeen sitä tuijottaa vainoharhaisesti kaikkia) pahansuopana tarkoituksena on murentaa toisen liiallista itsevarmuutta. Mitäs mitäs, kun silloinkin vuonna 2002 sanoit tällä ja tällä tavalla ja nyt kuitenkin teit noin? Joko kyllästyit siihen teeskentelyyn ja nyt on takki kääntynyt? Missä johdonmukaisuus? 

Tällaiset muistelijat ovat itse usein niitä, jotka ovat puolensa ja tapansa valinneet täysin puhtaasti tunteella jo 12-vuotiaina ja kieltäytyvät kehittymästä, vaikka minkälaista uutta tietoa tulisi vastaan. Tokihan se näyttää älykkäältä, että ei ikinä myönnä olleensa väärässä tai muuttaneensa mieltään. Näyttää jämäkältä. Voi huokailla niille, jotka vaihtavat mielipidettään ja muka muuttuvat jokaisen säätilan mukaan.

Leskisen kolumnin kommenteissa moni sanoi, että äitimyytti on kuule päässäs, hanki lapsi tai ole hankkimatta äläkä tule julkisuuteen kyselemään. On houkuttelevaa nähdä yhteiskunnallisia rakenteita kavereiden puheissa ja politiikkaa yksityisessä. On hyvin houkuttelevaa olla näkemättä omia toistuvia käytösmallejaan ja pitää itseään vain yksilönä, joka on ollut aina samanlainen ja johon omatkaan kokemukset eivät ole vaikuttaneet. On hyvin, hyvin houkuttelevaa eristäytyä samanmielisten joukkoon puhumaan pahaa toisella tavalla ajattelevista.

Mutta kun puhuu samanmielisten kanssa ja kirjoittaa yksin, alkaa saada selvyyttä ajatuksiinsa. Kun saa ajatuksiinsa selvyyttä, vuorovaikutus erimielistenkin kanssa helpottuu. Sitten jaksaa taas.