Jani-Petteri

Olen pohtinut ihmisten nimiä aika paljon. Nimet kiinnostavat minua kovasti noin yleisestikin, sukunimet poliittisessa (kenen sukunimi?) ja etunimet ehkä lähinnä esteettisessä mielessä. Vauvojen nimeäminen tietysti on ollut mielessäni viime aikoina, koska syksyllä pitäisi ilmestyä perheeseen uusi henkilö vailla nimeä. (Pikku t on vihdoin kuullut uutisen myös ja ehdottaa vauvalle pehmolelujen ja päiväkotikavereiden nimiä sekä omaansa.)

En mielelläni kerro kenellekään keskeneräisistä nimipohdinnoistani paljoa yksityiskohtia, vaikka tiedän monia kaltaisiani äitejä, jotka internetiä myöten kyselevät toisilta mielipiteitä ja ehdotuksia. Ehkä tässä on hitunen entisaikaista ajattelua. Joskushan on uskottu, ettei lapsen nimeä saa paljastaa ennen ristiäisiä, koska itse Perkele voisi ennättää kutsumaan irrallista, vielä pelastamatonta sieluparkaa nimeltä ja näin omia sielun puolelleen.

Pikku t:n nimi oli tiedossa ja vakaasti päätettynä kauan, ja hänen syntymänsä jälkeen tarkistimme muodon vuoksi henkilön itsensä (olimme kuulleet tapauksista, joissa lapsi "ei ollutkaan sen näköinen" kuin oli ajateltu ja nimi piti vaihtaa) ja julkistimme tiedon. Luultavasti menettelemme samoin nytkin, paitsi jos päädymme johonkin niin uskaliaaseen hippinimeen, että sen sopivuus pitää erikseen tarkistaa nimilautakunnalta (tai joltain). Koska jo julkistetun nimen vaihtaminen olisi noloa! Soutaa ja huovata sillä tavalla! Kuka enää ottaisi vakavasti!

Oikeastaan en halua väännellä keskeneräistä nimiasiaa oikein tosissani kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa siksi, että nimet ovat niin henkilökohtainen ja intiimi asia. Nimeäminen on myös luova prosessi, enkä kaipaa ulkopuolisia kurkistelemaan ja kommentoimaan vitsikkäästi muitakaan luomistöitä kesken kaiken. Jokaisellahan on mielipiteensä ja mielikuvansa nimistä ja ne on usein vielä tapana ilmaista avoimen tunteikkaasti. Loukkaantuisin melko varmasti päivittelyistä, hihityksistä ja yökkäilyistä silloin, kun olen ihan vakavissani suunnittelemassa niinkin tärkeää asiaa kuin lapseni nimeä. 

Mietin siis enimmäkseen yksin ja jonkin verran toki T:n kanssa. Hänelle vain pitää (tässä kuten monessa muuussakin asiassa) tehdä erikseen selväksi, että kyseessä ei ole tuskallinen ongelma ("no ei mietitä sitä vielä!"), vaan oikein kiva ja miellyttävä älyllinen ja taiteellinen haaste. 

Minulla on monia kriteereitä nimelle, ja niistä hassuin on alkukirjain. Haluaisin saman kuin pikku t:llä, koska olen niin kaukaa viisaasti nimikoinut tuhatviisisataa vaatekappaletta etunimen alkukirjaimella ja sukunimellä. Miksi nimikoida uusiksi, jos voi olla nimikoimatta? Tässä vaiheessa näinkin viileä järkiajattelu on sallittua. Voihan olla, että keksimme jonkin niin hyvän nimen, että vaihdan mielelläni permanenttitussilla sutatut kirjaimet toisiksi kaikkiin talon päiväkotikokoisiin lastenvaatteisiin.

Muitakin kriteereitä on. Haluan helposti kuultavan ja äännettävän nimen. Sen pitää taipua jotenkin järkevästi, ja siksi sellaiset kuin Tuike ovat mahdottomia. (Tuiken? Tuikea?) Haluan kaksitavuisen, toimivan ja käytössä kulumattoman kutsumanimen (Sulo-Armas, hanskat käteen! Sulo-Armas! Sulo-Armas nyt perkele!), toinen etunimi (kaksi on asiallinen määrä, kolme on nykyajan hapatusta) saa sitten olla pitkä ja päheä. Suomenkieliset, äänteellisesti ja merkitykseltään kauniit nimet ovat minulle tärkeitä. Pidän luontonimistä ja kannan itse asiassa sellaista itsekin.

En välitä muotinimistä (miksi kukaan haluaa antaa lapselleen vuoden suosituimman nimen? miksi?), mutta todella kummallisetkaan eivät miellytä. Tietenkin kaikkien nimien merkitysten pitää sointua yhteen ilman koomista vaikutelmaa. (Tuleva portsari Voima Toimi Virtanen?) Sisarusten nimien pitää sointua yhteen juuri sopivalla tavalla. Nimeä ei saa löytyä lähipiiristä, paitsi tarkoituksella kauempaa suvusta. Tunnen paljon hyviä nimiä kunnon ihmisillä, mutta minkäs teet. Varattu mikä varattu.

Kaupunkitarinat tuntevat ihmisiä (aina naisia), jotka ilkeyttään varastavat toisten tulevien lasten nimiä. Näitä kateellisia entisiä kavereita, jotka varsin hyvin tietävät, mitä nimeä kaukana tulevaisuudessa häämöttävälle lapselle on jo esiteini-iässä suunniteltu, ja sitten antavat omalleen juuri sen, vievät nenän edestä kuin mahdollisen poikaystävän. Kehtaavatkin! Kaikkien niiden vuosien jälkeen! En ota riskiä, että näin pääsisi käymään, vaikka uskonkin että kyse on yleensä alitajuntaan itämään jääneestä hyvästä ideasta eikä harkitusta kiusasta. En siis kerro niitä kaikkein varmimmin finaaliin asti selviytyviä nimiehdokkaita kenellekään muille kuin T:lle.

Keskeneräisen, herkän, intiimin ja luovan prosessin avaaminen ulkopuolisille on siis riski. Olisi kamalaa, jos esimerkiksi sukulaiset katsoisivat oikeudekseen alkaa ehdotella ja painostaa, tylyttää tuomioitaan tai muistella kaikkia niitäkin ärsyttäviä, sanotaanko, Terttuja, joita on tuttavapiiriin mahtunut. Ette kai te nyt sellaista rumaa valitse! Mitä vikaa Emma-Sofiassa muka on!

Nimen pitää varmuuden ja ironian vuoksi olla vähän liian karsea kuin vähän liian nätti. Mieluummin Puu-Käpylän hipsterien uusruma (opin netistä, eikö ole hieno sana) Reijo kuin siloisen suloinen Lumi-Auroora, joka on kuin ainut kaunis asia johon itä-Helsingissä on varaa.

Että jos en osaa millään valita tuleeko vauvasta Reijo vai Lumi-Auroora, palaan takaisin lukemaan tämän.