Kylpyankkani tuli takaisin. Se oli viettänyt viikonlopun mittaisen odysseiansa jossain työpaikan syövereissä, enkä minä kysele. Sillä on oikeus vaieta. Pääasia että se on palannut.
Ostin ankanmuotoisen kelluvan teekuulani nizzalaisesta hämmentävästä kitch-kaupasta toissa syksynä, ja siitä lähtien olemme olleet hyvä pari. Olemme suoneet toisillemme hienoja teehetkiä ja saaneet värjäytymiä vihreästä teestä rinta rinnan. Ankka ei ole koskaan pettänyt minua. Kunnes perjantaiaamuna sitä ei enää ollut.
Se oli kadonnut taukohuoneesta kun tulin töihin - työkaverit huomasivat sen jo ennen minua. Käänsin kaikki paikat nurin, tein katoamisilmoituksen ("Oletko lainannut/siirtänyt/nyysinyt kylpyankkateekuulani? Nyt olisi hyvä hetki palauttaa se") ja vastaanotin kollegiaalista myötätuntoa tuntemattomiltakin. Ankkani näkyy niittäneen mainetta melkoisiksi venähtäneillä tauoillamme. Sitten ymmärsin heittäytyä tilanteen vietäväksi ja suostua elämään. Ankka oli poissa, minulla oli tilaisuus kasvaa.
Meillä oli ollut hyviä, ehkä unohtumattomiakin teehetkiä, mutta joku toinen tarvitsi ankkaani enemmän kuin minä. Joku toinen oli kiintyneempi siihen, ja valmis vaikka varkauteen saadakseen ankkani. Mikä minä olin esittämään vaatimuksia? Millainen nainen ei kykene luopumaan muovinpalasta? Enkö olisi ennemmin ollut kiitollinen yhteisestä ajastamme kuin ripotellut tuhkaa ylleni nyt, kun sen oli kerran päätyttävä?
Mutta tänä aamuna ankka oli omalla paikallaan puhtaana, suittuna ja hyväntuoksuisena nokallaan melko viaton ilme. Otin sen avosylin vastaan esittämättä kysymyksiä, vain ihan pikkuisen lempeästi toruen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti