maanantai 10. helmikuuta 2014

Speksin anatomia

On se niin vaikeaa kirjoittaa oikein. Speksi. Olin kolmatta kertaa katsomassa Humanistispeksiä, joka tuotettiin, joka tapahtui nyt neljännen kerran. Taas kerran se oli valloittava kokemus, ei vähiten siksi, että jokseenkin loppuunmyyty sali pullisteli sympaattisia humanisteja. Vähän nuhruisia, ystävällisen oloisia kangaskassihippejä. Omaa laumaa.

Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.

Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.

Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.

Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia. 

Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu. 

Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.

Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.

Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kiitos tekstistä! Se joukko, jota epäilit "maksetuiksi omstart-huutajiksi" oli teekkarispeksiläisiä, jotka testasivatkin näyttelijöidemme reaktiokykyä toden teolla! Kunnialla onneksi selvittiin :) Usein eniten omstart-huutoja tuleekin juuri niissä esityksissä, joissa on toisia speksiläisiä katsomassa.

Inana kirjoitti...

Ah, se selittää!