Pakko tämä on jakaa osiin III

Työstä ja hellyydestä puheen ollen. Olen viime aikoina ajatellut myös, mitkä asiat ovat minulle kasvattajana kaikkein tärkeimpiä tällä hetkellä. Ne ovat keskustelu, empatia ja työ. 2;7-vuotiaan kanssa voi jo keskustella paljonkin. Opetettuna ja kannustettuna hän oppii koko ajan enemmän tunnesanoja ja muitakin. Tänään hän kertoi pelkäävänsä "Wuwo-setää", koska tämän puheääni on "ÖYWÖYWÖYWÖYWÖY". (Se muuten on! Nauratti armottomasti, vaikkei sais. Nuoret miehet...) 

Empatiaa opettelemme päivittäin noin neljälläkymmenellä anteeksipyynnöllä per perheenjäsen. Ketään ei satuteta, loukatut tunteet keskustellaan kunnolla läpi ja verensokerin ylläpito hoidetaan jollain asiallisella keinolla. Perusteeton kaksinaismoralismi ("ÄLÄ HUUDA!111 EI SAA KOMENTAA ÄITIÄ!11!") pyritään karsimaan. (Löysin pikku t:lle nuken hoivailtavaksi, mutta hankkiutunen siitä eroon aivan tolkuttoman vahvan kemikaalinhajun takia. Ei sellaista uskalla kotonaan pitää.) 

Työ: pikku t omistaa nykyään harjan ja rikkalapion, ja kuten kristallipalloni kirpparilla kertoi, on aivan liekeissä niistä. Minulle todellakin sopii! Samoin hän osaa ripustaa erittäin hienosti sukat pyykkitelineelle, tuo ja vie ja asettaa tavaroita ja painaa napista intopiukassa luvan saadessaan. Kotona on paljon enemmän asioita, jotka voi teettää hänellä kuin niitä, joita ei voi. Kaupassa on mielekkäämpää antaa hänelle paljon puhuttu pieni ostoskärry ja oikeat ostokset kuin vyöttää hänet autokärryyn lattianrajaan kääntämään hyödytöntä ohjauspyörää. On hauskaa mennä pikku t:n luokse ja pyytää: "Tulisitko auttamaan, äidillä on sinulle työ!"

Sen sijaan muskari ja askartelut eivät voisi vähempää kiinnostaa, joten opettakoot päiväkodissa ne hommat. Milloinhan olen viimeksi antanut pikku t:lle kynän käteen? Taiteilijuuteen ei kyllä meillä kannusteta, mutta jos tuosta tulisi hellä, keskustelutaitoinen ja työteliäs, niin minä olen ylpeä.