perjantai 19. lokakuuta 2012

Pakko tämä on jakaa osiin I

Olen tehnyt sen mitä minunkaltaiseni äidin kuuluukin ja lukenut kasvatusoppaita. Oikeastaan niissä on enemmän kyse filosofiasta kuin mistään muusta. Tässä postauksessa siivilöin olennaisimpia ja itseäni eniten kiinnostaneita ajatuksia ohi aaltoilleesta keskustelusta. Tänä syksynä ovat menneet Thomas Gordonin Viisaat vanhemmat (uusin laitos on nimeltään Toimiva perhe, jolla nimellä pidetään myös kursseja), Jesper Juulin Viisas lapsesi ja nyt eilen Heidi Andersenin ja Anne-Maria Stawrebergin Tietoisen läsnäolon opas vanhemmille. Pikku t:n ollessa ihan pieni bloggasinkin Tracy Hoggin kirjasta Opi kuuntelemaan vauvaasi, tässä välissä luin myös Keijo Tahkokallion Kotipesän lämpöä etsimässä. Kiintymysvanhemmuussivuja on myös tullut luettua aika huolella. Foorumeilla on keskusteltu.

Ne, joilla on listasta kokemuksia, huomaavat Hoggin ("vauva tarvitsee kellontarkan rytmin, älä anna sen vittuilla!") ja Tahkokallion (lapaset puetaan kouluikäiselle vaikka väkisin, koska Aikuinen Tietää Kyllä; älä anna sen vittuilla!) olevan aika eri maailmasta kuin noiden muiden. Sitäkin on tullut pohdittua. Täytyy sanoa, että tahkokalliolaisesta taustasta lähteneenä olisin oikeastaan halunnut lukea nuo muut ensin ja kyseenalaistaa edes hiukan. 

Tajunta on avartunut ja uutta on opittu. Olen tosiaan saanut viran puolesta kuulla aika paljon "objektiivisia" (Tahkiksen) lastenkasvatusneuvoja taaperosta asti. En ehkä ole siinä iässä oppinut kysymään, että olisiko muitakin keinoja kuin se, että vanhempi nyt vain on aina lopulta oikeassa, ja lapsi jonkinlainen koulittava villieläin. Voisiko lapselta oppia jotain? Voisiko häntä ehkä pitää oman itsensä parhaana asiantuntijana ja hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioittaa? Tai jopa: voisiko häneltä kysyä neuvoa häntä itseään koskevassa asiassa?

Olen tietenkin ymmärtänyt myös paljon väärin (koska olen ollut sopivan pieni imemään pikkuvanhan kritiikittömästi kaiken sen tiedon, jolla pääsee osalliseksi isojen ihmisten diskursseista) ja ehkä sen jälkeen lukenut tiettyjä kirjoja kuin piru raamattua ajattelematta, että se mikä sopii vaikka rauhallisen vanhemman temperamentille, olisi tuhoisaa kipakamman käytössä. Anna Wahlgrenin Lapsikirjaakin olen selaillut, ja se on vähän samanlainen kuin etenkin tuo Hogg. Paljon hyvää ja osuvaa tietoa, ja sitten välillä ihan kauheaa kuraa. Wahlgrenilla itsellään oli paljon lapsia eikä mitenkään erityisen täydellinen äitiys.

Kiintymysvanhemmuudesta -- luin siitä viime yönä netistä liian pitkään -- tai vaistovanhemmuudesta on puhuttu netissä näköjään jo useita vuosia. Vaikuttaa siltä, että keskustelu on alkuajoista kehittynyt ja tieto lisääntynyt. Ainakin perus-Kaksplussalla nuo sekoitettiin iloisesti vapaaseen kasvatukseen ja curling-vanhemmuuteen. (Piti googlata nyt.) Varmaan sekoitetaan vieläkin. 

Vapaata ja curling-kasvatusta omissa käsityksissäni yhdistää se, että lapsi ei opi ottamaan vastuuta itsestään eikä varsinkaan muista, koska hänelle annetaan aivan liikaa vastuuta aivan liian pienenä ("Lähdettäiskö jo? Eikö jo kohta rakas lähdettäis, äitiä pissattaa ja on kiire?"). Summerhilliläinen vapaa kasvatus oli 1960--1970-lukujen kenties tarpeellinen irtiotto autoritaarisesta kasvatustyylistä, vaikka se onkin sittemmin todistettu kestämättömäksi. Curling-vanhemmuus samastuu mielessäni ennen kaikkea materiaan ja ajanpuutteeseen, tavaroihin ja myönnytyksiin, joilla vanhemmat pyrkivät kompensoimaan poissaoloaan. Ehkä olen väärässä, ehkä mielikuva perustuu vain aikakauden muihin "vanhemmuus hukassa" -kirjoituksiin.

Yhteistä näille kahdelle on myös eräs piirre, jota vastaan sekä minä että kiintymysvanhemmuus taistelemme kynsin hampain: epäreiluus. Jos lapsi saa tehdä mitä haluaa, vanhempi tietenkin kärsii siitä ja pettyy. Vanhempi ehkä huokailee, vääntelee käsiään, kyselee "mitä mä teen sun kanssa" ja valittaa (äänekkään monisanaisesti) kavereilleen lapsen hankaluudesta. Pian lapsi tajuaa sen ja tietää tekevänsä väärin, koska ei todellisuudessa muuta haluaisi kuin miellyttää vanhempiaan. Ja hänhän on tehnyt juuri niin kuin käskettiin, joten...? Lopputulos on se, että lapsi vihaa ja häpeää itseään ja menettää luottamuksensa vanhempiinsa, jotka ovat johtaneet hänet harhaan.

Gordon, Juul ja Andersen&Stawreberg (vaikea viitata tähän kirjaan, liikaa kirjaimia) kaikki mainitsevat saman. Jos vanhempi ei ihan vain viitsi tai ehdi juuri sillä minuutilla vastata lapsen pyyntöön, se pitää kertoa rehellisesti. Kaikilla on siihen oikeus, ja tämä helpottaisi yhtä lailla aikuistenkin välisiä suhteita. Olen aika reippaasti käyttänyt tätä itsekin viime aikoina. Äiti ei halua enää leikkiä piiloa. Pääset kohta vessaan (jonne tulee aina mahdoton "kiire" heti kun joku lukitsee oven, toim. huom.), äiti on vielä suihkussa. Jos et halua pysyä paikallasi siinä, saat mennä omaan sänkyyn. Äiti puhuu nyt isin kanssa, äiti puhuu sun kanssa kohta. Ja kohta on taas parempi tilanne, jolloin voi antautua lapsen kanssa kommunikointiin. Kukaan ei halua kärttyisää ja huokailevaa vanhempaa, joka tuskin vilkaisee piirustusta, sanoo "onpahienotosihieno" ja yrittää jatkaa kahvinsa juomista vaikeroiden. Säälihuomio on säälittävää.

Noissa kirjoissa, jotka tietenkin viittailevat toisiinsa, puhutaan myös rajoista. Mutta erona vaikkapa tahkokalliolaiseen ajatusmaailmaan rajoja ei piirretä lapsen ympärille. Aikuiset piirtävät ne itsensä ympärille tehden selväksi, mistä itse eivät pidä ja mihin eivät suostu. Rajoilla ei siis estetä estämisen vuoksi ulkona olevaa, vaan suojataan sisällä olevaa. Näin lapsi sosiaalistetaan alusta alkaen kunnioittamaan muiden rajoja (ja omiaan!), jotka on perusteltu läpinäkyvästi ja ymmärrettävästi. Aikuinen puhuu omasta puolestaan ja kertoo tietenkin kokemuksellaan yhteiskunnasta, muttei asetu yksinään kaikkitietäväksi määrääjäksi, jolla jostain salaperäisestä syystä on rajaton valta.

Aikuinen on siis tasa-arvoinen lapsen kanssa. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta tajuamaan asioita ja ylläpitämään itseluottamustaan. On paljon asioita, jotka vain lapsi voi tietää, kuten onko hänellä nälkä tai ottaako kuinka paljon päähän. Tästä oli kyllä pitkä vääntö eräälläkin (tai nyt kun mietin, useammallakin) keskustelupalstalla. Vääntö kulkeutui siitä kiistelemiseen, onko vanhemmalla oikeus rajoittaa väkisin vaikka 17-vuotiaansa huumeidenkäyttöä. Periaatteessa näiden kirjojen filosofian mukaan ei. Aikuinen voisi siis vain tarjota kaiken mahdollisen apunsa ja ilmaista nuoren olevan vastuussa tekemistään valinnoista, jotka liittyvät hänen omaan elämäänsä, mutta väkisin ei voisi tehdä mitään (olettaen, että toiminnasta ei olisi mitään haittaa muille, eli aika teoreettiseksi meni...). 

Tämä kyllä oli sellainen esimerkki, jolla kai lähinnä testataan kasvatusfilosofian toimintaa ääriolosuhteissa ja ennen kaikkea härnätään eri tavalla ajattelevia. Jos vegaani olisi autiolla saarella jossa olis vain armottomasti hyönteisistä saatavalla E120:lla värjättyjä karkkeja eikä mitään muuta, söisikö se niitä? Itse olen alkanut kirjojeni myötä lähes (huom. lähes) tajuta sitä yhtä, joka intti, että periaatteessa 3-vuotiaan voi jättää kävelemään kaupasta kotiin, jos hän ei pitkällisen keskustelun jälkeenkään halua tulla aikuisen kanssa, koska aikuinen ei voi päättää lapsen puolesta. Kyse on ajattelutavasta, ei ääritoimista. Ei niitä ääritilanteita kovin usein tule arkielämässä vastaan, ja mitäs hiton väliä sillä on, jos poikkeustilassa, no, julistetaan poikkeustila ja toimitaan toisin?

Muistin juuri vielä yhden kirjan: Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat. Tässä kirjassa kehotetaan jättämään lapsi rauhaan ja rauhoittumaan itsekin. Vähemmän työtä ja harrastuksia, vähemmän materiaa, vähemmän hössöttämistä ja palvelua, vähemmän on enemmän. Hodgkinson kehottaa opettamaan lapsille drinkkien sekoittamista vanhempien iloksi. Miksi lapsia ei muka voisi työllistää, kun he eivät mitään muuta halua kuin tehdä oikeaa, tylsää työtä? Vanhemmat taas haluavat laiskotella. Käännetään siis roolit nurinpäin! Juuri tästä kirjasta luin ensimmäisen kerran ajatuksen siitä, että vanhemman kannattaisi sanoa ennemmin "pidän tuosta" kuin "tuo on oikein". Miksi lapselle pitäisi syöttää sellaista pajunköyttä, että vanhemmat ovat kaikkitietäviä?

6 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Mitä tarkoitat tuolla, että se mikä sopii rauhallisemmalle vanhemmalle, olisi kipakamman käytössä tuhoisaa?

Mua harmittaa, kun vastasin niin huonosti kehityspsykologian tenttikysymyksiin. Ois pitäny tietenkin mainita, että lapsi temperamentteineen vaikuttaa vanhempaan vähintäänkin yhtä paljon kun vanhempi lapseen, mutta en vaan mitenkään saanu sitä ympättyä vastaukseeni. Kaiken kaikkiaan koko kehityspsyka tuntuu aika vastenmieliseltä, vaikka se psykologian opiskelijoiden suosikkialoja onkin (koska nuoret naiset on ihan että "iiiik ihanaa, vauvoja!!1")

Inana kirjoitti...

No just sellai autoritaarinen kasvatustapa voi olla siedettävä vielä tosi rauhallisen ja varovaisen ihmisen tekemänä, mutta riuska ja kipakka voi saada siitä pelkkää huutoa ja valtataistelua.

Sushi kirjoitti...

Emmä tiedä onko se autoritaarisuus kovin hyvä kellään, yleisesti ihaillaan tosi paljon autoritatiivista (suomennokset wtf!?) kasvatustapaa. Ton mainitsemani kurssin ihana amerikkalainen tenttikirja ("keisarinleikkaus on yhtä hyvä kun alatiesynnytys" jne) hahmotti asiaa jotenkin niin, että autoritaarisesti kasvatetuista tulis helposti tunnollisia ja kurinalasia muttei kovin onnellisia, vaan syyllistyneitä ja masentuneita. Sit päinvastoin sallivasti kasvatetut saattais olla vähän liiankin riehakkaita vertaisryhmässään, muttei nekään välttämättä erityisen onnellisia. Kaikkein sekoimpia ois välinpitämättömästi kasvatetut, jotka keskenkasvusimpia ja masentuneimpia. Autoritatiivisesti kasvatetuista tulis onnellisia, sanavalmiita ja vertaisiaan reilusti kohtelevia. (Berger, K. 2011: Developing person through the lifespan 273-275.)

Herää kysymys, missä se raja noiden eri tyylien välillä menee, kun varmaan käytännössä tulee yhdisteltyä erilaisia toimintatapoja tilanteesta tai vaikka ihan omasta väsymysasteestakin riippuen... Ja aika olennaista on varmaan se, miten lapsi vastaa siihen, miten sitä yrittää kasvattaa. Eihän toi autoritaarisuuskaan välttämättä just valtataisteluks mee, jos lapsi alistuu heti. Varmaan joskus melkein parempi ois alkaa huutaan, että uskaltais (tulevaisuudessakin) puolustaa itteensä.

Meijän piti sillä kurssilla tehä alustuksia eri ikävaiheisiin liittyvistä aiheista, ja semmonen artikkeli kun Perceived Parenting Style and Adolescent Adjustment:
Revisiting Directions of Effects and the Role of Parental Knowledge käsitteli kasvatustyylin yhteyttä lapsen käyttäytymiseen nuoruusiässä. Siinäkin muistaakseni hoettiin just sitä, että lapsi vaikuttaa vanhempansa kasvatustyyliin ihan olennaisesti ja että vanhemmat (jos on tarpeeks tilanteen tasalla - onkohan kaikki...) modifioi käyttäytymistään sen mukaan, miten lapsella eri ikäsenä menee.

Inana kirjoitti...

Mielenkiintoista! Muistaakseni autoritatiivinen kasvattaja ohjaa lasta ennen kaikkea persoonallaan (tän muuten sanoi Tahkokallio!). Ja tosiaan autoritaaristakin kasvatustyyliä pahempi on epäjohdonmukainen, arvaamaton, välinpitämättömän ja ankaran tyylin välillä sekoileva tapa.

Sushi kirjoitti...

Heh, kukapa nyt ei ohjais lasta persoonallaan. :) Mua vaan vähän mietityttää toi, että kasvatustyyli pysyis jatkuvasti samana. Voihan joku läheisen tai itten sairastuminen, työttömäks jääminen, ero tai uudelleen pariutuminen vaikuttaa vanhemman kasvatustyyliinkin, kun tulee jotain uutta, johon pitää sopeutua.

Inana kirjoitti...

Totta!