Pakko tämä on jakaa osiin II

Yksi tämän hetken kuumimpia kasvatuskysymyksiä on kehuminen ja sen välttely. Että mitä, juurihan meille puoli vuosisataa on tolkutettu, että lasta pitää kehua? Tätä kysymystä käsittelee ainakin tuo A&S. Kehuminen on hyvin isossa osassa monen lapsiperheen elämää, totta kai, koska sillä yleisesti ajatellaan kasvatettavan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Sen sijaan että niistä tulisi vaikka kehunarkkareita, jotka menettävät mielenkiintonsa itse asioiden tekemiseen ja odottavat vain sitä tosihienoa ja oletpataitavaa... 

Yritän nykyään tiedostaa motiivini pikku t:n kehumiseen. Yritänkö manipuloida tai ehdollistaa häntä tekemään asioita, joista on hyötyä minulle (ja jos, myönnänkö sen avoimesti vai peittelenkö motiiviani jollain)? Yritänkö saada hänet kommentoitua hiljaiseksi ja pois jaloista? Entä jos lasta ei kehuisi ollenkaan, vaan antaisi aitoa kiinnostusta ja aktiivista kuuntelua vaikka kysymällä, että onko sinusta kiva piirtää, mikä sai sinut valitsemaan tämän aiheen ja oletko itse tyytyväinen tuohon piirustukseen? 

Sitten hän voisi itse miettiä, kuinka tärkeää piirtäminen, tai mikä asia ikinä kyseessä onkin, hänelle on. Koska ihan samahan se vanhemmille oikeasti on, piirtääkö lapsi vai ei! Jos kehutaan, niin kehutaan sitten aiheesta, vaikka sitkeydestä ja sisukkaasta yrittämisestä ja hellyyden osoittamisesta pienemmälle ja väkivaltaisten impulssien järkevästä kanavoinnista.