Pyöräilyn siisteydestä ja muusta kulkemisesta

Toisin kuin edellinen, tämä teksti kylläkin käsittelee perhe-elämäni auvoa.

Minulla on, mitä, useita viikkoja joita en osaa enää laskeakaan, ollut uusi polkupyörä, ja siinä lastenistuin, jonka voi itse asiassa hyvin helposti siirtää vaikka sisältöineen myös T:n pyörässä kiinni olevaan vastakappaleeseen. Nämä kaksi yhdessä ovat suunnilleen muuttaneet elämäni: isoon etukoriin mahtuu laukun lisäksi myös ostoksia ja kantoliinakin, joten pikku t ja minä voimme hyvin helposti kulkea oikeastaan missä vain. Metroonhan on aivan luvallista ja helppoa viedä pyörä (no kunhan muistaa, että Kalasataman ja Kampin välillä hissit ovat hitaita ja/tai tarpeettoman monilukuisia, joten niillä asemilla ei kannata tulla tai mennä), joten minun ei tarvitse todellisuudessa edes jaksaa ajaa koko matkaa, jos menemme kauemmas. Pikku t:n ei myöskään tarvitse jaksaa kävellä (tai siis osata kävellä oikealla nopeudella ja oikeaan suuntaan tarttumatta kiellettyihin asioihin, eli niin kuin minä haluan) määränpäässä, koska liinan mukana kuljettaminen ja hetkeksi päälle sitaiseminen kahvilan jonossa on niin naurettavan helppoa. 

Pähkinänkuoressa: Pyörä etukorin ja istuimen kanssa on vähän niin kuin lastenvaunujen ja auton yhdistelmä. Minun ei tarvitse kantaa mitään pitkiä matkoja, pikku t on tallessa, pääsemme nopeasti kauas.

Niin tai se on vähän niin kuin se auto. Hmm. Auto. Jota meillä ei ole, vaikka kieltämättä joskus tajuaa, miksi muilla sellainen on. Talvikin tässä tulee ja kaikkea. Hmmmmmm.

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä lähellä mitään ole (fail!), enhän minä jaksaisi pyörällä ajaa kuin muutaman kilometrin säteelle kuitenkaan (fail!) ja muutenkin nillin nillin, yhyy. Nykyään ajattelen, että kiinnostavia paikkoja on joka suunnassa ja aina voi pyöräillä, edes osan matkasta (jotta viisi kiloa vuodessa -tyyppinen painonnousu edes vähän hidastuisi). Helsingin keskustassa on kiva ja yllättävän helppokin ajella parin kilometrin etäisyyksiä, olen haaveillut siitä monta vuotta ja luullut, että se vaatisi keskusta-asumista, vaikkei asia niin olekaan. 

Kannan yhä pikku t:tä, mutta lyhyemmillä liinoilla (menevät pieneen tilaan), kevyemmillä sidonnoilla (helppoja tehdä hetkeksi ja purkaa sitten) ja lyhyempiä aikoja (saapi lapsikin kävellä, nykyään jopa paikoissa joissa saattaa olla autoja). Verrattuna viimetalvisiin hikisiin ja työläisiin kävellen ja julkisilla tehtyihin asiointireissuihin, kun sidoin liinoja vielä kömpelösti, ja ehdottomasti vain kotona rauhassa, ja kannoin lapsen lisäksi vielä kaikki mahdolliset ostoksetkin (en omistanut mahtavaa, joskin juuri nyt lepäilevää mummokärryäni) tämä on yhtä juhlaa. Kesä. Vaatteetkaan eivät ole superpaksuja tai kuraisia haalareita!

Kesä ehkä loppuu joskus ja pyöräily sen mukana (kylmä viima ei oikein sovi minulle), mutta pikku t sen kuin kasvaa. Hän kävelee hyvin, osaa istua metrossa riittävän hyvin ja viihtyykin siellä ja alkaa yhä enemmän olla järkevä ihminen sen suhteen, saako kaikkeen koskea ja juostaanko autojen alle. En enää juurikaan käytä hänellä valjaita -- luottamuksen kasvamisen vuoksi ja siksikin, että pieni liina kulkee aina mukana pelotteena, jos kävely menee spedeilyksi. "Käveletkö itse tähän suuntaan vai tuletko liinaan?" Olen oppinut liinailemaan rennosti, ja voin ihan helposti sitoa ja purkaa liinaa siellä täällä suurenkin yleisön edessä, joten lapseni saa kävelläkin joka retkellämme enkä kanna häntä "koko rahalla" kun kerran saan sidotuksi.

Kaksivuotiaan kanssa kaikki on niin paljon helpompaa kuin yksivuotiaan. Vuosikas ei tajua vielä just mitään mistään, mutta ei myöskään enää ole sellainen mukana kulkeva nyytti kuin pikkuvauvana. Hänellä on omat tarkat rytmit, joista ei ole poikkeamista, mutta hän ei osaa oikein vielä kävellä, vaikka painaa jo kiitettävästi. Potalla hän tuskin osaa käydä, joten kuivia ja märkiä vaippoja kanniskellaan kaikkialle, samoin ruokia, jos kyläpaikan tarjoomukset eivät miellytäkään. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä. Sen sijaan reilu kaksivuotias on jo joustava ja älykäs, suorastaan itsenäinen toimija. Hän ei ehkä nukahda enää päiväunille kylässä, mutta toisaalta selviääkin sitten nukkumatta muutamia ylimääräisiä tunteja ja ymmärtää lelujen ja leikkipaikkojen päälle. Kaksivuotiaan vanhemmatkin ovat jo oppineet kaikenlaisia niksejä, niin kuin nyt vaikka pyöräilyä ja liinailua, jotka riittävän pitkälle kehiteltyinä helpottavat elämää vaikeuttamisen sijasta.

Mietin joka päivä: mitä minä tekisin ilman liinoja? Miten muut vanhemmat menettelevät, kun kulkevat pyörällä ja siis ilman rattaita pikkulapsen kanssa, ja määränpäässä on vaikkapa pihakirppis tai kahvila, jossa riehuva liike pitäisi saada pysähtymään ja lasta ei voi koko aikaa sylissäkään pitää? Eivätkä ne autosta mukaan otettavat turvakaukalotkaan suoraan sanottuna järin mukavilta kannettavilta näytä. Liinat, rakastan teitä. Pyörä, rakastan sinuakin! Ja metro, paras ystävämme! Ei hankita sitä autoa ja esikaupunkiomakotitaloa ikinä.