Istun taas täällä yliopiston koneella kummalliseen aikaan ja tunnen
itseni oven taakse nurkkaan unohtuneeksi lelukoiraksi. Kukaan ei taida kaivata minua missään, ja vaikka se on ollut viime päivinä ihan rauhoittava tunne, just nyt on vähä sellainen olo että haluaisin jonkun raastavan minut tästä koneelta teekupposen ääreen. Minun uusi kaunis kännykkänikään ei soi. (Mikä on hyvä, koska täällä se ei saa soida.) Kuten eilen pitkäksi venähtäneessä kerhossa sanoin on helppo uskoa kaikkien toisten pitävän kauheasti yhteyttä koko ajan samalla kun itse on iha yksin.
Tulin tänne koska luulin kirjoittavani tekstin netissä olevien kalvojen perusteella, ja sitten ne eivät ole siellä. Joten puuhailen kaikkea muuta. En ole moneen tuntiin puhunut kenenkään kanssa enkä itse asiassa syönyt mitään yhdentoista jälkeen (ei ole ollut nälkä, enkä väsynyt yhtään tanssitunnilla, voinen kiittää paastoa?). Opettelin tänään litteroimaan. Vähän.
Dum-dum-di-dum.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Yhtäkkiä tuli jotenkin valtaisan suuri ikävä sua.
Tiedän tunteen, nimittäin sen kun luulee, että kaikilla muilla on kaikkialla muualla aina hauskempaa ja enemmän kavereita ja ties mitä vielä. Ehkä niillä onkin. Ja niin, joskus kun olen ollut laillasi hyvin pitkään puhumatta kenenkään kanssa, on täytynyt kokeilla vieläkö mulla on ääni tallella. Outo tunne.
Rakkaita terveisiä täältä!
Jos en näe itseäni peilistä tai ikkunasta pitkään aikaan, unohdan miltä näytän. (Joskus siitä on iloa, toiste ei.)
Lähetä kommentti