lauantai 18. lokakuuta 2008

Sielu ja ruumis -palstalla ihminen puhuu ruumiistaan.

Olen näköjään laihtunut melkein kaksi kiloa (olettaen, että vanhempieni digitaalivaaka täsmää meidän uuden mekaanisemme kanssa) sitten kesän. Tänään keksin, mistä se johtuu: olen liikkunut reippaasti melkein joka päivä yli kuukauden toisin kuin (siis todellakin toisin kuin) ennen. Joskus olen jopa yrittänyt vähentää suklaansyöntiä. Laihtumisessa on vieläkin jotain outoa viehätystä, vaikka tiedänkin ettei se minua mitenkään erityisesti kaunista. Lisää tulee lähtemään ensi viikolla, varsinkin jos jaksan paastota enemmän kuin viisi päivää, jota ensin suunnittelin.

Eräs mainitsi eilen ruumiillisen heikkoutensa - henkilö, jota olen aina ajatellut nimenomaan fyysisesti vahvaksi, muuten. Aloin sittemmin ajatella tarkemmin minäkin: en ole koskaan ajatellut ruumiini (pitäisikö käyttää kauniimpaa sanaa keho, vai onko se liian kaunisteleva, olisiko ruho (nyljetty, paloiteltu, leima ahterissa)
parempi, ei nyt sentään) olevan yhtään vahva enkä uskalla kuvitellakaan mihinkään lähikontaktiin johtaviin joukkuepeleihin osallistumista. Oikeastaan pelkään vähän meneväni rikki. Vaikka lihakset voisikin kehittää vahvoiksi (onko vielä joku, joka ei ole kuullut uusista afrotanssivatsalihaksistani?), pelkään aina vähän nivelteni puolesta, varsinkin polvien ja yläraajojen nivelten. Veljellisessä painiskelussa olen aina vähän varautunut, ja usein johonkin kohtaan sattuu. Sen sijaan mustelmista pidän kieroutuneella tavalla. Pelkään putoamista, se on peruspelkoni, sellainen kuin joillakin palaminen tai tukehtuminen. Pelkään myös äkkinäisiä kovia iskuja. Olen pitkään ajatellut, että minut on valmistettu jonkinlaisista varaosista, kertaalleen käytetyistä mutta vielä kelvollisista. Ihoni ei ole hyvä, sen kanssa minulla on ollut ongelmia melkein koko ikäni. Olen kuitenkin tottunut siihen, nyt kesän jälkeen on vielä hyvä kausi, enkä tunne tarvetta meikata tai käyttää hiertäviä vaatteita. (Joskus haluaisin olla mies, jotta ei tarvitsisi käyttää niin monia alusvaatteita. Miehet, te ette tiedä miten helvetillisiä ovat halvat pitsit.)

Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran: "Elämäni on yhtä täydellisen asennon etsintää." En milloinkaan seiso, jos voin istua (tai vaikka ryntäillä edestakaisin, koska seisominen on pidemmän päälle epämukavaa), enkä istu, jos voin maata (yksin tai erikokoisissa kasoissa). Kun tulen kotiin yliopistolta, ensimmäisen tilaisuuden tullen käyn pitkäkseni sängylle lukemaan jotakin kirjaa tai lehteä ja syömään jotakin (tällaisista taipumuksista syntyy tottumuksia, ja tottumuksista riippuvuuksia, esimerkiksi suklaaseen). Ennen pitkää huomaan hartiani olevan aivan jumissa kyljellään rönöttämisestä, mutta kuka nyt selällään lukisi? Jos haluan kirjoittaa, on käännyttävä toiselle kyljelle. Täydellinen asento on poikkeuksetta täydellinen lepoasento, mukava ja helppo asento, jossa voi olla tunteja, mutta jossa tarkkaavuus tai kyky juoda kaakaota eivät häiriinny. Pääsin hieman lähemmäs tavoitettani, kun ostimme nojatuolin (ja silti istun tässä sängyssä), ja jatkan tutkimuksiani. Vaikeinta on silti luennoilla, kovilla puupenkeillä kaltevien pöytälevyjen ääressä. Kuinka sellaisessa paikassa voi torkkua, kysyn vain? (Löysin hyvän pehmeiden tuolien auditorion viime syksynä. Sain kurssista kakkosen, lienee ollut ensimmäiseni, joskaan ei viimeinen.)

Olen yliopistossa oppinut vihaamaan joogaa, koska siellä ihminen pakotetaan hymyttömästi suorittamaan liikkeitä, jotka ilmiselvästi tuottavat vain haittaa ja kipua, eikä kukaan kerro, perustele eikä neuvo yhtään. Kyse ei ymmärrettävästi ole liikkeiden suorittajan nautinnosta tai hänen niveltensä mukavuudesta, joten taustalla on siis jokin paljon yksittäistä ihmisparkaa tärkeämpi taho. Kuka siis hyötyy minun kiusaamisestani? Baletilla, lähes ensimmäisellä suurella rakkaudellani, on hiukan samanlaisia piirteitä, mutta tunnilla autetaan ja neuvotaan henkilökohtaisesti jokaista, ja koko työ on alusta loppuun puhtaan esteettisesti motivoitua. Jokainen tietää siis itse, milloin tekee oikein vain peiliin katsomalla: Onko liike kaunis? Olenko minä kaunis? Baletin maailmassa oli helppo sietää kipua, lihasten väsymistä, rakkoja varpaissa, vihlontaa polvissa, selkäsärkyä ja suonenvetoja. Se oli tuttua, käytinhän siihen yhdeksän vuotta. Luopuminen on ollut yllättävän helppoa, vaikka olenkin ajoittain pahoillani vartaloni muuttumisesta veltoksi, heikoksi ja hallitsemattomaksi. Mihin pystyisinkään, jos tanssisin nyt kahdettatoista vuotta?

Täytyyhän jotain iloistakin sanoa. Minulla on pitkät raajat, sehän on ilmeisesti hyvä asia. En ole koskaan ollut lihava, en edes ns. muodokas. Aistini ovat moitteettomat (vaikka joskus haluaisin kauniit silmälasit). Voin näyttää kauniilta oikeassa valaistuksessa, mielentilassa, asussa. Olen kaiketi sopusuhtainen. Kasvoissani ei ole ylimääräisiä karvoja. Olen melko hyvin päässyt eroon kynsienpureskelusta. Minulla ei ole kaksoisleukaa, ja ryhtini on vielä melko hyvä. Pidän nenästäni ja oikean kulmakarvan alla olevasta pilkusta. Olen oppinut itse kestovärjäämään ripset ja kulmat.

4 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Ha, kommentointi on nyt haasteellista koska mulla tuli mieleen kaikkee suurin piirtein jokasesta kirjottamastas asiasta.

Useempi kuin yksi vaaka väittää, että oon lihonu viime aikoina. Toisaalta, mitä tarkottaa, jos massa muuttuu pari kiloo suuntaan tai toiseen? Lähteekö läskiä / lihasta / nestettä / (paastossa) kakkaa? Mua ei niin älyttömästi liikuta, mikä se vaa'an lukema on, mutta ois mielenkiintosta ja varmaan hyödyllistäkin tietää, mistä se massa tarkalleen ottaen koostuu. Varsinkin reidet on mulle ikuinen arvoitus.

Pitsit on piinaa! En kerta kaikkiaan voi käyttää alusvaatteita, joissa on vähänkään pitsiä, koska kuolisin siihen kutinaan!

Musta sulla on kyllä yleensä hyvä asento (tai ainakin ryhti), varmaan just muinaisen baletin ansiosta. Mä taas oon jo vauvakuvissa leuka pitkällä ja niska kenossa.

Mäkin luen sängyssä, useimmiten selälläni, ja siitäkin tulee kyllä hartiat kipeeks. Sanomalehteä luen istuviltani, mutta se ei oo paljoo parempi, koska pää roikkuu alaspäin ja niska kipeytyy. Haaveilen tutkijan urasta - keinonivelet kehiin?!

Oon kateellinen ihmisille, jotka pystyy nukkuun julkisella paikalla. Mä en voi, se on aivan liian rauhatonta ja turvatonta. Mun pitää tarkkailla ympäristöä ja taata toisten turvallisuus. Ehkä joskus harvoin oon torkahdellu pitkänmatkanbussissa jos oon ollu sietämättömän väsyny.

Harrastaakseen joogaa pitäis varmaan myös bodata, koska naisilla on liian vähän voimaa notkeuteen suhteutettuna. Venytykset menee ihan överiks ja toisaalta punnerrusasentoon ei pysty heittäytyyn. Eli se siitä joogasta sitten.

Ei todellakaan kannata glorifioida silmälaseja, ne on sukkahousujen ohella maailman huonoin keksintö! Lasit putoo päästä, kiristää, likaantuu, huurtuu, pisaroituu, rajaa näkökenttää, pienentää silmiä, pyörryttää jos kääntelee päätä nopeesti, estää vetoketjuttoman paidan riisumisen, moshaamisen, itseä pidemmän halaamisen, uloshengittämisen ennen kuuman juomista jne...

Inana kirjoitti...

En muistanutkaan kuinka ihana olet!

Ronja kirjoitti...

Sushi muistutti minua (tuskin koskaan päättyvästä) projektistani säästää rahaa silmäleikkaukseen.

Ja nyt tekee mieli kaakaota, mutta jääkaapissa ei ole mitään kasvimaitoa. Lehmäneritettä olisi kyllä... Kismittää.

Inana kirjoitti...

Minun teki eilen illalla mieli grillibroileria. Ja voitte ehkä kuvitella miltä minusta tuntui, kun sain syödä ruukkusalaattia ja mieheni piti puoliksi syötyä salmiakkisuklaalevyä huolettomasti pöydällään. (Se ei ollut saanut levyä loppuun vielä tänä aamunakaan! Sadan gramman levyä! Varmasti silkkaa kiusantekoa tuommoinen hidastelu!)