Nöyryytyksekseni joudun myöntämään, että Harlekiini-romaanit ovat koukuttavia. Siihen nähden, etten ikinä ennen ole niitä lukenut, tiedän melko hyvin kaavan. Ja sillä kaavalla ei ole paljoakaan tekemistä vanhan feministin ajatusmaailman kanssa.
Olen antautunut lukemaan mainittuja romaaneja, koska päivänä muutamana mieheni koki tarvetta antaa minulle lahjan (syystä jota en voi ruveta tässä yksilöimään) ja kaupassa käydessään (ostaessaan luentojensa välissä minulle naposteltavaa sairasvuoteelleni, olen nim. flunssassa) latoi kassin päällimmäiseksi kirjan Pieniä ihmetekoja, joka sisältää "neljä ihanaa tarinaa äideistä, isistä ja lapsista ja siitä, miten rakkaus etsii tiensä sydämiin". Romaanien (?) nimet ovat Intohimon hedelmä, Puoliso puuttuu, Maailman kaunein palomies ja Rohkeutta se vaatii. Olen lukenut ensimmäisen (sen sijaan että olisin lukenut Isosuista naista tai Feminism, Theory, and the Politics of Differenceä) ja kieltämättä siinä oli paljon intohimoa (joka loppui aina säädyllisesti silmiin, ehkä kirjoittaja epäili lahjojaan) ja myöskin paljon pontevia, mutta naisellisen epäuskottavia solvauksia, lihaksikkaiden, hengenpelastamisen jäljiltä yhä kosteiden hartioiden värähtelyä ja lapsen vilpitöntä luottamusta vieraaseen mieheen, jolla sattuu olemaan samanlainen suvussa kulkeva syntymämerkki kuin hänellä.
Tämän jälkeen Kaari Utrion historiallinen romaani tuntuu korkeakirjallisuudelta. Semmoisen saan piakkoin, lupasi Sushi:
"Joku oli heittäny junan roskapussiin Kaari Utrion kirjan Porvarin morsian jonka otin tietenkin talteen ja aion antaa sulle synttärilahjaks. On vähän banaanissa."
Olen ihan sairaan ylpeä tuosta intertekstuaalisuudesta ylempänä. Huomasivatko kaikki?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti