Totaalisesti kilahtanut lapsi on työnnetty parvekkeelle nukkumaan, joten äippä ehtii kirjoittaa muutaman rivin.
Löysin kerran kirpparilta kirjan Opi kuuntelemaan vauvaasi (Tracy Hogg, ilmestynyt suomeksi 2001), ja olen sitä tässä imettäessäni lukenut pari päivää. Olen nyt yhtäkkiä paljon enemmän huolissani lapsen kasvatuksesta kuin aikaisemmin: tietoa on saatavilla paljon, ja osa siitä vahvasti ristiriitaista viereisestä lähteestä pulppuavan tiedon kanssa. Tämän nimenomaisen kirjan kirjoittaja vastustaa syvästi lapsentahtista imetystä, jossa vauvaa imetetään aina, kun hän haluaa, ja perhepeti-ideaa, siis koko perheen yhdessä nukkumista. Molemmat ovat olleet yhä enenevässä määrin tapetilla viime aikoina, jopa siinä määrin, että ne ovat muuttumassa valtavirraksi. Jopa neuvolassa puhutaan lapsentahtisuuden puolesta (tarkistin tänään), ja itsekin uskoin siihen täysin vielä toissapäivänä.
Kuten sanottu, tämän kirjan kirjoittaja siis vastustaa näitä ajatuksia ja vieläpä lapsen kunnioittamisen nimissä: hänen mukaansa tulee "aloittaa niin kuin aikoo jatkaa", ja opettaa lapsi johdonmukaisesti ja alusta asti säännöllisyyteen (2,5-3 tunnin ruokailuvälit, tehokkaan imetyksen jälkeen aktiivinen vaihe ja lopulta uni) ja itsenäisyyteen (ei syliin tai viereen, vaan omaan sänkyyn nukahtaminen). Kiitos äitini, luontaisen kasvattajan, olen kyllä hyvin tietoinen vaaroista, jotka piilevät lapsen kaikkien oikkujen noudattamisessa. Kukaan ei ole onnellinen tilanteessa, jossa perheen aikatauluista ja tavoista määrää kaksivuotias - vähiten tämä suorastaan heitteille jätetty lapsiparka itse.
Olen kuitenkin antanut vakuuttaa itselleni, että vauvan kanssa tilanne on jostain syystä erilainen: koska vauva on jotenkin "luonnollinen" ja "turmeltumaton" (ja tästä ei ole pitkä matka ajatukseen "lasten salatusta viisaudesta" ja "syvästä filosofiasta", *valitsemanne manaus tähän*) hänen voi hyvin antaa pyörittää koko perhettä vaistojensa mukaan. Missä vaiheessa vauvan luonnollisuus sitten muuttuu leikki-ikäisen hemmotelluksi tyranniaksi, sitä en tiedä.
Tähän asti olen siis rauhoittanut lapseni imetyksellä vaikka tunnin-puolentoista välein - se on toiminut joka kerta. Olemme myös nukuttaneet häntä paljon vieressä (ei tosin jokaista yön imetysväliä, koska nukumme itse paremmin, kun pikku t on kaukana). Nyt tämä kirja on saanut minut pitämään itseäni, paitsi lyhytnäköisenä, myös mukavuudenhaluisena ja itsekkäänä: olen kuin koiranomistaja, joka sietää somalta pennulta sellaista, mistä isolle hurtalle myöhemmin suuttuu. Pohjimmiltani, sanoo kirja, haluan siis vain vaientaa lapseni itkun alkuunsa kuuntelematta mikä hänellä todella on hätänä.
Tässä päästäänkin kirjan parhaaseen antiin ja siihen, mikä siitä tekee uskottavan ja hyvän: lapsen kunnioittavaan kuuntelemiseen. Kirjoittaja on toiminut "vauvakuiskaajana" 20 vuotta ja sinä aikana johdonmukaisesti puhutellut kaikkia vauvoja melkein kuin aikuisia, kohteliaasti ja selittäen etukäteen kaiken toimintansa ("nostan nyt vähän jalkojasi, niin saan tämän vaipan vaihdetuksi"). Hän korostaa vauvan kanssa puhumista, ei vain vauvalle puhumista. Kirjoittaja on tarkkaillut lapsia oppiakseen lukemaan näiden viestejä ja kannustaa vanhempiakin siihen. Kuten yleisesti tiedetään, vauvoillakin on lukuisia erilaisia itkuääniä ja eleitä erilaisista tarpeista viestimiseen. Kirjoittajan mukaan nämä erot kuitenkin häviävät, jos viesteihin ei todella reagoida oikein - esimerkiksi jos jokainen inahdus vaiennetaan rinnalla.
Kirja puhui vahvasti koko perheen hyvinvoinnin puolesta: vauvan on sopeuduttava tähän maailmaan, ei maailman vauvaan. Hänen on opittava säännöllinen elämänrytmi, joka lopulta luo kaikille turvallisuutta ja ennustettavuutta, jota vauvat rakastavat. Vauvan kunnioitus vaatii vanhempia näkemään vaivaa sen verran, että he kasvattavat tämän mukaan elämänrytmiin, josta ei tule ongelmia paria kuukautta myöhemmin, ja jota siis voidaan noudattaa isommankin lapsen kanssa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lasta ehdollisteta käyttämään äitiä tuttina (kirjoittaja puhuu lämpimästi huvituttien puolesta) tai isää sänkynä. Jos vauvan on annettu oppia vahingollisia tapoja, kaikki kärsivät myöhemmin, kun hän ei suostu nukahtamaan muuten kuin syliin, tai autoon tai rinnalle (ja hän on painavampi kannettava).
Olin hyvin vaikuttunut kirjassa olleista, hyvin paikkansapitävistä taulukoista, joiden mukaan vauvan ääniä ja eleitä ja niiden yhdistelmiä tulkitaan ("suu aukeaa huutoon mutta ääntä ei kuulu, sitten haukotus ja lopulta valitus = ilmavaivoja tai muita kipuja"). Varuillani olin niiden kohtien suhteen, joissa kiellettiin pitämästä lasta sylissä "liikaa": heti kun vauva rauhoittuu, hänet lasketaan pois sylistä, omaan sänkyynsä nukahtamaan. Jos hän alkaa itkeä, hänet otetaan uudestaan syliin. Tyytyväistä vauvaa ei siis pidettäisi koskaan sylissä! Mihin on hävinnyt sanonta siitä, että jos et pidä lasta sylissä ensimmäistä kahta vuotta, "pidät koko ikäsi"?
Kirja onnistui kuitenkin pelottelemaan tehokkaasti. Enhän minä halua perheeseeni lasta, joka ei välitä kommunikoida kanssani, kosken osaa kuitenkaan tulkita hänen todellisia tarpeitaan (vaan työnnän aina rinnan suuhun vaikka kyse olisi "liioista virikkeistä" ja "yliväsymyksestä" - joista varsinkin jälkimmäisen kanssa uskon tehneeni jo tuttavuutta, ja semmoinen tilanne on muuten tosi vaikea) enkä etenkään pikku tyrannia, jonka vanhemmat eivät uskalla asettaa hänelle rajoja, koska vauva "itse kyllä tietää mitä tarvitsee". En myöskään halua uhrata koko yksityiselämääni ja hyvinvointiani yhdelle vauvalle (miettikää nyt mitä seuraavalle enää jäisi, tai, hyvät hyssykät, minulle), joka on tottunut pitämään minua tuttinaan ja unilelunaan, jota ilman rauhoittumisesta ei tule mitään.
Nyt minua repivät suuret mielikuvavoimat kahteen suuntaan. Kuinka paljon on sopivasti syliä, jolla määrällä vauvasta kasvaa itsenäinen, onnellinen ja luottavainen, muttei kuitenkaan syliin totaalisen ehdollistunut ja sylistä riippuvainen? Onko paha olla sylistä riippuvainen, olenhan minäkin? Entä jos pikku t itkee ilmiselvästi nälkää, vaikka edellisestä syötöstä on kulunut kaksi tuntia eikä kahta ja puolta? Mitä helvettiä minä teen täysin kilahtaneelle yliväsyneelle vauvalle, jos nukahtamisen Ensimmäinen vaihe, Kolme Haukotusta, on mennyt huomaamatta silmieni ohi enkä ole ehtinyt eliminoida kaikkia virikkeitä pikku kukkaseni ympäristöstä? Onko tutti nyt sittenkin hyvä asia ja kantoliina paha?
tiistai 6. huhtikuuta 2010
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
torstai 18. maaliskuuta 2010
Tunnen olevani velvollinen kertomaan
Poikanen syntyi viime viikon keskiviikkona päivää ennen laskettua aikaa. Ehdin tehdä tenttini, viettää naistenpäivää, käydä museossa, leffassa ja syömässä, riehua kaikin tavoin. En ehtinyt mennä viimeiselle synnytyslaulukurssille, lakata kynsiäni enkä pestä ikkunoita. T ei lähtenyt keskiviikkona töihin, ja hyvä niin: vauva oli ulkona neljä tuntia ennen hänen työaikansa päättymistä. Synnytys oli nopeahko ja helpohko: kolmelta aamulla heräsin, yhdeksältä olimme sairaalassa, yhden jälkeen vaava oli jo paikalla.
Onneksi en ollut tehnyt periaatepäätöksiä oikeastaan mistään: olisin pyörtänyt ne kaikki. Hyvästi vesiallas, aquarakkulat ja jakkara, tervetuloa lääkkeet, eppari, puoli-istuva. Kivaa oli ja kätilö ja kätilöopiskelija kehuivat minut maasta taivaaseen - ihan synnytyskertomukseenkin oli päässyt ilmaus "erittäin hyvin" (en nyt tarkenna). Anestesialääkäri oli hauska ohjelmanumero, harmi vain että olin niin ilokaasuissani, etten oikein tajunnut nauttia hänen vanhahtavasta virkaintoisuudestaan, hierarkiakäsityksistään ja teitittelystään oikein sydämeni pohjasta. Onneksi hän ei silti ollut läsnä kuin vähän aikaa, olisi siihen kyllästynyt. Urbaanilegenda siitä, että yksikään kätilö ei ikinä vahingossakaan käytä vauvasta pronominia "se" pitää paikkansa. Toinen legenda siitä, että synnytyslaitoksella kaikki naiset ovat "rouvia" jäi vielä tarkistamatta.
Lapsivuodeosastolla saimme perhehuoneen neljäksi päiväksi (yksi ylimääräinen päivä, koska vauva ei oikein hiffannut syömisen ideaa heti). En olisi ikinä selvinnyt ilman T:a siellä, mutta nytpä osasin kerrankin heittäytyä ja sopeuduin sairaalaelämään nopeammin ja paremmin kuin ikinä mihinkään tätä ennen. Henkilökunta oli ihanaa, meidän täytyy lähettää heille kiitoskirje.
Kokemus oli kaikin puolin hieno. Meidät toivotettiin "tervetulleiksi uudestaan"!
Onneksi en ollut tehnyt periaatepäätöksiä oikeastaan mistään: olisin pyörtänyt ne kaikki. Hyvästi vesiallas, aquarakkulat ja jakkara, tervetuloa lääkkeet, eppari, puoli-istuva. Kivaa oli ja kätilö ja kätilöopiskelija kehuivat minut maasta taivaaseen - ihan synnytyskertomukseenkin oli päässyt ilmaus "erittäin hyvin" (en nyt tarkenna). Anestesialääkäri oli hauska ohjelmanumero, harmi vain että olin niin ilokaasuissani, etten oikein tajunnut nauttia hänen vanhahtavasta virkaintoisuudestaan, hierarkiakäsityksistään ja teitittelystään oikein sydämeni pohjasta. Onneksi hän ei silti ollut läsnä kuin vähän aikaa, olisi siihen kyllästynyt. Urbaanilegenda siitä, että yksikään kätilö ei ikinä vahingossakaan käytä vauvasta pronominia "se" pitää paikkansa. Toinen legenda siitä, että synnytyslaitoksella kaikki naiset ovat "rouvia" jäi vielä tarkistamatta.
Lapsivuodeosastolla saimme perhehuoneen neljäksi päiväksi (yksi ylimääräinen päivä, koska vauva ei oikein hiffannut syömisen ideaa heti). En olisi ikinä selvinnyt ilman T:a siellä, mutta nytpä osasin kerrankin heittäytyä ja sopeuduin sairaalaelämään nopeammin ja paremmin kuin ikinä mihinkään tätä ennen. Henkilökunta oli ihanaa, meidän täytyy lähettää heille kiitoskirje.
Kokemus oli kaikin puolin hieno. Meidät toivotettiin "tervetulleiksi uudestaan"!
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Niin ja se tentti huomenna.
Noin. Nousin kuudelta, kosken saanut enää unta. Olin heräillyt yöllä, milloin massiiviseen takareisikramppiin, milloin synnytysuneen (istuin vessassa, luonnollisesti ovi auki, ja ohi lappoi nuoria isiä sairaalavaatteissa ja vauva jonkinlaisessa kätevässä vauvahenkarissa, odotin että omani tulivat kohdalle ja kutsuin heidät seurakseni pikkulaan, ja siinä se sitten olikin koko homma. Piti vain pyyhkiä lopuksi), enkä jaksanut enää maata paikallani kädet turvoksissa ja selkä jumissa.
Hiivin siis kylppäriin pohtimaan, miten taion huoneen ainoasta laskutilasta, pesukoneenpäällisestä, hoitopöydän ja samalla sijoitan kaikki sen päällä olleet kosmeettiset asiat - enkä edes meikkaa - jonnekin muualle kuin (tavallisesti pölyiselle, hiuksiselle, tahraiselle ja märälle, mutta ei tänään) lattialle. Eilen (suurimmaksi osaksi puoliskoni kontolle jättämäni) siivouspäivän jälkeen, puolisen tuntia ennen kauppojen sulkeutumista, olin juoksennellut automarketeissa etsimässä kylppäriin sopivaa, lattialla seisovaa hyllyä, mutten löytänyt edes siedettävää.
Tänä aamuna pääsin onnittelemaan itseäni siitä, että selvisin kokonaan ilman mokomaa töröä lattialla - sijoittelin vain kaikki tavarat näppärästi kahteen seinällä roikkuvaan toilettilaukkuun, suihkunurkan sampoohyllylle, heppoiselle peilihyllylle, altaan reunalle ja lampun päälle. Miten saatoinkin luulla, ettei kylpyhuoneessa ollut laskutilaa? Kauniskin siitä tuli, koska huone on täynnä kylpyankkoja, erilaisia kaloja ja sieviä magneetteja (ne tarttuvat seiniin).
Nyt tiedän senkin, miksi meillä on kaksi tusinaa värikkäitä pikkupyyhkeitä, joita ei koskaan käytetä: ne on tarkoitettu sopimaan täsmälleen pesukoneen päälle hoitopöydän pehmusteeksi ja kaunistukseksi. Olen oikein ylpeä. Vaippojenliotusämpäri (se ihana läpikuultava vihreä, jonka Maija lahjoitti neljä vuotta sitten) halkesi eilen juuri sen verran, että sen sisälle kannattaa laittaa muovipussi ja sen jälkeen käyttää sitä taas niin kuin ei mitään - ja vähänkö on hygieenistä ja helppoa sitten kun tekee mieli pestä se. (Vaikka tietenkään kaltaiseni hippi ei vaihda siihen uutta muovipussia kovinkaan usein.)
Muutenkin olen tässä suoritellut kaikenlaista ihanaa ja tyydyttävää, suursiivouksen lisäksi pessyt pyykkiä, värjännyt hiuksia (ja ripset ja kulmat), kynsien lakkaus on suunnitteilla, hiljan ostamaani imetystyynyyn ajattelin painaa eläimenkuvia (minkä eläimen? Ehdottakaa); ihmissuhteita on vaalittu, tulevaa naistenpäivää juhlittu (ja juhlitaan), museo- ja elokuvakäyntejä suunniteltu ja kohta lähden vuosijuhlasillikselle (todellakaan en olisi jaksanut mennä itse juhliin eilen). Tänään roudataan parvekevaunut kellarista, keskiviikkona T tulee mukaani viimeiselle synnytyslaulukurssille. Ikkunatkin tekisi mieli pestä ainakin sisäpuolilta. Pakastin on täynnä.
Tekemällä asioita saan muuta ajateltavaa (ja keskusteltavaa) kuin oman kehoni, ja se on oikein hyvä asia. En jaksaisi tätä sielun vankilaa muuten... Sielunkin lonkkia alkaisi kohta särkeä ja sielun sormet turvota, ja sitäkin pitäisi, voi hyvä Sylvi, öljytä ja venytellä, jos en ruokkisi sitä mukavilla toimilla. Onneksi maailmassa riittää puuhaa.
Hiivin siis kylppäriin pohtimaan, miten taion huoneen ainoasta laskutilasta, pesukoneenpäällisestä, hoitopöydän ja samalla sijoitan kaikki sen päällä olleet kosmeettiset asiat - enkä edes meikkaa - jonnekin muualle kuin (tavallisesti pölyiselle, hiuksiselle, tahraiselle ja märälle, mutta ei tänään) lattialle. Eilen (suurimmaksi osaksi puoliskoni kontolle jättämäni) siivouspäivän jälkeen, puolisen tuntia ennen kauppojen sulkeutumista, olin juoksennellut automarketeissa etsimässä kylppäriin sopivaa, lattialla seisovaa hyllyä, mutten löytänyt edes siedettävää.
Tänä aamuna pääsin onnittelemaan itseäni siitä, että selvisin kokonaan ilman mokomaa töröä lattialla - sijoittelin vain kaikki tavarat näppärästi kahteen seinällä roikkuvaan toilettilaukkuun, suihkunurkan sampoohyllylle, heppoiselle peilihyllylle, altaan reunalle ja lampun päälle. Miten saatoinkin luulla, ettei kylpyhuoneessa ollut laskutilaa? Kauniskin siitä tuli, koska huone on täynnä kylpyankkoja, erilaisia kaloja ja sieviä magneetteja (ne tarttuvat seiniin).
Nyt tiedän senkin, miksi meillä on kaksi tusinaa värikkäitä pikkupyyhkeitä, joita ei koskaan käytetä: ne on tarkoitettu sopimaan täsmälleen pesukoneen päälle hoitopöydän pehmusteeksi ja kaunistukseksi. Olen oikein ylpeä. Vaippojenliotusämpäri (se ihana läpikuultava vihreä, jonka Maija lahjoitti neljä vuotta sitten) halkesi eilen juuri sen verran, että sen sisälle kannattaa laittaa muovipussi ja sen jälkeen käyttää sitä taas niin kuin ei mitään - ja vähänkö on hygieenistä ja helppoa sitten kun tekee mieli pestä se. (Vaikka tietenkään kaltaiseni hippi ei vaihda siihen uutta muovipussia kovinkaan usein.)
Muutenkin olen tässä suoritellut kaikenlaista ihanaa ja tyydyttävää, suursiivouksen lisäksi pessyt pyykkiä, värjännyt hiuksia (ja ripset ja kulmat), kynsien lakkaus on suunnitteilla, hiljan ostamaani imetystyynyyn ajattelin painaa eläimenkuvia (minkä eläimen? Ehdottakaa); ihmissuhteita on vaalittu, tulevaa naistenpäivää juhlittu (ja juhlitaan), museo- ja elokuvakäyntejä suunniteltu ja kohta lähden vuosijuhlasillikselle (todellakaan en olisi jaksanut mennä itse juhliin eilen). Tänään roudataan parvekevaunut kellarista, keskiviikkona T tulee mukaani viimeiselle synnytyslaulukurssille. Ikkunatkin tekisi mieli pestä ainakin sisäpuolilta. Pakastin on täynnä.
Tekemällä asioita saan muuta ajateltavaa (ja keskusteltavaa) kuin oman kehoni, ja se on oikein hyvä asia. En jaksaisi tätä sielun vankilaa muuten... Sielunkin lonkkia alkaisi kohta särkeä ja sielun sormet turvota, ja sitäkin pitäisi, voi hyvä Sylvi, öljytä ja venytellä, jos en ruokkisi sitä mukavilla toimilla. Onneksi maailmassa riittää puuhaa.
tiistai 23. helmikuuta 2010
Vastasyntynyttä ei oikeasti voi nukkua lyttyyn. :)
Joojoo, kirjoitetaan. Olen yhä raskaana (37+5), istun yhä luennolla kerran viikossa ja litteroin yhä kaiken vapaa-aikani. Kaiken tämän pitäisi olla ohi parin kolmen viikon sisällä. Tällä hetkellä elän erittäin vahvasti sitku-elämää. Haaveksin kielletysti siitä, että yksi ihminen muuttaa puolestani koko elämäni, poistaa kaikki stressinaiheet (vaikka minä itsehän ne poistan, kun haluan kaiken järjestykseen ennen kuin vaavu ilmestyy), hävittää ahdistuspurentani (kuinka paljon kiristelenkään kasvolihaksiani, huomasin sen tänään viettäessäni reilun tunnin peilin edessä) ja sallii minun aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä kivojen ja helppojen asioiden parissa. (Meille valaille ei pidä antaa kovin vaikeita tehtäviä, esimerkiksi liian älykästä keskusteluseuraa, koska meille tulee alemmuudentunne.)
Istuin aamupäivästä kampaajalla ajattelemassa, että voisitko kiitos leikata hieman energiaa myös tähän "unettomuudesta turvonneeseen" naamaan, että kyllä sitä iän myötä alkaa valvominen näkyä yhä helpommin, kunnes totuus yhtäkkiä iski tajuntaani: voisiko poskien ja leuanalusen soma pyöreys kenties johtua siitä, että henkilö on saanut 8 kuukaudessa 15 kiloa lisää painoa? Johonkinhan sen on täytynyt mennä. No mutta hei, olenhan kymmenen vuotta tiedostanut omistavani pitkän naaman, joten kai nyt pitäisi olla tyytyväinen. Muutenkin kaikki muut näyttävät nykyään mahdottoman hoikilta, ketteriltä ja vyötärökkäiltä - minä metrisine uumineni vain olen ainut normaali tässä tikkuihmisten kaupungissa. Puolisoni sanoo minua maitovalaaksi, ja yritän vain pitää siitä sen sijaan että esimerkiksi masentuisin ja häpeäisin lihavuuttani.
Viimeksi tänään kyllä kuulin mahaani kehuttavan kauniiksi, ja itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten verraten pieni se yhä on. Olin odottanut keskivartaloni muuttuvan lentokentäksi. En oikeastaan näe muutosta mahan koossa, mutta tunnen sen kyllä: aina kun kuvittelen mahtuvani näppärästi livahtamaan jostakin rakosesta, kuvittelen väärin. Paitani (T:n paidat) ovat jatkuvasti tahraiset, koska törmäilen ruokiin. Niin kuin nyt siihen laskiaispullavatiin, jonka luulin ohittavani (pullan tai kaksi nappaavan) käsivarren matkan päästä.
Kaikki liikunta enimmäkseen sattuu (tänään huusin T:n keittiöstä sammuttamaan kännykän herätyksen, koska olin väärällä kyljellä enkä voinut kääntyä), joten käytän aikani syömiseen. Olen ohittanut itselleni asettamani painorajan kolmella kilolla. Eilen sentään oli hyvä päivä: onnistuin juoksemaan metroon ensimmäisenä kahdesta ehtineestä. Loput samalla (myöhästyneellä) bussilla tulleista jäivät kauas taakse. Aika hyvin yhdeksännellä kuulla, kehuin itseäni siinä hengitystä tasatessani. Tänään klo 6.45 tein toista kertaa tänä talvena lumitöitä parvekkeella (tuisku näyttää siltä, että kolmas kerta koittaa pian) ja tunsin itseni oikein reippaaksi. Muuten en juuri liiku. Käveleminen on usein hidasta ja tuskallista, tai riippuu päivästä, on se joskus reipasta ja helppoakin.
Eilen olimme seitsemän muun pariskunnan kanssa sairaalassa tutustumiskäynnillä. Opimme paljon ja esitin kätilölle runsaasti tyhmiä kysymyksiä, jotka saivat myötähäpeään taipuvaisen T:n vaipumaan kasaan tuolillaan (hänellä on suuria vaikeuksia näyttäytyä ihmisten kanssa, jotka puhuvat vieraille tai, horrible dictu, kysyvät niiltä neuvoa, ja totta munassa minä kysyn omaa lisääntymisterveyttäni koskevia asioita jos kysyttää). Nyt tiedän, että kukaan ei-päihtynyt ei ihan totta makaa vieressä nukkuvaa imeväistä kuoliaaksi, ja että synnytys alkaa oksentamisella, ja että erikokoiset sairaalakaavut ovat myös erivärisiä. Ei siis ole pelkoa, että saisin (S-kokoisen) vaaleanpunaisen, tiedotti puolisoni.
Näimme myös (minä luullakseni ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin 17 vuoteen) päivän vanhan vauvan (eiliset puolella hinnalla?). Vanhemmat olivat kuulemma olleet vain kaksi viikkoa sitten samalla kiertokäynnillä kuin me. Rääpäle oli syntynyt viikon etuajassa, ja on siis vain hieman isompi kuin meidän vaavimme nyt - ihan hillittömän pieni. Sillä oli täysi työ pitää molempia silmiä yhtä aikaa auki. Se makasi naamallaan isänsä kämmenellä ja piti outoa urinaa. Mukaan saimme puhelinnumerolapun ja synnytyssuunnitelmaksi otsikoidun lapun, joka alkoi sanoilla "synnytystä ei voi suunnitella".
Tunnen oloni aika luottavaiseksi nyt, kun olen nähnyt neuvolassa varsin vaarattoman videon, käynyt tuon kiertokäynnin ja aloittanut synnytyslaulukurssinkin (voitte kuvitella mitä mieltä puolisoni siitä on ja kuinka halukas hän on tulemaan paikalle häpeämään minua, vaikka oikeasti itsekin kieltäydyn yhä "pysähtymästä ihmettelemään" mitään "vastasyntyneen viisautta" ja "liittymästä naisten ketjuun" ja otan koko laulutouhun puhtaan teknisenä lihasten rentouttamisena äänenkäytön avulla). Hätäkös tässä. Ei ajatella sitä sunnuntaista Hesarin juttua. Ajatellaan tätä.
Istuin aamupäivästä kampaajalla ajattelemassa, että voisitko kiitos leikata hieman energiaa myös tähän "unettomuudesta turvonneeseen" naamaan, että kyllä sitä iän myötä alkaa valvominen näkyä yhä helpommin, kunnes totuus yhtäkkiä iski tajuntaani: voisiko poskien ja leuanalusen soma pyöreys kenties johtua siitä, että henkilö on saanut 8 kuukaudessa 15 kiloa lisää painoa? Johonkinhan sen on täytynyt mennä. No mutta hei, olenhan kymmenen vuotta tiedostanut omistavani pitkän naaman, joten kai nyt pitäisi olla tyytyväinen. Muutenkin kaikki muut näyttävät nykyään mahdottoman hoikilta, ketteriltä ja vyötärökkäiltä - minä metrisine uumineni vain olen ainut normaali tässä tikkuihmisten kaupungissa. Puolisoni sanoo minua maitovalaaksi, ja yritän vain pitää siitä sen sijaan että esimerkiksi masentuisin ja häpeäisin lihavuuttani.
Viimeksi tänään kyllä kuulin mahaani kehuttavan kauniiksi, ja itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten verraten pieni se yhä on. Olin odottanut keskivartaloni muuttuvan lentokentäksi. En oikeastaan näe muutosta mahan koossa, mutta tunnen sen kyllä: aina kun kuvittelen mahtuvani näppärästi livahtamaan jostakin rakosesta, kuvittelen väärin. Paitani (T:n paidat) ovat jatkuvasti tahraiset, koska törmäilen ruokiin. Niin kuin nyt siihen laskiaispullavatiin, jonka luulin ohittavani (pullan tai kaksi nappaavan) käsivarren matkan päästä.
Kaikki liikunta enimmäkseen sattuu (tänään huusin T:n keittiöstä sammuttamaan kännykän herätyksen, koska olin väärällä kyljellä enkä voinut kääntyä), joten käytän aikani syömiseen. Olen ohittanut itselleni asettamani painorajan kolmella kilolla. Eilen sentään oli hyvä päivä: onnistuin juoksemaan metroon ensimmäisenä kahdesta ehtineestä. Loput samalla (myöhästyneellä) bussilla tulleista jäivät kauas taakse. Aika hyvin yhdeksännellä kuulla, kehuin itseäni siinä hengitystä tasatessani. Tänään klo 6.45 tein toista kertaa tänä talvena lumitöitä parvekkeella (tuisku näyttää siltä, että kolmas kerta koittaa pian) ja tunsin itseni oikein reippaaksi. Muuten en juuri liiku. Käveleminen on usein hidasta ja tuskallista, tai riippuu päivästä, on se joskus reipasta ja helppoakin.
Eilen olimme seitsemän muun pariskunnan kanssa sairaalassa tutustumiskäynnillä. Opimme paljon ja esitin kätilölle runsaasti tyhmiä kysymyksiä, jotka saivat myötähäpeään taipuvaisen T:n vaipumaan kasaan tuolillaan (hänellä on suuria vaikeuksia näyttäytyä ihmisten kanssa, jotka puhuvat vieraille tai, horrible dictu, kysyvät niiltä neuvoa, ja totta munassa minä kysyn omaa lisääntymisterveyttäni koskevia asioita jos kysyttää). Nyt tiedän, että kukaan ei-päihtynyt ei ihan totta makaa vieressä nukkuvaa imeväistä kuoliaaksi, ja että synnytys alkaa oksentamisella, ja että erikokoiset sairaalakaavut ovat myös erivärisiä. Ei siis ole pelkoa, että saisin (S-kokoisen) vaaleanpunaisen, tiedotti puolisoni.
Näimme myös (minä luullakseni ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin 17 vuoteen) päivän vanhan vauvan (eiliset puolella hinnalla?). Vanhemmat olivat kuulemma olleet vain kaksi viikkoa sitten samalla kiertokäynnillä kuin me. Rääpäle oli syntynyt viikon etuajassa, ja on siis vain hieman isompi kuin meidän vaavimme nyt - ihan hillittömän pieni. Sillä oli täysi työ pitää molempia silmiä yhtä aikaa auki. Se makasi naamallaan isänsä kämmenellä ja piti outoa urinaa. Mukaan saimme puhelinnumerolapun ja synnytyssuunnitelmaksi otsikoidun lapun, joka alkoi sanoilla "synnytystä ei voi suunnitella".
Tunnen oloni aika luottavaiseksi nyt, kun olen nähnyt neuvolassa varsin vaarattoman videon, käynyt tuon kiertokäynnin ja aloittanut synnytyslaulukurssinkin (voitte kuvitella mitä mieltä puolisoni siitä on ja kuinka halukas hän on tulemaan paikalle häpeämään minua, vaikka oikeasti itsekin kieltäydyn yhä "pysähtymästä ihmettelemään" mitään "vastasyntyneen viisautta" ja "liittymästä naisten ketjuun" ja otan koko laulutouhun puhtaan teknisenä lihasten rentouttamisena äänenkäytön avulla). Hätäkös tässä. Ei ajatella sitä sunnuntaista Hesarin juttua. Ajatellaan tätä.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Lämmin saippuavesi
Luin pitkään erästä blogia, jossa puhuttiin kirjoittamisesta, tiskauksesta ja rooiboksesta. Päädyin juomaan valkoista teetä (saan siitä jotain tekemistä käsille ja suulle ilman turhia lisäkilokaloreita - pitäisikin opetella juomaan teetä aina kun uskoo haluavansa suklaata) ja haaveilemaan tiskistä - harmi, ettei keittiössä taida olla paljoakaan pestävää. Siellä on tiskattu, tosiaan, jo kahdesti tänään.
Itse asiassa päädyin haaveilemaan myös kirjoittamisesta, vaikken tiedäkään miltä tuntuu kirjoittaa fiktiota (en halua edes kokeilla, niin kuin en myöskään piirtämistä ja näyttelemistä - liian vieraita lajeja minulle, ja lopputulos raastaisi sielua). Koska en osannut päättää, yrittäisinkö aloitella nimistön esseetä (jonka dedis on kahden viikon päästä, ja sekin aika tuntuu vain vaivaiselta viikolta), kun kerran viime yönä flown kourissa kiusallisen, melkein tuskallisen, portfolion tuottaminenkin tuntui suorastaan ilolta, vai kirjoittaisinko ehkä päiväkirjaa, ja jälkimmäisessä tapauksessa tuottaisinko tekstiä vuoden vanhaan rumahkoon vihkoon (mikä pani minut valitsemaan sen? muistan kirjoittaneeni ensimmäisessä tekstissä valkoisesta teestä), josta sitä paitsi olen joskus repäissyt palan läheltä keskiaukeamaa, joka on pian kohdalla, vai etsisinkö jostain kauniin kirjan, ehkä sellainen pitäisi itse päällystää, onkohan minulla jossain vielä rumia sopivan mallisia kirjoja päällystettäviksi - - päädyin blogiin. Kun kirjoitan tarpeeksi kauan, saan ehkä tietää mitä ajattelen, ja ovatko ajatukseni omiani vai toisilta omaksuttuja. Äskeisen blogin tyyli oli kodikas ja lempeä, rauhallinen.
Aha. Ajattelen näköjään valkoista teetä. Toinenkin mukillinen meni ja sitten kertasin netistä sen terveysvaikutuksia. Että se onkin hyvää! Kunhan ei liota teepussia liian kauan eikä liian kuumassa vedessä. Tykkään eniten hetijuotavan lämpöisestä vedestä, kuulemma sen pitäisi olla 80-asteista valkoiselle teelle. Minulla ei ole sopivaa lämpömittaria. (Huonelämpömittari löytyy, kinkku- ja kuume- myös, piakkoin vauvan kylpyvesimittari, mutta ei teemittaria eikä pakkas-.)
Olen yrittänyt oppia pitämään rooiboksesta, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein ole päässyt sen makuun. Joskus olen huuhtonut sillä hiuksiani, lähinnä värin takia ja tuoksun, vaikkei sillä varmaan oikeasti ole mitään vaikutusta. Iso paketti ainakin kuluu.
Yritin tyhjentää litteroinnin sekoittamaa päätäni lukemalla kirjaa, mutta se oli sekava ja kummallinen, olkoonkin feministinen utopia, mutta aivan, aivan liian scifiä. Jätin sen kesken ja halusin etsiä käsiini jonkin uuden mukavan blogin. Menen sinne takaisin kohta.
Itse asiassa päädyin haaveilemaan myös kirjoittamisesta, vaikken tiedäkään miltä tuntuu kirjoittaa fiktiota (en halua edes kokeilla, niin kuin en myöskään piirtämistä ja näyttelemistä - liian vieraita lajeja minulle, ja lopputulos raastaisi sielua). Koska en osannut päättää, yrittäisinkö aloitella nimistön esseetä (jonka dedis on kahden viikon päästä, ja sekin aika tuntuu vain vaivaiselta viikolta), kun kerran viime yönä flown kourissa kiusallisen, melkein tuskallisen, portfolion tuottaminenkin tuntui suorastaan ilolta, vai kirjoittaisinko ehkä päiväkirjaa, ja jälkimmäisessä tapauksessa tuottaisinko tekstiä vuoden vanhaan rumahkoon vihkoon (mikä pani minut valitsemaan sen? muistan kirjoittaneeni ensimmäisessä tekstissä valkoisesta teestä), josta sitä paitsi olen joskus repäissyt palan läheltä keskiaukeamaa, joka on pian kohdalla, vai etsisinkö jostain kauniin kirjan, ehkä sellainen pitäisi itse päällystää, onkohan minulla jossain vielä rumia sopivan mallisia kirjoja päällystettäviksi - - päädyin blogiin. Kun kirjoitan tarpeeksi kauan, saan ehkä tietää mitä ajattelen, ja ovatko ajatukseni omiani vai toisilta omaksuttuja. Äskeisen blogin tyyli oli kodikas ja lempeä, rauhallinen.
Aha. Ajattelen näköjään valkoista teetä. Toinenkin mukillinen meni ja sitten kertasin netistä sen terveysvaikutuksia. Että se onkin hyvää! Kunhan ei liota teepussia liian kauan eikä liian kuumassa vedessä. Tykkään eniten hetijuotavan lämpöisestä vedestä, kuulemma sen pitäisi olla 80-asteista valkoiselle teelle. Minulla ei ole sopivaa lämpömittaria. (Huonelämpömittari löytyy, kinkku- ja kuume- myös, piakkoin vauvan kylpyvesimittari, mutta ei teemittaria eikä pakkas-.)
Olen yrittänyt oppia pitämään rooiboksesta, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein ole päässyt sen makuun. Joskus olen huuhtonut sillä hiuksiani, lähinnä värin takia ja tuoksun, vaikkei sillä varmaan oikeasti ole mitään vaikutusta. Iso paketti ainakin kuluu.
Yritin tyhjentää litteroinnin sekoittamaa päätäni lukemalla kirjaa, mutta se oli sekava ja kummallinen, olkoonkin feministinen utopia, mutta aivan, aivan liian scifiä. Jätin sen kesken ja halusin etsiä käsiini jonkin uuden mukavan blogin. Menen sinne takaisin kohta.
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Uuden vuoden lupaus
Päätin, että alan kirjoittaa päiväkirjaa, paperista, paljon aktiivisemmin kuin nykyään. Koska nautin sen kirjoittamisesta, koska sen lukeminen on kiinnostavaa, ja koska kaiken katoavuus on liian ahdistava ajatus.
perjantai 1. tammikuuta 2010
Kalenteri piti kahlata tätä varten läpi. 2009:
IHMISET:
*Kenen kanssa vietit aikaa eniten? - T:n. Aina.
*Keiden kanssa vuoden parhaat muistot? - T:n ja vanhojen ja uusien tuttavuuksien.
*Riitelitkö usein? - En.
*Ihastuitko/rakastuitko? - Muistaakseni en.
*Petyitkö ihmisiin? - Hm, kyllä joihinkuihin. On häiritsevää, että ihmisillä on monet kasvot: henkilö, joka on mukava ja asiallinen naamakkain saattaakin paljastaa itsestään enemmän ja ikävämpää vaikkapa netissä. En kuitenkaan ole jäänyt vaivaamaan päätäni kovin pitkäksi aikaa, vaan todennut odottaneeni liikoja uudelta tai joskus vanhaltakin ystävältä. Sitten olen unohtanut koko ihmisen. Säännöllisemmin joudun pettymään, kun saan vastaani huonoa käytöstä ja välinpitämättömyyttä, vaikka olen itse yrittänyt parhaani ja nähnyt ehkä liikaakin vaivaa.
*Olisitko halunnut viettää enemmän aikaa kenenkään kanssa, kenen? - En tiedä. Ehkä vanhojen ystävien kanssa. Ehkä en.
*Vietitkö liikaa aikaa jonkun kanssa? - En, ellei lasketa ihmisten institutionaalisia rooleja. Olen viettänyt melko paljon aikaa mm. hammaslääkärin ja toisaalta karkkikaupan myyjien kanssa.
*Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt? - Totta kai, se on minulle tärkeää. Olen mm. tehnyt kahtakin uutta työtä, tutustunut ainakin kahteenkymmeneen uuteen ihmiseen, käynyt uusissa paikoissa ja opiskellut uusia aloja. Olen myös maistanut monia uusia ruokia ja omaksunut uusia tapoja.
*Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa tänä vuonna? - En mielelläni riitaannu ilman erittäin merkittävää syytä.
ITSE:
*Mitkä asiat vuodessa olivat tärkeitä? - Aktiivisuus ja uusien asioiden kokeilut; hillittömästi pelkoa, päänsärkyä ja purentakipuja vaatinut kandiksi valmistuminen; erittäin toivottu raskaus; parisuhde.
*Oletko muuttunut jotenkin? - Toivottavasti. Ainakin olen kahdeksan kiloa isompi ja tukkani on kasvanut kiusallisen kasvatusvaiheen yli. Henkinen kehitykseni on helpompaa arvioida myöhemmin.
*Haluaisitko muuttaa jotain? - Olisin selvinnyt oikein hyvin vähän vähemmillä raskausoireilla ja muilla fyysisillä kiusoilla. Myös harmittelen sitä, etten kirjoita tämän enempää paperipäiväkirjaa.
*Oletko oppinut uutta? - Olen oppinut niin paljon uutta, etten osaa kaikkea sanoakaan. Viimemmäksi olen oppinut vesijuoksemaan. Olen myös oppinut syömään pestoa, tekemään viherpirtelöitä, lukemaan queeristi, treenaamaan bodypumppia ja käyttämään kaulakoruja sekä kestämään kansainvälisiä kontakteja, jopa nauttimaan niistä (niin kauan kuin toiminta on vapaaehtoista sosiaalista kanssakäymistä eikä pakollista ja ylhäältäpäin saneltua opinahjon omaa imagonkiillotusta pienen ihmisen mukavuuden kustannuksella).
*Kadutko jotain? - En oikeastaan. No ehkä tunnesyömistä.
*Olisitko tahtonut tehdä jotain, mitä et tehnyt? - Olisin halunnut muistaa ottaa ajoissa selvää Unifemin ja HY:n yhdessä järjestämästä "naiset ja ilmastonmuutos" -aiheisesta kurssista. Unohdin sen kokonaan enkä päässyt osallistumaan. (Mutta olin sentään paikalla kahdessa ilmastonmuutosaiheisessa esitelmätilaisuudessa ja elämäni toisessa mielenosoituksessa!)
*Tahtoisitko elää jonkun päivän uudestaan? - Keskiaikamarkkinoilla Turussa kesäkuussa oli kivaa ja lämmintä. (Olin silloin muuten jo raskaana, vaikken vielä tiennyt sitä.)
*Olisitko tahtonut jättää jonkun päivän elämättä? - Hm, luulenpa, että vuodesta löytyisi muutama alusta loppuun kurja angstauspäivä, jotka voisin vaihtaa hauskempiin tai edes opettavaisempiin.
*Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana? - E, mutta olen vannonut etten astu jalallani enää Puhetieteiden laitokselle.
Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana? - En muistaakseni. Käyn nykyään hyvin usein elokuvissa T:n kanssa ja aloitteesta.
*Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana? - E.
*Oletko rikkaampi vai köyhempi verrattuna edellisvuoteen? - Uskoakseni hieman rikkaampi, mutta se tulee muuttumaan.
*Onnellisempi vai surullisempi? - Onnellisempi, aina.
*Lihavampi vai laihempi? - Lihavampi, vaikkeivät kaikki kahdeksan uutta kiloani läskiä ole. (No osa taitaa kyllä olla.)
KOULU:
*Oletko opiskellut hyvin viimeisen vuoden aikana? - Tein keväällä useita vastenmielisiä, ahdistavia ja pelottavia kursseja, joiden silkka ajattelukin oli aiheuttanut paniikkia jo edellisenä vuonna. Selvisin kaikista ja suoritin ensimmäisen tutkintoni yliopistossa.
*Paras ja huonoin numerosi? - 5, 2.
*Onko koulussa tapahtunut jotakin hirveätä? - Ei, ei mitään niin hirveätä että muistaisin. En reputtanut viime vuonna mitään. Pahinta taisi olla muutamien kurssien kesken jättäminen, nyt niille pisteille olisi käyttöä (toisaalta terveydelle vielä enemmän).
*Kiinnostaako koulu? - Ei koulu, toivottavasti en koskaan joudu opettajaksi. Yliopisto kiinnostaa yhä, vaikka suurimmat kiusani elämässä tulevat aina siitä suunnasta (toistaiseksi).
MUISTOJA:
*Matkustelitko? - Muutaman kerran lähistöllä.
*Ulkomailla vai kotimaassa? - Tein pienehköjä keväisiä ja kesäisiä retkiä Suomessa ja yhden Tallinnan-risteilyn. Äärettömän hauskoja ja valoisia matkoja!
*Kävitkö festareilla? - E.
*Jokin surullinen asia? - Pettymykset itseen ja toisiin, omiin fyysisiin ja henkisiin mahdollisuuksiin ja toisten ihmisten tekoihin. Ajan vääjäämätön kuluminen ja asioiden valuminen käsistä.
*Laivalla? - Olin!
Rannalla? - Taisin uida kerran kesällä. Ehkä. Mutta hei, kävin joulukuussa kaksi kertaa uimahallissa.
*Parhaat muistot? - Odotetut ja onnistuneet juhlapäivät ja retket, rauhallinen oleminen ihmisten kanssa, kauniit säät.
*Parhaat päivämäärät? 30.4. kandintutkielman palauttaminen, 23.6. publiikki, 7.7. plussaus, 30.9. sirkuksessa käyminen T:n kanssa, 3.10. isin 50-vuotisjuhlat, 24.12. joulu. Muitakin kivoja on ollut, mutta nuo tulivat mieleen nyt. Tosin ne piti kaivaa kalenterista, koska muistan kyllä tapahtumat, mutten sentään päiviä noin tarkasti.
*Kenen kanssa vietit aikaa eniten? - T:n. Aina.
*Keiden kanssa vuoden parhaat muistot? - T:n ja vanhojen ja uusien tuttavuuksien.
*Riitelitkö usein? - En.
*Ihastuitko/rakastuitko? - Muistaakseni en.
*Petyitkö ihmisiin? - Hm, kyllä joihinkuihin. On häiritsevää, että ihmisillä on monet kasvot: henkilö, joka on mukava ja asiallinen naamakkain saattaakin paljastaa itsestään enemmän ja ikävämpää vaikkapa netissä. En kuitenkaan ole jäänyt vaivaamaan päätäni kovin pitkäksi aikaa, vaan todennut odottaneeni liikoja uudelta tai joskus vanhaltakin ystävältä. Sitten olen unohtanut koko ihmisen. Säännöllisemmin joudun pettymään, kun saan vastaani huonoa käytöstä ja välinpitämättömyyttä, vaikka olen itse yrittänyt parhaani ja nähnyt ehkä liikaakin vaivaa.
*Olisitko halunnut viettää enemmän aikaa kenenkään kanssa, kenen? - En tiedä. Ehkä vanhojen ystävien kanssa. Ehkä en.
*Vietitkö liikaa aikaa jonkun kanssa? - En, ellei lasketa ihmisten institutionaalisia rooleja. Olen viettänyt melko paljon aikaa mm. hammaslääkärin ja toisaalta karkkikaupan myyjien kanssa.
*Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt? - Totta kai, se on minulle tärkeää. Olen mm. tehnyt kahtakin uutta työtä, tutustunut ainakin kahteenkymmeneen uuteen ihmiseen, käynyt uusissa paikoissa ja opiskellut uusia aloja. Olen myös maistanut monia uusia ruokia ja omaksunut uusia tapoja.
*Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa tänä vuonna? - En mielelläni riitaannu ilman erittäin merkittävää syytä.
ITSE:
*Mitkä asiat vuodessa olivat tärkeitä? - Aktiivisuus ja uusien asioiden kokeilut; hillittömästi pelkoa, päänsärkyä ja purentakipuja vaatinut kandiksi valmistuminen; erittäin toivottu raskaus; parisuhde.
*Oletko muuttunut jotenkin? - Toivottavasti. Ainakin olen kahdeksan kiloa isompi ja tukkani on kasvanut kiusallisen kasvatusvaiheen yli. Henkinen kehitykseni on helpompaa arvioida myöhemmin.
*Haluaisitko muuttaa jotain? - Olisin selvinnyt oikein hyvin vähän vähemmillä raskausoireilla ja muilla fyysisillä kiusoilla. Myös harmittelen sitä, etten kirjoita tämän enempää paperipäiväkirjaa.
*Oletko oppinut uutta? - Olen oppinut niin paljon uutta, etten osaa kaikkea sanoakaan. Viimemmäksi olen oppinut vesijuoksemaan. Olen myös oppinut syömään pestoa, tekemään viherpirtelöitä, lukemaan queeristi, treenaamaan bodypumppia ja käyttämään kaulakoruja sekä kestämään kansainvälisiä kontakteja, jopa nauttimaan niistä (niin kauan kuin toiminta on vapaaehtoista sosiaalista kanssakäymistä eikä pakollista ja ylhäältäpäin saneltua opinahjon omaa imagonkiillotusta pienen ihmisen mukavuuden kustannuksella).
*Kadutko jotain? - En oikeastaan. No ehkä tunnesyömistä.
*Olisitko tahtonut tehdä jotain, mitä et tehnyt? - Olisin halunnut muistaa ottaa ajoissa selvää Unifemin ja HY:n yhdessä järjestämästä "naiset ja ilmastonmuutos" -aiheisesta kurssista. Unohdin sen kokonaan enkä päässyt osallistumaan. (Mutta olin sentään paikalla kahdessa ilmastonmuutosaiheisessa esitelmätilaisuudessa ja elämäni toisessa mielenosoituksessa!)
*Tahtoisitko elää jonkun päivän uudestaan? - Keskiaikamarkkinoilla Turussa kesäkuussa oli kivaa ja lämmintä. (Olin silloin muuten jo raskaana, vaikken vielä tiennyt sitä.)
*Olisitko tahtonut jättää jonkun päivän elämättä? - Hm, luulenpa, että vuodesta löytyisi muutama alusta loppuun kurja angstauspäivä, jotka voisin vaihtaa hauskempiin tai edes opettavaisempiin.
*Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana? - E, mutta olen vannonut etten astu jalallani enää Puhetieteiden laitokselle.
Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana? - En muistaakseni. Käyn nykyään hyvin usein elokuvissa T:n kanssa ja aloitteesta.
*Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana? - E.
*Oletko rikkaampi vai köyhempi verrattuna edellisvuoteen? - Uskoakseni hieman rikkaampi, mutta se tulee muuttumaan.
*Onnellisempi vai surullisempi? - Onnellisempi, aina.
*Lihavampi vai laihempi? - Lihavampi, vaikkeivät kaikki kahdeksan uutta kiloani läskiä ole. (No osa taitaa kyllä olla.)
KOULU:
*Oletko opiskellut hyvin viimeisen vuoden aikana? - Tein keväällä useita vastenmielisiä, ahdistavia ja pelottavia kursseja, joiden silkka ajattelukin oli aiheuttanut paniikkia jo edellisenä vuonna. Selvisin kaikista ja suoritin ensimmäisen tutkintoni yliopistossa.
*Paras ja huonoin numerosi? - 5, 2.
*Onko koulussa tapahtunut jotakin hirveätä? - Ei, ei mitään niin hirveätä että muistaisin. En reputtanut viime vuonna mitään. Pahinta taisi olla muutamien kurssien kesken jättäminen, nyt niille pisteille olisi käyttöä (toisaalta terveydelle vielä enemmän).
*Kiinnostaako koulu? - Ei koulu, toivottavasti en koskaan joudu opettajaksi. Yliopisto kiinnostaa yhä, vaikka suurimmat kiusani elämässä tulevat aina siitä suunnasta (toistaiseksi).
MUISTOJA:
*Matkustelitko? - Muutaman kerran lähistöllä.
*Ulkomailla vai kotimaassa? - Tein pienehköjä keväisiä ja kesäisiä retkiä Suomessa ja yhden Tallinnan-risteilyn. Äärettömän hauskoja ja valoisia matkoja!
*Kävitkö festareilla? - E.
*Jokin surullinen asia? - Pettymykset itseen ja toisiin, omiin fyysisiin ja henkisiin mahdollisuuksiin ja toisten ihmisten tekoihin. Ajan vääjäämätön kuluminen ja asioiden valuminen käsistä.
*Laivalla? - Olin!
Rannalla? - Taisin uida kerran kesällä. Ehkä. Mutta hei, kävin joulukuussa kaksi kertaa uimahallissa.
*Parhaat muistot? - Odotetut ja onnistuneet juhlapäivät ja retket, rauhallinen oleminen ihmisten kanssa, kauniit säät.
*Parhaat päivämäärät? 30.4. kandintutkielman palauttaminen, 23.6. publiikki, 7.7. plussaus, 30.9. sirkuksessa käyminen T:n kanssa, 3.10. isin 50-vuotisjuhlat, 24.12. joulu. Muitakin kivoja on ollut, mutta nuo tulivat mieleen nyt. Tosin ne piti kaivaa kalenterista, koska muistan kyllä tapahtumat, mutten sentään päiviä noin tarkasti.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Viherpirtelö!
Olen antanut viherpirtelöille uuden mahdollisuuden, ja se kannatti. Ostin sauvasekoittimen, koska viime talvena ostamani monitoimikone ei tehnyt pirtelöstä tarpeeksi pientä mössöä, ja ok, kyllä tämänkin tekemässä on sattumia, en tiedä mistä hifistelijät hankkivat laitteensa joilla raaoistakin kasveista saa unelmanpehmeää smoothieta, mutta ainakin meillä on nyt sauvasekoitin. (Ja monitoimikone vaihdetaan piakkoin K:n äidin hirvenlihaan! Jee riistaa!) Viime vuonna kokeiluni päättyivät siihen, että kone ei ollut tarpeeksi oikeanlainen, ja etenkin siihen, etten koskaan onnistunut keksimään siedettävän makuista kasviyhdistelmää. Eilen keksin sattumalta yhden, joka maistuu suorastaan niin hyvältä, ettei minulla ole vaikeuksia sen syömisessä, kunhan maltan olla panematta sekaan kaikkea yltiöterveellistä makua pilaamaan. Jaan reseptin kanssanne! Olkaa hyvät:
Raikas, hyvä ja kauniinvärinen viherpirtelö, jossa ei ole banaania, koska en oikein tykkää siitä pirtelöitynä.
1 omena kuorineen, no, ehkä siemenkodan voi poistaa
1 kiivi ilman kuoria
vajaa 10 cm kurkkua
pieni kourallinen persiljaa
1/3 tummaa ruukkusalaattia
pari rkl liotettuja siemeniä (sulavat kai paremmin?)
kourallinen parsakaalia
kunnolla hunajaa
jonkin verran, sopivasti, vettä
Kaikki pirtelöidään sauvasekoittimessa. (Kannattaa käyttää sitä isoa terää, joka on kiinni astiassa, eikä sitä sauva-sauvapäätä.) Tästä tulee noin puoli litraa.
Jätän nyt toistaiseksi huomiotta kaikki ne hifistelijät, joiden mukaan tummanvihreitä kasveja pitäisi vaihdella päivittäin, kaiken pitäisi olla luomua (raha! Ei edes kaiken kotimaisuus ole oikein mahdollista. Joskus kyllä kasvatan kaiken itse) ja kasveja ei ylipäänsä saisi yhdistellä miten huolettomasti tahansa, vaan tarkkojen happo-emästasapainojen mukaan. Se, että tämän tekeminen ja syöminen olisi jotenkin nopeampaa kuin kaiken syöminen erikseen kokonaisena ei kyllä pidä paikkaansa, koska minä saan kulumaan runsaasti aikaa ainesten valikointiin, pesemiseen ja pilkkomiseen ja valmiin pirtelön hitaaseen pureskeluun (koska sylki on tärkeää ruoansulatukselle jnejne).
Haluaisin kovasti käyttää myös ns. villivihreitä eli syötäviä luonnonkasveja, mutta vaikkei olisi marraskuukaan en viitsisi lähteä ulos niitä etsimään: tässä lähellä ei ole yhtään neliötä maata, jota kehätie ja koiranulkoiluttajat eivät olisi saastuttaneet syömäkelvottomaksi. Muutan maalle. Itse kasvatan rikkaruohoni. Saavatpa naapurit ihmetellä.
Raikas, hyvä ja kauniinvärinen viherpirtelö, jossa ei ole banaania, koska en oikein tykkää siitä pirtelöitynä.
1 omena kuorineen, no, ehkä siemenkodan voi poistaa
1 kiivi ilman kuoria
vajaa 10 cm kurkkua
pieni kourallinen persiljaa
1/3 tummaa ruukkusalaattia
pari rkl liotettuja siemeniä (sulavat kai paremmin?)
kourallinen parsakaalia
kunnolla hunajaa
jonkin verran, sopivasti, vettä
Kaikki pirtelöidään sauvasekoittimessa. (Kannattaa käyttää sitä isoa terää, joka on kiinni astiassa, eikä sitä sauva-sauvapäätä.) Tästä tulee noin puoli litraa.
Jätän nyt toistaiseksi huomiotta kaikki ne hifistelijät, joiden mukaan tummanvihreitä kasveja pitäisi vaihdella päivittäin, kaiken pitäisi olla luomua (raha! Ei edes kaiken kotimaisuus ole oikein mahdollista. Joskus kyllä kasvatan kaiken itse) ja kasveja ei ylipäänsä saisi yhdistellä miten huolettomasti tahansa, vaan tarkkojen happo-emästasapainojen mukaan. Se, että tämän tekeminen ja syöminen olisi jotenkin nopeampaa kuin kaiken syöminen erikseen kokonaisena ei kyllä pidä paikkaansa, koska minä saan kulumaan runsaasti aikaa ainesten valikointiin, pesemiseen ja pilkkomiseen ja valmiin pirtelön hitaaseen pureskeluun (koska sylki on tärkeää ruoansulatukselle jnejne).
Haluaisin kovasti käyttää myös ns. villivihreitä eli syötäviä luonnonkasveja, mutta vaikkei olisi marraskuukaan en viitsisi lähteä ulos niitä etsimään: tässä lähellä ei ole yhtään neliötä maata, jota kehätie ja koiranulkoiluttajat eivät olisi saastuttaneet syömäkelvottomaksi. Muutan maalle. Itse kasvatan rikkaruohoni. Saavatpa naapurit ihmetellä.
maanantai 16. marraskuuta 2009
Aistikirjoitus: Haju
Mieltäni on pari päivää vaivannut asia, jonka olen tosin melko huolettomasti tiedostanut ennenkin: en tuoksu kovinkaan hyvältä. Äiti halasi minua lauantaina, ja sen jälkeen käski tuulettaa päälläni olevan mekon, koska "se haisee eltaantuneelta kookokselta". Tuuletin toki, mutten muita vaatteitani, jotka tietenkin lähempänä ihoa olleina haisivat paljon enemmän. Äiti tiedotti minulle, että muut ihmiset haistavat herkemmin hajuja, joihin itse on niin tottunut, että tuskin huomaa niitä. Hän oli tietenkin oikeassa, kaikkeenhan tuo sääntö pätee.
Olen usean vuoden ajan siirtynyt jatkuvasti ekompaan ja ekompaan suuntaan enkä käytä oikeastaan koskaan hajustettuja hygieniatuotteita, en itseni enkä ympäristöni puhdistuksessa. Vaikka peseydynkin päivittäin ja pyrin välttämään suoranaista hienhajua, ympärilläni (ilmeisesti) leijailee epämääräinen sekoitus iholle kosteutustarkoituksessa levittämieni ja ennen kaikkea vaatteisiin pinttyneiden kasviöljyjen sekä pyykinpesuun käyttämieni pesupähkinöiden tuoksua. Etikkaakin käytän huuhteluaineena sekä pyykin- että hiustenpesussa, mutta elättelen toivoa, että se haihtuu ennen päätymistään ihmisparkojen nenään.
Kookosöljy, se kallis, kylmäpuristettu ekokauppojen versio, tuoksuu oikeastaan vielä ihan hyvältä tuoreena. Mutta vaatteisiin, etenkin paitoihin, ja kaikkein eniten yöpaitoihin, jäädessään se ennen pitkää eltaantuu inhaksi. (Luonnollisesti se myös tahraa vaatteet. Yhdessäkin tiukassa yläosassa on décolleté-alueella tummempana näkyvä kolmio, jossa on vielä pervo vaalea raita tissien välissä! Huomasin sen pari päivää sitten!) Pahimmillaan haju on pitkään kaapissa seisseissä paidoissa: välillä olen ihmetellyt, tuleeko haju sittenkin vaatekaapistani. Ehkä se johtuu vain pitkistä pesuväleistä. (Jos en kerran edes käytä jotakin vaatetta, miksi pesisin sen yhtäkkiä?) Olen "ratkaissut" ongelman väliaikaisesti sekoittamalla kookosöljyyn jotakin hyväntuoksuista, kallista eteeristä öljyä, kuten kardemummaa tai greippiä. Silloin tuoksu on hyvä, mutta eteeriset öljyt haihtuvat kuitenkin pian ja alkuperäinen tuoksu tulee viimeistään pinttymisvaiheessa esiin.
Miesparkani ilmoittaa aina minun tuoksuvan hyvältä sellaisina päivinä, kun olen pukeutunut johonkin vain kerran pestyyn kirpparilöytöön - jossa siis on vielä jälki edellisen käyttäjän hajusteista. T on jo tottunut minuun, mutta erityisen pyhää vihaa hän silti vielä tuntee rakasta, pehmeää, kauniinväristä aamutakkiani kohtaan: siinä on jostain syystä erityisen voimakas eltaantunut haju, joka ei lähde pesussa eikä ihan helposti tuulettamallakaan. Syyttäisin siitä itseni ja rasvojeni ("ja pierujen", sanoisi T, joka ei tosiaan erota härskiä rasvaa pierusta - ei niin, etteikö eettisyyteen ja ekologisuuteen pyrkivän ihmisen ruokavalio "joskus" aiheuttaisi "pieniä" vatsavaivoja) lisäksi vaatteen materiaalia, sillä kyseessä taitaa olla silkka tekokuitu.
Hiusteni tuoksua T taas kuvailee "pukluksi". Se johtuu tietysti no 'poo -aatteestani: En halua käyttää liian tehokkaasti pesevää, päänahan luonnollisen talinerityksen raunioittavaa, hiukset latistavaa ja sähköistävää sampoota, joka tällä hiuslaadulla pakottaa ihmisen käyttämään pesun jälkeen muotoilutuotteita. Aivan erityisesti inhoan ja pelkään syöpää ja allergioita aiheuttavia, muoviin pakattuja markettimyrkkyjä. Ruokasooda ja omenaviinietikka puhdistavat hiukset riittävän hyvin. Ne ovat kuitenkin melko vahvoja aineita, eikä niitä pitäisi käyttää usein. Olen siis pyrkinyt jo kahden vuoden ajan harventamaan pesuväliä, mutta olen toistaiseksi päässyt vasta viikkoon - ja senkin hintana ovat muutaman viimeisen päivän ajan sanalla sanottuna likaiset hiukset. (Miksi toiset onnistuvat ja minä en? Jotkut pesevät aina pelkällä vedellä ja nauttivat puhtaista, ihanista hiuksista. Epistä.) Katselen päivittäin toisten ihmisten viimeisen päälle puhtaita, keveitä, ihania hiuksia tiettyä haikeutta tuntien. Joskus käytän sentään ekokaupan palasampoota. Se pesee tehokkaasti, mutta hiukset ovat sen jäljiltä litteät ja sähköiset ja tietysti rasvoittuvat nopeasti uudestaan.
Oma hajuaistini ei ole erityisen tarkka, onneksi. En osaa kuvitella, että siitä olisi mitään erityistä iloa arjessa, kun tarkka kuulokin on lähinnä kiusaksi (terveisiä vaan metroasemien "ihmiskorvalle kuulumatonta" ääntä lähettäville pulunkarkottimille, jotka eivät edes karkota niitä puluja). En esimerkiksi toisen S:n tapaan pysty ilmoittamaan, että ihoni tuoksuu joltakin, "koska syön niin paljon eläinrasvaa" - mistä minä sen tietäisin?
Olen selvästi ajautunut ekohippeilyssäni jonkinlaiseen puhdasoppisuuden ansaan: mikään suoritus ympäristön ja oman terveyteni eteen ei riitä, enkä enää tiedä mitä tehdä. Siirtyminen markettien hajustettuun eläimillä testattuun muovipulloissa myytävään myrkkykosmetiikkaan ei houkuta - ja houkuttaa kuitenkin. Ekokauppojen kosmetiikka maksaa niin paljon, että sen käyttäjäksi ryhtyminen vaatisi taloudellisia uhrauksia jollakin muulla saralla. Hyvältä tuoksuminen ja näyttäminen on jotain, jota jo pitkään olen ajatellut vain muille ihmisille tarkoitettuna asiana.
Tänään Hesarissa oli juttu ilmiöstä nimeltä kodo, 'tuoksujen tie'. Japanista peräisin oleva, hm, harrastus pitää sisällään erilaisten tuoksujen nuuhkimista - tai, oikeata termiä käyttäen, kuuntelemista. Olen usein tuoksupallon kanssa tehtävässä chiball-jumpassa ajatellut, että minun pitäisi hakea fyysistä nautintoa useammin tuoksuista kuin mauista - olisi nimittäin paljon halvempaa ja ennen kaikkea terveellisempää kuljeskellä tuoksuvissa talvipuutarhoissa tai hajuvesiosastoilla kuin syödä makeita herkkuja - kysehän on varmaankin pohjimmiltaan saman tarpeen tyydyttämisestä.
Lopputulos: T taitaa todella rakastaa minua. Ehkä hän ansaitsee sen, että vaihdan kookosöljyn oliiviöljyyn. Se on halvempaakin, vaikkei tietysti niin tehokasta iholle. Ja ehkä, ehkä joskus ostan atooppiselle itsellenikin jotain oikein iholle, eikä ruokaan, tarkoitettua voidetta.
Olen usean vuoden ajan siirtynyt jatkuvasti ekompaan ja ekompaan suuntaan enkä käytä oikeastaan koskaan hajustettuja hygieniatuotteita, en itseni enkä ympäristöni puhdistuksessa. Vaikka peseydynkin päivittäin ja pyrin välttämään suoranaista hienhajua, ympärilläni (ilmeisesti) leijailee epämääräinen sekoitus iholle kosteutustarkoituksessa levittämieni ja ennen kaikkea vaatteisiin pinttyneiden kasviöljyjen sekä pyykinpesuun käyttämieni pesupähkinöiden tuoksua. Etikkaakin käytän huuhteluaineena sekä pyykin- että hiustenpesussa, mutta elättelen toivoa, että se haihtuu ennen päätymistään ihmisparkojen nenään.
Kookosöljy, se kallis, kylmäpuristettu ekokauppojen versio, tuoksuu oikeastaan vielä ihan hyvältä tuoreena. Mutta vaatteisiin, etenkin paitoihin, ja kaikkein eniten yöpaitoihin, jäädessään se ennen pitkää eltaantuu inhaksi. (Luonnollisesti se myös tahraa vaatteet. Yhdessäkin tiukassa yläosassa on décolleté-alueella tummempana näkyvä kolmio, jossa on vielä pervo vaalea raita tissien välissä! Huomasin sen pari päivää sitten!) Pahimmillaan haju on pitkään kaapissa seisseissä paidoissa: välillä olen ihmetellyt, tuleeko haju sittenkin vaatekaapistani. Ehkä se johtuu vain pitkistä pesuväleistä. (Jos en kerran edes käytä jotakin vaatetta, miksi pesisin sen yhtäkkiä?) Olen "ratkaissut" ongelman väliaikaisesti sekoittamalla kookosöljyyn jotakin hyväntuoksuista, kallista eteeristä öljyä, kuten kardemummaa tai greippiä. Silloin tuoksu on hyvä, mutta eteeriset öljyt haihtuvat kuitenkin pian ja alkuperäinen tuoksu tulee viimeistään pinttymisvaiheessa esiin.
Miesparkani ilmoittaa aina minun tuoksuvan hyvältä sellaisina päivinä, kun olen pukeutunut johonkin vain kerran pestyyn kirpparilöytöön - jossa siis on vielä jälki edellisen käyttäjän hajusteista. T on jo tottunut minuun, mutta erityisen pyhää vihaa hän silti vielä tuntee rakasta, pehmeää, kauniinväristä aamutakkiani kohtaan: siinä on jostain syystä erityisen voimakas eltaantunut haju, joka ei lähde pesussa eikä ihan helposti tuulettamallakaan. Syyttäisin siitä itseni ja rasvojeni ("ja pierujen", sanoisi T, joka ei tosiaan erota härskiä rasvaa pierusta - ei niin, etteikö eettisyyteen ja ekologisuuteen pyrkivän ihmisen ruokavalio "joskus" aiheuttaisi "pieniä" vatsavaivoja) lisäksi vaatteen materiaalia, sillä kyseessä taitaa olla silkka tekokuitu.
Hiusteni tuoksua T taas kuvailee "pukluksi". Se johtuu tietysti no 'poo -aatteestani: En halua käyttää liian tehokkaasti pesevää, päänahan luonnollisen talinerityksen raunioittavaa, hiukset latistavaa ja sähköistävää sampoota, joka tällä hiuslaadulla pakottaa ihmisen käyttämään pesun jälkeen muotoilutuotteita. Aivan erityisesti inhoan ja pelkään syöpää ja allergioita aiheuttavia, muoviin pakattuja markettimyrkkyjä. Ruokasooda ja omenaviinietikka puhdistavat hiukset riittävän hyvin. Ne ovat kuitenkin melko vahvoja aineita, eikä niitä pitäisi käyttää usein. Olen siis pyrkinyt jo kahden vuoden ajan harventamaan pesuväliä, mutta olen toistaiseksi päässyt vasta viikkoon - ja senkin hintana ovat muutaman viimeisen päivän ajan sanalla sanottuna likaiset hiukset. (Miksi toiset onnistuvat ja minä en? Jotkut pesevät aina pelkällä vedellä ja nauttivat puhtaista, ihanista hiuksista. Epistä.) Katselen päivittäin toisten ihmisten viimeisen päälle puhtaita, keveitä, ihania hiuksia tiettyä haikeutta tuntien. Joskus käytän sentään ekokaupan palasampoota. Se pesee tehokkaasti, mutta hiukset ovat sen jäljiltä litteät ja sähköiset ja tietysti rasvoittuvat nopeasti uudestaan.
Oma hajuaistini ei ole erityisen tarkka, onneksi. En osaa kuvitella, että siitä olisi mitään erityistä iloa arjessa, kun tarkka kuulokin on lähinnä kiusaksi (terveisiä vaan metroasemien "ihmiskorvalle kuulumatonta" ääntä lähettäville pulunkarkottimille, jotka eivät edes karkota niitä puluja). En esimerkiksi toisen S:n tapaan pysty ilmoittamaan, että ihoni tuoksuu joltakin, "koska syön niin paljon eläinrasvaa" - mistä minä sen tietäisin?
Olen selvästi ajautunut ekohippeilyssäni jonkinlaiseen puhdasoppisuuden ansaan: mikään suoritus ympäristön ja oman terveyteni eteen ei riitä, enkä enää tiedä mitä tehdä. Siirtyminen markettien hajustettuun eläimillä testattuun muovipulloissa myytävään myrkkykosmetiikkaan ei houkuta - ja houkuttaa kuitenkin. Ekokauppojen kosmetiikka maksaa niin paljon, että sen käyttäjäksi ryhtyminen vaatisi taloudellisia uhrauksia jollakin muulla saralla. Hyvältä tuoksuminen ja näyttäminen on jotain, jota jo pitkään olen ajatellut vain muille ihmisille tarkoitettuna asiana.
Tänään Hesarissa oli juttu ilmiöstä nimeltä kodo, 'tuoksujen tie'. Japanista peräisin oleva, hm, harrastus pitää sisällään erilaisten tuoksujen nuuhkimista - tai, oikeata termiä käyttäen, kuuntelemista. Olen usein tuoksupallon kanssa tehtävässä chiball-jumpassa ajatellut, että minun pitäisi hakea fyysistä nautintoa useammin tuoksuista kuin mauista - olisi nimittäin paljon halvempaa ja ennen kaikkea terveellisempää kuljeskellä tuoksuvissa talvipuutarhoissa tai hajuvesiosastoilla kuin syödä makeita herkkuja - kysehän on varmaankin pohjimmiltaan saman tarpeen tyydyttämisestä.
Lopputulos: T taitaa todella rakastaa minua. Ehkä hän ansaitsee sen, että vaihdan kookosöljyn oliiviöljyyn. Se on halvempaakin, vaikkei tietysti niin tehokasta iholle. Ja ehkä, ehkä joskus ostan atooppiselle itsellenikin jotain oikein iholle, eikä ruokaan, tarkoitettua voidetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)