tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pyysin äitiäni soittamaan uudestaan tunnin päästä ihan tämän päivityksen takia

Totaalisesti kilahtanut lapsi on työnnetty parvekkeelle nukkumaan, joten äippä ehtii kirjoittaa muutaman rivin.

Löysin kerran kirpparilta kirjan Opi kuuntelemaan vauvaasi (Tracy Hogg, ilmestynyt suomeksi 2001), ja olen sitä tässä imettäessäni lukenut pari päivää. Olen nyt yhtäkkiä paljon enemmän huolissani lapsen kasvatuksesta kuin aikaisemmin: tietoa on saatavilla paljon, ja osa siitä vahvasti ristiriitaista viereisestä lähteestä pulppuavan tiedon kanssa. Tämän nimenomaisen kirjan kirjoittaja vastustaa syvästi lapsentahtista imetystä, jossa vauvaa imetetään aina, kun hän haluaa, ja perhepeti-ideaa, siis koko perheen yhdessä nukkumista. Molemmat ovat olleet yhä enenevässä määrin tapetilla viime aikoina, jopa siinä määrin, että ne ovat muuttumassa valtavirraksi. Jopa neuvolassa puhutaan lapsentahtisuuden puolesta (tarkistin tänään), ja itsekin uskoin siihen täysin vielä toissapäivänä.

Kuten sanottu, tämän kirjan kirjoittaja siis vastustaa näitä ajatuksia ja vieläpä lapsen kunnioittamisen nimissä: hänen mukaansa tulee "aloittaa niin kuin aikoo jatkaa", ja opettaa lapsi johdonmukaisesti ja alusta asti säännöllisyyteen (2,5-3 tunnin ruokailuvälit, tehokkaan imetyksen jälkeen aktiivinen vaihe ja lopulta uni) ja itsenäisyyteen (ei syliin tai viereen, vaan omaan sänkyyn nukahtaminen). Kiitos äitini, luontaisen kasvattajan, olen kyllä hyvin tietoinen vaaroista, jotka piilevät lapsen kaikkien oikkujen noudattamisessa. Kukaan ei ole onnellinen tilanteessa, jossa perheen aikatauluista ja tavoista määrää kaksivuotias - vähiten tämä suorastaan heitteille jätetty lapsiparka itse.

Olen kuitenkin antanut vakuuttaa itselleni, että vauvan kanssa tilanne on jostain syystä erilainen: koska vauva on jotenkin "luonnollinen" ja "turmeltumaton" (ja tästä ei ole pitkä matka ajatukseen "lasten salatusta viisaudesta" ja "syvästä filosofiasta", *valitsemanne manaus tähän*) hänen voi hyvin antaa pyörittää koko perhettä vaistojensa mukaan. Missä vaiheessa vauvan luonnollisuus sitten muuttuu leikki-ikäisen hemmotelluksi tyranniaksi, sitä en tiedä.

Tähän asti olen siis rauhoittanut lapseni imetyksellä vaikka tunnin-puolentoista välein - se on toiminut joka kerta. Olemme myös nukuttaneet häntä paljon vieressä (ei tosin jokaista yön imetysväliä, koska nukumme itse paremmin, kun pikku t on kaukana). Nyt tämä kirja on saanut minut pitämään itseäni, paitsi lyhytnäköisenä, myös mukavuudenhaluisena ja itsekkäänä: olen kuin koiranomistaja, joka sietää somalta pennulta sellaista, mistä isolle hurtalle myöhemmin suuttuu. Pohjimmiltani, sanoo kirja, haluan siis vain vaientaa lapseni itkun alkuunsa kuuntelematta mikä hänellä todella on hätänä.

Tässä päästäänkin kirjan parhaaseen antiin ja siihen, mikä siitä tekee uskottavan ja hyvän: lapsen kunnioittavaan kuuntelemiseen. Kirjoittaja on toiminut "vauvakuiskaajana" 20 vuotta ja sinä aikana johdonmukaisesti puhutellut kaikkia vauvoja melkein kuin aikuisia, kohteliaasti ja selittäen etukäteen kaiken toimintansa ("nostan nyt vähän jalkojasi, niin saan tämän vaipan vaihdetuksi"). Hän korostaa vauvan kanssa puhumista, ei vain vauvalle puhumista. Kirjoittaja on tarkkaillut lapsia oppiakseen lukemaan näiden viestejä ja kannustaa vanhempiakin siihen. Kuten yleisesti tiedetään, vauvoillakin on lukuisia erilaisia itkuääniä ja eleitä erilaisista tarpeista viestimiseen. Kirjoittajan mukaan nämä erot kuitenkin häviävät, jos viesteihin ei todella reagoida oikein - esimerkiksi jos jokainen inahdus vaiennetaan rinnalla.

Kirja puhui vahvasti koko perheen hyvinvoinnin puolesta: vauvan on sopeuduttava tähän maailmaan, ei maailman vauvaan. Hänen on opittava säännöllinen elämänrytmi, joka lopulta luo kaikille turvallisuutta ja ennustettavuutta, jota vauvat rakastavat. Vauvan kunnioitus vaatii vanhempia näkemään vaivaa sen verran, että he kasvattavat tämän mukaan elämänrytmiin,
josta ei tule ongelmia paria kuukautta myöhemmin, ja jota siis voidaan noudattaa isommankin lapsen kanssa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lasta ehdollisteta käyttämään äitiä tuttina (kirjoittaja puhuu lämpimästi huvituttien puolesta) tai isää sänkynä. Jos vauvan on annettu oppia vahingollisia tapoja, kaikki kärsivät myöhemmin, kun hän ei suostu nukahtamaan muuten kuin syliin, tai autoon tai rinnalle (ja hän on painavampi kannettava).

Olin hyvin vaikuttunut kirjassa olleista, hyvin paikkansapitävistä taulukoista, joiden mukaan vauvan ääniä ja eleitä ja niiden yhdistelmiä tulkitaan ("suu aukeaa huutoon mutta ääntä ei kuulu, sitten haukotus ja lopulta valitus = ilmavaivoja tai muita kipuja"). Varuillani olin niiden kohtien suhteen, joissa kiellettiin pitämästä lasta sylissä "liikaa": heti kun vauva rauhoittuu, hänet lasketaan pois sylistä, omaan sänkyynsä nukahtamaan. Jos hän alkaa itkeä, hänet otetaan uudestaan syliin. Tyytyväistä vauvaa ei siis pidettäisi koskaan sylissä! Mihin on hävinnyt sanonta siitä, että jos et pidä lasta sylissä ensimmäistä kahta vuotta, "pidät koko ikäsi"?

Kirja onnistui kuitenkin pelottelemaan tehokkaasti. Enhän minä halua perheeseeni lasta, joka ei välitä kommunikoida kanssani, kosken osaa kuitenkaan tulkita hänen todellisia tarpeitaan (vaan työnnän aina rinnan suuhun vaikka kyse olisi "liioista virikkeistä" ja "yliväsymyksestä" - joista varsinkin jälkimmäisen kanssa uskon tehneeni jo tuttavuutta, ja semmoinen tilanne on muuten tosi vaikea) enkä etenkään pikku tyrannia, jonka vanhemmat eivät uskalla asettaa hänelle rajoja, koska vauva "itse kyllä tietää mitä tarvitsee". En myöskään halua uhrata koko yksityiselämääni ja hyvinvointiani yhdelle vauvalle (miettikää nyt mitä seuraavalle enää jäisi, tai, hyvät hyssykät, minulle), joka on tottunut pitämään minua tuttinaan ja unilelunaan, jota ilman rauhoittumisesta ei tule mitään.

Nyt minua repivät suuret mielikuvavoimat kahteen suuntaan. Kuinka paljon on sopivasti syliä, jolla määrällä vauvasta kasvaa itsenäinen, onnellinen ja luottavainen, muttei kuitenkaan syliin totaalisen ehdollistunut ja sylistä riippuvainen? Onko paha olla sylistä riippuvainen, olenhan minäkin? Entä jos pikku t itkee ilmiselvästi nälkää, vaikka edellisestä syötöstä on kulunut kaksi tuntia eikä kahta ja puolta? Mitä helvettiä minä teen täysin kilahtaneelle yliväsyneelle vauvalle, jos nukahtamisen Ensimmäinen vaihe, Kolme Haukotusta, on mennyt huomaamatta silmieni ohi enkä ole ehtinyt eliminoida kaikkia virikkeitä pikku kukkaseni ympäristöstä? Onko tutti nyt sittenkin hyvä asia ja kantoliina paha?

3 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

En käsitä tollasia kirjoja, jotka antaa ymmärtää, että jos tekee aina tietyllä tavalla, tekee samalla tavalla hamaan ikuisuuteen. Kyllä ehdollistumista voi poisehdollistuakin, helpostikin. Jos pikkuvauva syö tunnin välein, ei se välttämättä niin enää isompana tee. Kaksvuotias eroaa pikkuvauvasta aika paljon, koska se osaa puhua ja muutenkin elehtiä informatiivisemmin ja ymmärtääkin jo jotain. Sille voi esim selittää, että kaikki saa nukuttua paremmin, jos lapsi nukkuu omassa sängyssään. Luulisin, että pikkuvauvan kanssa saa kyllä olla enemmän varuillaan ja responsiivisempi (ärsyttävä sana, tulee heti jotkut Nina Mikkoset mieleen), koska kommunikointi on huomattavasti arvoituksellisempaa. Mutta ei kai se nyt ikuisesti sellasta ole! Pitää vauvankin kai saada ilmaista oma tahtonsa ja uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa, en pitäisi sitä vielä tyrannointina.

Sushi kirjoitti...

Hah, Bookcrossing-sivustolla kirjaa oli arvioitu näin:
"Koska tämä kirja sai minut turhaan panikoimaan omasta vanhemmuudestani ja 'epäloogisuudestani' äitinä esikoiseni kohdalla, saa kirja mennä jollekulle muulle tutkittavaksi. En halua ottaa tätä uudelleen esille jos joskus saan toisen lapsen. En allekirjoita moniakaan kirjan kohtia, tosin on joissain jotain järkeäkin. Kaikista vaan ei ole unikoulun pitäjiksi eikä se mielesäni voi olla niin kovin vahingollista lapselle jos hän nukkuu yöllä äitinsä ja/tai isänsä vieressä."

Ja näin: "Kirja oli selvästi suunnattu amerikkalaisille markkinoille. Osin järkevä, osin ei. Löytyi puistosta, jätetään yliopistolle."

:D

Daisy kirjoitti...

Luin itse kirjaa sellaisena "normituksena", josta ei ihan niin tarkkaa pidä pitää kiinni. Ihan selkeästikään oman vauvan unirytmit ei vaan mene Hoggin jaotteluihin. Ja yli-ihminenhän sellainen olisi, joka huomaisi aina vauvansa kolme haukotusta..!