keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Meidän lauluamme soitetaan.

Tiedättekö muuten miltä tuntuu, kun. Sitä on omaksunut paljon asioita ympäristöstään, sanotaan nyt vaikka lempivärinsä jostain elokuvasta ja kävelytyylinsä joltain kaverilta yläasteelta ja jonkin muun maneerin vielä jostain kirjasta. Oppii pitämään niitä osana itseään eikä koskaan kerro kenellekään että ne piirteet ovat vain lainassa, ja sitten! Törmää uudestaan siihen lainatahoon! Vähänkö tulee skitsofreeninen olo. Kerran, kun muutama vuosi sitten katsoin Amélieta ties kuinka monetta kertaa, tuntui kuin olisi itseään katsonut (nokun ne vaatteet! Ja värit!). Näillä geeneillä oli samperin vaikeaa näyttää Audrey Tautoulta, mutta alle kaksikymppisenä jaksoin vielä yrittää. Sittemmin lakkasin pitämästä sitä kampausta maailman hienoimpana, ja päätin, että ei ole mitään coolimpaa (ok, milloin olen alkanut käyttää tuota sanaa?) kuin leikata itse tukkansa kynsisaksilla (kuten teki mm. S). Olen käyttänyt askartelusaksia.

Tämän minut innoitti kirjoittamaan se seikka, että eilen luin taas Inka Nousiaista, jota olin joskus lukiossa pitänyt aivan ihanana kirjailijana ja jolta onneksi tuloksetta olin yrittänyt omaksua joitain piirteitä teksteihini. Jestas mitä tekotaiteellista hörsellystä! Ihan samaa sarjaa kuin Jipun sanoitukset (kuuntelen siis sitä vain camp-hengessä, huom.!). Että täytänpä tämän tilan nyt tällaisilla pienillä yksittäisillä tapahtumilla, jotka muka symboloivat jotain suurempaa. Eivät ne symboloi! Onhan se taitavaa, ettei tarvitse sanoa suoraan, että "lapsuuteni oli onneton", kun voi marssittaa esiin kaikenlaisia näennäisen merkityksettömiä, mutta paljastavia yksityiskohtia ("Tytöllä oli päällään isoveljen pitkät kalsarit, koska äiti ei ollut jaksanut pakata hänelle omia vaatteita." So?), joista se käy ilmi. Jep, näinhän meille varmasti opetetaan luovan kirjoittamisen kurssilla, mutta eivät kaikki yksityiskohdat ole merkityksellisiä vain siksi, että joku kirjoittaa ne. Voisi sitä nyt joskus sanoa jotain suoraankin eikä pelleillä niiden vihjausten kanssa. Sitä paitsi niissä kirjoissa, saati Jipun lauluissa, ei ole mitään sarkasmia! Tai itseironiaa. En luota keneenkään, joka selviää elämästä vailla sarkasmia. - Onneksi olen vihdoin liian tiedostava omaksuakseni vahingossa mitään Jipulta tai Inka Nousiaiselta. Palaan takaisin varsinaiseen aiheeseen seuraavassa kappaleessa. Kas näin:

Koska elämäni suurimpia päämääriä on aina ollut lakata olemasta minä, olen niin kauan kuin muistan ollut hyvä yleisö kaikenlaisille vanhoille tyttökirjoille, joissa sankarittaret pyrkivät uutterasti kohti muutosta ja parempaa luonnetta ja onnistuvatkin ennen pitkää. Olen lukuisia kertoja aloittanut itsekasvatusprojekteja, merkinnyt kalenteriin teemapäiviä, jolloin opettelen pois huonoista tavoistani (opin lopulta vähäsen) ja kaikilla elämänalueilla koettanut muuttua. Olen treenannut vartaloani (tulokset olen luonnollisesti tajunnut vasta menetettyäni ne, lakattuani tanssimasta semi-tavoitteellisesti ja lihottuani tädiksi), koettanut sivistyä, yrittänyt aina olla vähän parempi ihminen. Joissakin asioissa en ole millään kehittynyt (enkä nyt erittele niitä tässä, joku roti sentään näillä henkilökohtaisilla uhrauksilla julkisuuden vuoksi, ties ketkä ainejärjestöläiset tätä stalkkaavat, näen teidät kaikki! Esseidenne pariin siitä!), tai vaikka olisinkin, en näe muutoksia. Tästäkin voisi nyt vetää kauheasti populaaripsykologisia johtopäätöksiä, ihan vapaasti, mutta ette minulle tule avautumaan siitä. (Ai että Inanalla on kelpaamattomuuden tunne! No vittu aijaa! Kyynel!)

Joskus mietin, millainen olisin, ellen olisi koskaan tietoisesti muokannut itseäni. Tiedostamattaan ihminen omaksuu kaikenlaista esimerkiksi puheeseensa, ok, myös sellaisia aineksia, joita on koettanut viimeiseen asti vastustaa. Niin kuin sen kiekaisevan intonaation eilen teatterista. Oikeastaan se oli hauska, mutta en halua sitä puheeseeni. Moni nykyisistä maneereistani on oikeastaan alun perin tietoisesti omaksuttu - voisin melkein nimeltä mainiten kertoa, mistä mikin. En kylläkään tee sitä. Nyt kaikenlaisista hohtonsa menettäneistä hokemista ja elkeistä on sitten vaikeaa päästä eroon. Olisinko kenties aivan toisenlainen, jos olisin luottanut itseeni ala-asteella enkä koskaan ruvennut matkimaan toisten olemista ja tapoja? Olisinkohan niinku tyhjempi vai täydempi persoona?

Haluan vielä korostaa, että eilen prosemmassa otin kritiikin tosi kypsästi vastaan. Repikää kuulkaa siitä. (Kiintiö onkin nyt täynnä.) Jos kandin rakenne oli kuin tämän, ymmärrän nyt mitä ne puhuivat jaksottelusta. (Jos kirjoittaisin tämän päiväkirjaani, tekstissä olisi vähemmän aggressiivisia sulkuja. Sillä olen vuorenvarma, että kommentoijat palavat halusta tulla tänne vittuilemaan ihmisten paljastuksille. Siksi tähän loppuun vielä haistattelut kaikille. Taidan olla vähän nälkäinen.)

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sun pitää ruveta lukeen Bukowskia. "Iso-Burt oli lännen vittumaisin mies." Että niinku in medias res ja turhat pois.

Minä taas en oikein koskaan ole pyrkinyt muuttamaan itseäni (tietoisesti; tiedostamatta toki olen) koska olen aina ajatellut että jos niin ryhtyy tekemään, joku toinen huomaa muutosprosessin ja alkaa huomautella siitä. Että sitä on niin tahtomattaan läpinäkyvä näissä prosesseissaan. Häpeäisin sellaista niin paljon! Mieluummin uskottelen itselleni, että on ok olla ruma ja tavaton -- vaikken oikeasti kykene tyynesti hyväksymään asiantilaa vaan oikeastaan kärsin hiljaa.

Isoveljeni on suositellut Inka Nousiaista minulle. Kertooko se jotain minusta vai hänestä?

Sushi kirjoitti...

Nyt toi Inka Nousiainen rupes toden teolla kiinnostaan mua.

Mistä muuten lopulta tietää, mikä on omaa ja mikä muilta omaksuttua (siis silloin, jos ei ole tietoisesti yrittänyt omaksua jotain joltain)?

Inana kirjoitti...

Muutos huomataan (ainakin ulkoiset muutokset - ei välttämättä pieniä sisäisiä juttuja kuitenkaan, asennemuutoksia, luonteenkasvatusta jne.), ja sen takia ei pidäkään jämähtää ikuisiksi ajoiksi syntymäpaikkakunnalleen tai ei uskalla muuttua.

Mietin just hiljattain sitä, että ihmisistä saa ensivaikutelmia ja sitten niitä on vaikea muuttaa. Jos joku profiloituu joskus yläasteella hirveästi, say, Suosittuna ja Hyvännäköisenä ja joku toinen ei yhtään, niin sitten sitä ajattelee maailman tappiin että nämä ovat roolit ja näissä pysytään ja kukaan ei saa mennä sille alueelle jossa joku toinen on profiloitunut. Muistan ihmetelleeni jo lukiossa miten ihmiset jotka olin tuntenut ala-asteelta muuttuivat ihan toisenlaisiksi. Ja täytyihän heillä olla siihen oikeus.

Se että ihminen on ollut lapsena pullea, ujo ja kiltti oppilas ei tarkoita että on pakko olla siinä samassa ekologisessa lokerossaan vielä yliopistossakin. Ja sen takia ihmiset vaihtavat maisemaa ja aloittavat uuden elämän jossain.

Luulen että se kertoo jotain isoveljestäsi. Mutta mulla on kaksi kirjaa Nousiaista, toinen on parempi, voin lainata.

Inana kirjoitti...

Ei sitä aina tietysti tiedäkään.

Inana kirjoitti...

Mitä me kaikki taas täällä netissä teemme? :)

Tuomo kirjoitti...

01 Inana: >no v'ttu< aijJAA:?
02 (.)
03 Inana: kyyNEL:?

Anonyymi kirjoitti...

Täytyy myöntää että ainakin itse kärsin jonkinasteisesta jämähtämisestä ja profiloitumisesta. Ahdistaa, jos innostun sellaisista asioista mistä vaikkapa joku ystävä on suuressa määrin kiinnostunut -- tuntuu, ettei minulla ole oikeutta mennä sörkkimään toisten juttuja tai pilaan ne. Ihan naurettava asennoitumistapa, tiedän itsekin! :P

(Tähän kohtaan sopiikin toi "no vittu aijJAA?" Olen muuten miettinyt sellaista vähän höhlää juttua kuin että oliko se kilpikonna olevinaan oikea lemmikki? Sehän vuosi vertakin. Mutta jossain kohdassa sanottiin että se "imi kyyneleet" tms. mikä sai sen kuulostamaan pehmolelulta.)

Mulla on yksi Nousianen, "Arvaa ketä ajattelen". Lukematta vielä.

Inana kirjoitti...

Litteroisin mielelläni tähän sen, mitä itse ajattelin, muttei merkit riitä. Versaaleja. Jaa-kohtaan tulee nuoli ylöspäin, alleviivaus ja sitten puolipiste.

Minusta se oli oikeasti pehmolelu.

Menen takaisin tekemään kandiani ja kourimaan nukkuvaa miestäni. En suinkaan vietä netissä koko vuorokautta. Kävin välillä jumpassa. Ostin kotimatkalla 6 jäätelöä. Olen niin väsynyt etten vastaa siitä mitä kirjoitan nettiin.

Tuomo kirjoitti...

mikä hiton kesk.anal. merkki se puolipiste on? en mä oo semmosia nähny.

Sushi kirjoitti...

Kyl se kai oli vaan pehmolelu, saattohan se veri olla tullu siihen veitteen jostain muualtakin. Tykkäsin hirveesti siitä kohdasta, missä se sisko sano "sä kuiskasit sen korvan että: EI MITÄÄN HÄTÄÄ!!" :D

Anonyymi kirjoitti...

Koska ensimmäinen asia mitä herättyäni näköjään teen, on netin avaaminen, olen vielä vähän unenpöpperössä, ja siksi minulta meni n. puoli minuuttia ennen kuin tajusin että Tuomon kommentin "kesk.anal." on lyhennys jostain asiallisesta termistä. Ajattelin että se on jokin uusi tapa kiroilla.

Inana, katson 6 jäätelöäsi ja korotan Viennetta-jäätelökakun, jolla elin eilen sen sijaan että olisin viitsinyt laittaa esim. ruokaa.

Sushi, mäkin tykkäsin siitä kohdasta. Niitten siskosten keskustelut oli muutenkin elähdyttäviä. :)

Inana kirjoitti...

Lievästi laskeva intonaatio.