tiistai 11. marraskuuta 2008

No nyt minä kirjoitan siitä

Pidän ylioppilaskalenterista, koska sen päivät menevät oikein. Viikko kulkee vasemmalta oikealle, ja jokainen päivä nousee hieman toista korkeammalle (no niin, lähes oikein siis), kunnes perjantain ja lauantain välisenä yönä ajassa kulkija kierähtää alas kotoisaan korkeareunaiseen lauantaikuoppaan. Sen jälkeen pudotus sunnuntaihin ei tunnu enää kovin isolta. Lauantai ja sunnuntai ovat olemuksellisesti tyhjiä ja tilavia, suorastaan kulhomaisia, ja siksi nihin voikin kasata pinoittain tekemistä odottavia tekoja, joiden ohi sitten kuitenkin lipuu avuttomana, kiinnittyneenä ajan hidastumattomaan liikkeeseen... Maanantai on vain puolikasta porrasta alempana kuin sunnuntai (ja toisin kuin kalenterissa mikään sivu ei käänny, vaan päivien aaltoileva jono vain jatkuu lähes huomaamattoman mustan viikot jakavan pystyviivan toisella puolella), ja sitten viikko alkaakin nousta taas ylöspäin.

Viikot seuraavat toistaan vuoden puhelimenjohdossa (jos joku vielä muistaa miltä semmoinen näyttää): kesä on ylimpänä, sieltä vuosi kiertyy majesteetillisen hitaasti syksyn kylmänkosteaa reunaa myöten alas jouluun, jonka kynttilänvalo lämmittää melkein jo lokakuussa. Jonkinlainen musta pystyviiva jakaa vuodet joulu- ja tammikuiden välissä, ja vasta edellisiä vuosia ajatellessa huomaa siirtyneensä kierreportaissa kerroksen tai pari ylöspäin, vaikka on kuvitellut kulkevansa samaa ympyrää. Kevät alkaa nousta ylöspäin uutta kesää kohti, kevät sijaitsee luentosaleissa ja niiden liepeillä, kesä taas on pelkkää suurta nurmikkoa, joka alkukotini pihalla on itse asiassa kutistunut aika paljon viidessätoista vuodessa.

Vuodet ovat kierroksia siinä äärettömän pitkässä puhelimenjohdossa, joka vuosisata vuosisadalta kohoten kiertyy tyhjyydessä, enkä minä pysty näkemään kolmeasataakaan vuotta taaksepäin, mutta siellä ne ovat. En kulje kasvot edellä, enkä takaperin kuten jotkut toiset, vaan kompastelen sivuittain ja muutaman askelen ajasta irrallaan, ja näen yhtä aikaa taakse ja vähän eteenpäinkin kuin istuisin
ikkunalaudalla päärakennuksen vanhan puolen luentosalissa.

Lapsuudessani viikonpäivillä oli värit, mutta monen vuoden mustavalkoisen kalenterin tuijotuksen jälkeen ne ovat alkaneet haalistua... maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai, ja sunnuntai ihan valkoisella. Kuukausilla on omat värinsä ja kuvansa, vuosisadoillakin.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Haa! Vuosirinkulasi näyttää tutulta! Nyt ollaan laskemassa syksyn alamäkeä (kaksiulotteisesti ajateltuna), tammikuussa päästään jo loivaan nousuun kohti kevättä. Värejä minulla ei ole. Muistan että lapsena piirsin vuoden niin kuin sen hahmotin, ja äitini katseli hieman pitkään että mitähän se tyttö taas...

Inana kirjoitti...

Nih! On väärin ajatella mitenkään muuten! Minä en ole koskaan tullut piirtäneeksi vuotta, mutta olen kyllä yrittänyt selittää sitä usein.

Johanna kirjoitti...

Ihanaa Inana, kiitos.

Muistan joskus vuosia, vuosia sitten olleeni kävelyllä kanssasi ja kysyneeni sinulta miten näet ajan päässäsi. Siihen asti olin jostain syystä kuvitellut, että olen ainoa joka ajattelee näitä juttuja.

Sen jälkeen olen tehnyt epäsäännöllisiä kyselytutkimuksia eri ihmisillä, ja saanut samaan kysymykseen ties minkälaisia vastauksia. On kiemuroita, kurveja, ylä- ja alamäkiä, nauhoja ja kehiä.

Minä olen vuosirinkulassani nousemassa kohti joulua.

Ronja kirjoitti...

Täh.

Inana kirjoitti...

(Sisareni ei nähkääs oikein tajua näitä juttuja.)

Sushi kirjoitti...

Kuljetaanko sitä vuosiympyrää muuten myötä- vai vastapäivään? Ja puhelinlanka on siis vertikaalinen eikä horisontaalinen?

Inana kirjoitti...

Ootas... vastapäivään. Ja lanka mutkailee avaruudessa sillee vertikaalis-horisontaalisesti. Tuokaa perjantaina muovailuvahaa, niin muovailen sen teille.