Vielä nerokas otsikko niin vot

Huomaan nauttivani elämästä. Juuri nyt nautin täysin siemauksin siitä, että T on poissa yön eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa siitä, istunko tietokoneella kello yksi yöllä. Kohta alan ehkä vielä kirjoittaa päiväkirjaa! Tuntikausia! Haa! Ette voi estzzzzz....

Tänään sain aamuvarhaisella -- yhdeksältä -- haettua 7 gradun lähdeteosta neljästä kirjastosta ennen T:n lähtöä, iltapäivällä soin itselleni (lähinnä saadakseni syyn liinaulkoiluun) pikku t:n kanssa kauppareissun, jolloin tuhlailevasti ja omaksi ilokseni ostin tällaisia värinkerääjiä (pesin uskaliaasti yhdessä mm. kaksi kauneinta kantoliinaani, juuri saamani punaisen Marimekko-olkalaukun ja pikku t:n oikein kaupasta ostetun uuden hennonvärisen luomupuuvillabodyn, ja hyvä tuli) ja illalla toteutin hyvää naapuruutta ja ulkoilutin, puurotin ja vaipatin omani lisäksi naapurinkin lapsen. Palkaksi sain suklaajuustokakkua (rauha hänen muistolleen, valitettavasti minun oli syötävä T:nkin pala ettei pääse pilaantumaan) ja lupauksen yhteisistä äitienpäivä- ja synttärirääppiäisistä sunnuntai-iltana. Olen myös lukaissut pari sivua syventävään kielioppitenttiin ja ajatellut gradua. Äitienpäiväkin on tulossa! En ehkä kestä tätä onnea!

Joten näyttäisi vahvasti siltä (sanoin kerran Jarkkoa tavoitelleelle henkilölle puhelimessa, että "nyt näyttäisi olevan aika vahvasti väärä numero"), että kevät tekee minulle hyvää. Valo, hiekkakakut, sateen tuoksu ja viherrys. Sade tuntui aamulla aluksi suloiselta, pehmoiselta, mutta kun menin kosteine sadetakkeineni niihin neljään kirjastoon (Metsätalon kellarista Minervan lasihuoneisiin; Kansalliskirjaston kupolista Opiskelijakirjaston pahvilattiaiseen väliaikaisuuteen, jonka ulkopuolella keskustelin kirjankärrääjien kanssa niistä neljästä varaamastani ehkä laatikoista löytyvästä kirjasta, jotka saan vasta syyskuussa, kiitos Kaisa-talon), olin pakahtua. Hieno yliopistohupparini haisee ehkä vieläkin hikiseltä.

Kampuksella seikkaillessani (en sano ikinä kampus, mutta nyt täytyi, kosken ehtinyt käydä varsinaisella Yliopistolla-yliopistolla eli pääraksalla ollenkaan, koska Kansalliskirjaston poimuihin eksyminen ja T:n juna) tunsin olevani elossa ja niin kuin muutkin, paitsi hieman coolimpi ja ryhdikkäämpi. Vihdoin kuuden yliopistovuoden jälkeen minulla oli humanistin tunnusmerkki, minulla oli yliopiston huppari, minulla oli take away -kaakao, minulla oli materiana manifestoituva liittymisen ja yhteenkuuluvuuden tunne Maslow'n tarvehierarkian keskivaiheilta! Osasin jotain muutakin kuin tehdä itkettävän hyvän pekoni-silakkalaatikon ja sitoa edestäristiinmuumion vitosen liinalla, vaikka nekin ovat ihan hemmetin hienoja saavutuksia!

Pitkään kirjoittamista odottaneet hajoamaisillaan olevan päiväkirjan viimeiset sivutkin täyttyivät metrossa tyytyväisestä livertelystä. Niin ja saatoin myös vähän käyttää niitä muistilappuina kirjastoissa.

Pihalla olemisen taito

Olen alkanut taas ulkoilla säännöllisesti. Meille entuudestaan äiti-vauvakerhosta puolentoista vuoden takaa tuttu perhe muutti viereiseen rappuun viime kuussa, ja nyt olemme olleet melkein kaikki vapaat iltamme ulkona, naapurin äiti ja lapsi, minä ja pikku t.

Talvella ulkoilu oli pakkopullaa, josta livistin aina kun voin. Mutta yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa iltaisin katson kelloa, alan pukea pikku t:lle sillä hetkellä sopivaa haalaria (juuri nyt kuuminta muotia on pinkki haalari, keltaiset kurahousut, siniset saappaat, sininen myssy ja punaiset lapaset) ja saan samalla tekstarin naapurista. Ulos leikkimään! Eilen ja tänään M:llä, viereisellä äidillä, on ollut saippuakuplapullo mukana. Sillä hän saa lapset joskus sisällekin, kuin Hamelnin pillipiipari. Pikku t osasi jo mennä pyytämään häneltä tänään: Lilää pallo!

Toissapäivänä satoi, ja lapset, pikku t ja pari kuukautta nuorempi V riehuivat lätäköissä ja savipelloissa kuin... villiintyneet kaivurit? Pesukone pyöri sen jälkeen molemmissa talouksissa, ja yöuni oli syvää. Tänään aurinko on paistanut koko päivän, ja koska meille ei riittänyt tuntikausien kävely Korkeasaaressa (pikku t varsinkin oli melkein koko ajan vahvalla isällään kantorepussa selässä, ja vain välillä käveli valjaissa), menimme taas puoleksitoista tunniksi pihalle. Käsittääkseni iso T:kään ei ole pahoillaan poistumisestamme.

Näyttäisi siltä, että minä paitsi onnistun välttämään neliömetrin kokoisen suklaarasiani houkutuksen ainakin sinä aikana kun olen ulkona, myös saan M:ltä kaikenlaisia muita ravitsemusvinkkejä. Note to self: googlaa lentoemäntädieetti ja ala sille yhdessä M:n kanssa. (Jännä huomata joskus olevansa, ja olleensa huomaamattaan koko ajan, eri mieltä vallitsevan totuuden kanssa. Mitä vikaa "ihmedieeteissä" muka on, jos ne toteuttaa järjen kanssa ja niillä saa itsensä innostettua tarkkailemaan terveyttään? Minulle kelpaa.)

Ulkoilu. Se pitää lapsen tyytyväisenä, antaa tekosyyn tavata naapuria ilman ruokaa (ei sillä etteikö teepöydässä olisi kivaa, liiankin kivaa), rauhoittaa kireät hermot... Ihanaa. Vain roskaaminen ja koirankakat häiritsevät, ja siinä on vasta kaksi ärsyttävää asiaa. Sisällä ärsyttäviä ja kiellettyjä asioita on niin paljon enemmän.

Miksi aloin ajatella Amélieta?

Olinpa maanantaina juhlissa. Siellä vakoiltiin naapureita kadun toisella puolella. Meilläpäin ei valitettavasti ole mahdollisuutta sellaiseen, koska täällä talot ovat matalia ja ikkunat pieniä ja verhoilla peitettyjä -- ja sitä paitsi naapurit ovat oikeasti aivan lähellä asuvia ihmisiä, jotka tulevat pihalla vastaan. Siispä otin kaiken irti viidenkymmenen tai sadan metrin päässä sijainneesta talosta, jonka suurten ikkunoiden takana tehtiin häiriytymättä ruokaa, tiskattiin, kuljettiin vähissä vaatteissa ja aina välillä kadottiin toiseen huoneeseen verhoja sulkemaan.

Tarkkailimme muiden kanssa puolitoista tuntia uupumatta taloa (paljaalla silmällä, asunnosta ei löytynyt kiikaria ja teleskooppikaukoputkikin olisi ollut parvekkeella aika epäilyttävä) ja kehitimme ihmisille nimiä ("runkkari") ja tarinoita. Meitä itseämme ei luonnollisesti voinut huomata, viittä naamaa (vain viittä; osa juhlijoista oli kiinnostuneempia juomista ja musiikista kuin naapurisovun horjuttamisesta) liimautuneina valaistuun kuudennen kerroksen ikkunaan hämäränä iltana.

Välillä täytyi seistä tuolilla, että näki varmasti, ovatko urheilijanaisen keittämät kananmunat valkoisia vai ruskeita, luomuja vai riistoja. Kokonainen kennollinen niitä meni ja taisivat kiehua aika koviksi. Vai lieneekö vesi ollut aivan kylmää, kun keittäjä pani levyn päälle? Kun toiset väsyivät, minä päivystin ja karjaisin "HUOMIO!" aina kun joku naapuritalossa otti paidan pois.

Ilta oli hurmaava. Joskus vielä haluan samanlaisen tarkkailumaaston -- ei, joskus vielä haluan samanlaisen viihtyisän, ihanaksi maalatun asunnon hienolta paikalta ja erinomaisilla naapureidentarkkailumahdollisuuksilla, ollaanpa rehellisiä! Tarkkailun lisäksi voisi sitten vaikka pitää omaa show'ta, kuten se kaveri, jonka entinen asunto oli katutasossa ja bussipysäkin vieressä. Kulki kuulemma usein alasti.

Tietenkin paitsi tarkkaileminen, myös tarkkailtavana oleminen täytyisi suorittaa huolellisesti. Jos pitäisi verhoja usein kiinni ja avaisi ne ainoastaan silloin, kun on todella valmistautunut tarkkailtavaksi (paitsi tietysti pimennetyssä huoneessa verhon raottaminen olisi välttämätöntä, jotta näkisi naapureiden toimet)?

Jos tekisi kaikkea tarkoituksellisen outoa, vaikkapa näyttelisi sydänkohtausta kerran viikossa tai teeskentelisi, että asunnossa on hevonen. (Säilyttäisi parvekkeella heinää. Loisi lantaa ikkunasta ulos keväisin. Kopsuttelisi lattiaa rautakengillä ja soittaisi YouTubesta hirnuntaa tosi kovalla.) Jos alkaisi imitoida vastapäisiä naapureitaan. Aina viikko tai pari kerrallaan. Sillä tekisi kaikki ihan hulluiksi!

Eiku siis ihan oikeesti.

Niin ja:

Jokavuotinen kohkaamisemme

En kessstä. Huomenna on taas se päivä, kun pikkunoidat kulkevat virpomassa. En keeeessstäääää!!!

Tähän ei nyt saa tulla kommentoimaan mitään kulttuurin muuttumisesta ja idän ja lännen perinteiden sekoittumisesta eikä varsinkaan jouluperinteistä ja niiden logiikasta, koska haluan vain avautua asiasta, joka ottaa suunnattomasti päähän joka vuosi. Meillä kaikilla on se oma hiekkamme pill kivemme kengässä, eikö niin? Ovatko säännöt nyt selvät?

Siis kauhean kiva että lapset käyvät virpomassa ja kerjäämässä rahaa ventovierailta toivottamassa tuttaville hyvää vuotta, niin minäkin tein kotipuolessa vuosikaudet, mutta anteeksi miksi sitten ne puetaan noidiksi? Miten noidat liittyvät palmusunnuntaihin, Halle-aasilla ratsastamiseen ja Jeesuksen tervehtimiseen ja kaikkeen hyvän ja ilon jakamiseen? 

Noituus ja pahojen henkien mellastaminen kuuluvat pääsiäiseen, pääsiäislauantaihin, jolloin Jeesus on haudassa eikä maan päällä vahtimassa asiallisuuden toteutumista. Tämä ihan vain yleissivistyksen takia, ottamatta kantaa siihen, haluaako itsekukin toteuttaa kristinuskoa elämässään. Sen voi aivan vapaasti jättää poiskin.

Viime vuonna kun kohkasin tästä, sain vastaani näkemyksen, jonka mukaan "no nyt me kaikki joudutaan helvettiin sun mielestä ja sä varmaan vastustat avoliittoakin". No ei, älkää jaksako. Ei tarvitse olla fundamentalisti ajatellakseen, että jos meinaa flirttailla symboliikan kanssa, kristillisen tai minkään muunkaan, on syytä tuntea siitä edes alkeet, jotta voi sitten päättää, vieläkö haluaa ilahduttaa Tiimari Oyj Abp:tä ja ostaa Halloween-naamareita (en edes aloita) myös palmusunnuntaina. En minäkään kulje ympäriinsä vaikka hakaristisormuksen kanssa, kun se on niin kiva kuva ja hei tämähän on vain pikkuasia!!!11 

Ainut vielä enemmän kyrsivä asia olisi railakkaiden "synti on seksikästä, ou jea" -teemaisten bileiden järjestäminen pitkänäperjantaina. Onneksi ne eivät ole ihan niin vahva perinne kuin nuo virpojanoidat, mutta niitäkin on tullut vastaan.

On kerettiläistä ja hengen velttoutta, että otetaan symboliikasta palasia sieltä täältä ja kieltäydytään ajattelemisesta hyvien bailujen takia. Varsinkin kun palmusunnuntain ja pääsiäisen ero opetetaan tässä maassa jo ala-asteella. Pukekaa ne lapset vaikka pupuiksi palmusunnuntaina ja noidiksi seuraavana viikonloppuna. Kahdet naamiaiset, hei, win-win!

Voitte taas avata silmät.

Kyllä kannatti

Tiedättekö, minä olin eilen aika viksu. Tajusin, mitä varten lelut on keksitty. No sitä varten, että lapset leikkisivät niillä eivätkä kiskoisi keittiön laatikoita auki ja tavaroita ulos!

Sain vihdoinkin tehtyä sen leluinventaarion, jota olen kauan suunnitellut: jaoin jo ennestään kahdessa satsissa (kaapissa ja käytössä; vaihdetaan aika ajoin) olleet lelut viiteen kasaan. Yhdessä kasassa olivat poisheitettävät tai uudelleensijoitettavat, kuten purkinkannet tai muut ei-lelut, joista pikku t oli ollut joskus kiinnostunut, muttei enää. Toisessa poispakattavat vauvalelut, kolmannessa T:n ja minun söpispehmolelut ja vastaavat, joilla t ei myöskään enää leikkinyt. Loppujen lelujen kohdalla tein vaihdon, puolet kaappiin ja puolet käyttöön.

Ikinä ei ole tuolla vaihdoksella ollut niin suurta vaikutusta kuin nyt! Pikku t oli jo viikkoja viihtynyt kirjahyllyn ja pöytälaatikoiden parissa aivan liian hyvin, mutta eilen kaikki muut tavarat saivat olla rauhassa, kun hän tuntikausia veteli narulla perässään kaima-isoukkinsa rakentamaa puista hiirtä, paineli alas muovisen joululahjakilpikonnan selässä olevia nappuloita, ääntelytti ääntelevää pehmokummituseläintä...

Uusvanhat, jännät lelut helpottivat silloinkin, kun minä olin iltapäivällä herännyt tokkurassa t:n itkuun: Hän oli nukkunut päiväunia parvekkeella, herännyt, kyllästynyt, hikoillut auringossa, kiskonut lapaset, töppöset ja sukat pois, palellut ja onnistunut nipistämään pyykkipojan sormeensa. Kaikki tämä vain, koska huono äiti oli nukkunut itsekin kuulematta ilmoituksia parvekkeelta. Kärsimyksen päikkärit! Olin suunniltani myötätunnosta enkä tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun lapsella on jalka paljaana, vaikka maassa on lunta, ja sitten vielä se onneton pyykkipoika!

Sitten pikku t huomasi puuhiirensä ja vaikerrus loppui siihen paikkaan.

Mikä mielenhäiriö pitää ihmisellä olla, että kuvittelee että lelut eivät olisi siisti ja mahtava asia? Olin ajatellut, että lapsen on hyvä käyttää suunnilleen kaikkia tavaroita, koska yhteisiähän ne ovat, ja kotitöitä tehdään kaksivuotiaan kanssa yhdessä ja että "käytön" jälkeen kamat keräillään pois. Ei siinä mitään leluvuoria tarvita, kun opetellaan yhdessä tyylikästä köyhäilyä ja kotitöitä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta yhteisöllisyys MY ASS. Tuokaa meille lisää leluja! Ja äiti saa olla rauhassa!

Jollain sitä pitää päästä taas alkuun

Muistatko, missä suutelit ensi kertaa? Kai ny!

Nukutko alasti? Vain jos lakanoissa ehdottomasti ei ole leivänmuruja.

Oletko koskaan kaatanut joulukuusta? E.

Onko sinua koskaan leikattu? Pikkuisen.

Luetko sanomalehdestä kuolinilmoitukset? Pikkuisen.

Pitäisikö aviopuolisoiden mielestäsi tietää toisistaan kaikki? Ainakin pitäisi miettiä, miksi jotain ei voisi kertoa.

Oletko soittanut pilapuheluja? Joo, ja se oli kivaa! Olin kahdeksanvuotias.

Oletko hypännyt benji-hypyn? E.

Laulatko suihkussa? Kylppäristä kuuluu aika hyvin naapuriasuntoihin.

Kannatatko kuolemanrangaistusta? E.

Suostuisitko olemaan peseytymättä 3 kuukautta, jos saisit 16000 euroa? Joo!

Tykkäätkö juhlista? "Tykkään. Erityisesti jos saa pukeutua mekkoon ja syödä paljon herkkuja. Herkut ovat tärkeitä."

Jos voisit, haluaisitko aina pysyä tietyn ikäisenä? E.

Uskotko horoskooppeihin? E.

Kutiatko helposti? Erittäin helposti. Kutitus on kidutus.

Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä? Vaikea sanoa.

Koska ärsyynnyit viimeksi? Lähipäivinä.

Koska viimeksi löit jotakuta? Eilen rummutin reisiäni musiikin tahtiin niin, että pikku t sanoi "tattuu" ja tuli puhaltamaan.

Oletko koskaan sytyttänyt tulipaloa? E.

Antaisitko kumppanillesi anteeksi jos hän pettäisi sinua? En tiedä.

Kuka on tärkein ihminen elämässäsi? Hmm, vaikea valinta!

Onko Titanic hyvä? Kuulemma ei niin hyvä kuin piti olla. Sen esim. piti olla uppoamaton.

Ovatko naiset heikompia kuin miehet? Toki, meidät voi tyrkätä heinänkorrella kumoon. (Meidät voi puhaltaa kumoon. Meidät voi katsoa kumoon!)

Oletko koskaan mennyt väärään bussiin? Usein!

Katsotko telkkaria joka päivä? E.

Kenelle annoit viimeksi numerosi? Jollekulle äititutulle varmaan.

Mikä oli parasta kesässä -08? Maltan-matka! En ole matkustellut lämpimissä maissa sen jälkeen.

Löisitkö henkilöä, jonka takia viimeksi itkit? Kiitos, mielelläni.

Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit? Joo.

Kenelle haluaisit antaa pusun poskelle? Pikku t:lle.

Olisitko valmis äidiksi/isäksi? Alan epäillä.

Kuka sanoi sinulle viimeksi jotain kaunista? Kaveri, joka oli kiitollinen lapsenvahtiavusta.

Kamalin tunne? Häpeä.

Paras tunne? Innostus. Suunnitteleminen. Ilahduttamisen ilo.

Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa

Lähiaikoina haluan (en sano "pitäisi", siitä sanasta pit- haluan päästä eroon) kirjoittaa ainakin ylikiltteydestä ja siitä, miksi koko käsite nyppii minua, ja itsekkäistä motiiveista eettisissä kysymyksissä. On jo taustakirjallisuudet ja kaikki.

Mutta en nyt kerkee. Sen sijaan jaan kanssanne analogian, jonka kehittelin kauppareissulla (samalla, jonka aikana pikku t oli oppinut mystisesti sanomaan "hei hei Lady Gaga"). Mistä mahtaa olla kyse:

T:llä ja minulla on kummallakin omat ja lisäksi muutamia yhteisiä. Yhteisten kanssa tehdään arkisia asioita, usein kaikki yhdessä. Omia saa käyttää järjellä, ja niistäkin keskustellaan hartaasti. Salaisuuksia ei ole tarkoitus olla. Pientä avauduntaa on aina joskus ilmassa.

Toisen omia saa lainata ja joskus omia kokonaan itselleenkin, kunhan pyytää luvan.

Joskus kuulee hämmästelyä, että omia ylipäänsä on vielä tässä iässä. "Ei meillä ollut ja hyvin on pärjätty." Ilmeisesti opiskeluaikojen jälkeen toisen määrä kasvaa ja toisen vähenee radikaalisti.

On kausia, jolloin on pieni on kaunista ja vähällä saa laatua. Ja sitten on kausia, jolloin määrästä ei ole puutetta, mutta silti mikään ei oikein tunnu riittävän, ja tuntuu että kaikilla muilla on parempaa.

On kausia, jolloin juuri mitään ei ole, tai jos olisi, ei jaksaisi käyttää. Joskus määrä kasvaa tai vähenee äkillisesti, mutta yllättävän pian siihen tottuu ja vain unohtaa.

Puhe on tietysti ystävistä ja rahoista!

Liinakko

Mikä kerää enemmän katseita kuin liinaileva äiti Kontulan ostarilla? Kaksi liinailevaa äitiä Kontulan ostarilla.

Femakkola

Eilen olin naistenpäivää viettämässä Naisasialiitto Unionilla Bulevardilla. Tulvaa lukeneena ja feministiäideissä käyneenä en ole oikein sisäistänyt sitä valitusta Unionin mummoutumisesta, mutta kyllä se kieltämättä nyt näkyi. Paikalla oli lisäkseni kymmenittäin enemmän tai vähemmän eläkeikäisiä naisia, yksi tai kaksi nuorempaa jäsentä - taisivat olla töissä - ja lauluyhtye Vimma, alle kaksikymppisistä naisista koostuva erinomainen kvintetti, joka lauloi uudelleen sävellettyjä ja sovitettuja suffragettilauluja ja omia kappaleitaan.

Kaikilla oli hurmaavan hauskaa. Minulla ei ollut varsinaisesti seuraa, mutta olen aina tullut hyvin toimeen vanhojen ihmisten kanssa, ja juttelin vähän milloin missäkin ryhmässä. Puheenjohtaja oli valmistanut paljon hyvää ruokaa, kaikki toivottelivat toisilleen kaikkea hyvää, ja aina silloin tällöin joku yleisöstä intoutui nousemaan muistelemaan sitäkin kertaa, miten silloin 80-luvulla liftasi Tanskaan naisten saarelle, jossa itki itselleen luvan jäädä siellä järjestetylle feministileirille ainoana ei-tanskalaisena.

Helsingin kaupunginteatterista oli lainattu paikalle näyttelijä Leena Rapola, jonka esitykseen kuului Esko Valtaojan lukua ja Heidi Liehun lausuntaa ja tanssia. Taustalla soi teemoihin sopiva musiikki. Tädit pyyhkivät silmiään, kun esitys käsitteli loogisesti kuolevaisuutta ja kosmosta ja... muuta sellaista. Kosminen naiseus ja niin edelleen.

Kaikesta saimme kiittää Ka[a]ri Mattilan säätiötä, kiitos säätiö!

Mitä karhu sanoo talviunien jälkeen

Olen taas innostunut lukemaan muiden blogeja (Oi mutsi mutsi -, Samppanjapäivät- ja Filosofian puutarhassa -blogeja esimerkiksi näin kuumimpia luetellakseni) pitkästä aikaa, ja tuntuu vähän siltä, että olisi itsekin kirjoitettava jotakin. Jotakin muuta kuin gradua (sain tänään kolmessa tunnissa aikaan enemmän kuin välillä kolmessa viikossa, olenpa eteväkin!), viittä päiväkirjaa, sähköpostia, Feisbuuk-päivityksiä ja keskustelupalstoja. En muista, milloin viimeksi olisin blogannut ilman selvää ajatusta asiasta. Sitä ei ole tällä kertaa, sorkke.

Netissä voi kuitenkin näin perheellisenä ihmisenä viipyä vain tietyn tuntimäärän päivässä, sitten alkaa tulla sanktioita (kuten esim.), ja jos kiintiönsä käyttää nimeltämainitsemattomilla hippiäitien foorumeilla ja hieman Feisbuukissa, niin kovin moniin blogeihin ei jää aikaa, saati oman päivittämiseen sellaisella tekstimassalla, joka ei ole liian vaivaannuttavaa eikä missään nimessä liian epäkiinnostavaa mahdollisia lukijoita ajatellen. Rajataan pois parvekkeelta hyppääminen ja kantoliinaintoilu, eikä palata niihin toistaiseksi. (Googlaillaan "alkurakkaus" ja "kuoleman puutarhassa". Unohdetaan taas syödä.)

En ole laskuhumalassa, en edes tiedä millaista se on, mutta luulen että voin kuvitella.

Aina ei ole mukavaa. Mitä ainemmas mennään, sitä vähemmän mukavaa enää on.

Joten on taas maailman kahdenkymmenenkuuden iloisimman eläimen aika, ja sellaisten feministiblogien, joiden kommenttilaatikoissa ei ole markkina-arvoteoreetikoita, jotka kehtaavat julkaista aivan hirveätä tekstiä nimellä ja naamalla. Ehkä lisää joskus toiste, tää oli nyt tällainen avaus ensin.

Heippa.