Femakkola

Eilen olin naistenpäivää viettämässä Naisasialiitto Unionilla Bulevardilla. Tulvaa lukeneena ja feministiäideissä käyneenä en ole oikein sisäistänyt sitä valitusta Unionin mummoutumisesta, mutta kyllä se kieltämättä nyt näkyi. Paikalla oli lisäkseni kymmenittäin enemmän tai vähemmän eläkeikäisiä naisia, yksi tai kaksi nuorempaa jäsentä - taisivat olla töissä - ja lauluyhtye Vimma, alle kaksikymppisistä naisista koostuva erinomainen kvintetti, joka lauloi uudelleen sävellettyjä ja sovitettuja suffragettilauluja ja omia kappaleitaan.

Kaikilla oli hurmaavan hauskaa. Minulla ei ollut varsinaisesti seuraa, mutta olen aina tullut hyvin toimeen vanhojen ihmisten kanssa, ja juttelin vähän milloin missäkin ryhmässä. Puheenjohtaja oli valmistanut paljon hyvää ruokaa, kaikki toivottelivat toisilleen kaikkea hyvää, ja aina silloin tällöin joku yleisöstä intoutui nousemaan muistelemaan sitäkin kertaa, miten silloin 80-luvulla liftasi Tanskaan naisten saarelle, jossa itki itselleen luvan jäädä siellä järjestetylle feministileirille ainoana ei-tanskalaisena.

Helsingin kaupunginteatterista oli lainattu paikalle näyttelijä Leena Rapola, jonka esitykseen kuului Esko Valtaojan lukua ja Heidi Liehun lausuntaa ja tanssia. Taustalla soi teemoihin sopiva musiikki. Tädit pyyhkivät silmiään, kun esitys käsitteli loogisesti kuolevaisuutta ja kosmosta ja... muuta sellaista. Kosminen naiseus ja niin edelleen.

Kaikesta saimme kiittää Ka[a]ri Mattilan säätiötä, kiitos säätiö!