Hamsteri.

Minä haluaisin laittaa tänne valokuvia, mutta kun en samperi osaa. Aina jokin menee mönkään.
Minäkin narsistina haluan tehdä 50 asiaa itsestäni -meemin, ja jotenkin valokuvat veisivät lukijain huomion pois siitä kiusallisesta seikasta, että kirjoitan itsestäni.

1. Minua ahdistaa heittää ruokaa pois. Tänään olen heittänyt pois homeisen juuston (ja reklamoinut siitä, päiväystä 2.3.2009 asti), kaksi mustaa sipulia ja vähän lankopoikien syömiä puuronjämiä. Toisaalta olen syönyt mieheni omenanraadon. (Tällä kertaa en kaivanut sitä tyynesti biojätteestä ja huuhtaissut, kuten olen tehnyt monesti, enkä muuten vain T:n syömille raadoille.) Nähdäkseni ruoantuhlauskiintiöni täyttyi jo peruskoulussa.

2. Olen väsymättömän optimistinen ja todella, todella helposti innostuva mitä tulee uusiin tapoihin elää ekologisesti ja/tai terveellisesti. Olen aina ekokaupoissa ostamassa uusia öljyjä ja rouheita, joiden on tarkoitus sisäisesti tai ulkoisesti käytettyinä pelastaa minut atooppiselta iholta (joka on geeneissä, ei se sieltä mihinkään lähde) ja siltä seikalta, että olen olemassa ja kulutan maapalloa. Monta ihmeainetta ja -välinettä olen kokeillut, jotkut ovat jääneet päivittäiseen rutiinistooni ja toiset ovat hiljaa kaapissa käyttämättöminä. Joku saattaisi sanoa, etten koskaan ole tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Jonkun toisen mielestä olen rauhaton ja etsin rauhaani kaikenlaisilla sijaistoiminnoilla.

3. Kotini on täynnä kaikenlaisia kauniita purkkeja ja laatikoita, eikä niissä kaikissa edes ole mitään. Olen pitkään ajatellut, että kaunis ja käytännöllinen (esine/henkilö) on aina parempi kuin pelkästään kaunis, ja usein tuunaan rumanpuoleisia kenkälaatikoita kauniiksi. Meillä on aika vähän nimenomaisia koriste-esineitä, ainakaan uutena ostettuja, koska emme tarvitse niitä. Perinteisiä tauluja ja posliinikissoja ei ole ollenkaan. Kierrarilta tarttuu kyllä usein mukaan (kassan kautta siis) monenlaisia leluja, lähinnä eläimiä. Liskoja T:lle, muita minulle.

4. En pidä liian valmiista ja uusista tavaroista. Liian spesifit esineet, esimerkiksi oliivinkivenpoistajat, askartelusetit ja valmiiksi kauniit säilytyslaatikot ahdistavat minua koko ajan enemmän. En osta enää ollenkaan uusia tavaroita, jos voin jotenkin uudistaa vanhan oman taikka hankkia jonkun toisen käyttämän kirpparilta. Kyse ei ole vain rahasta, vaan häiritsevästä resurssien tuhlauksesta ja ajatuksesta, että kaikki tämä vain minua varten, nyt on pakko tykätä tästä ja käyttää tätä tosi paljon. Olen myös kohkannut viime päivinä siitä, että vanha tavara on jotenkin valmiiksi kotoinen, valmiiksi kulutettu, eikä sitä tarvitse kotouttaa ensin. Tunnen olevani enemmän oikeutettu vanhaan esineeseen kuin uuteen. (No tsiisus, onko sitä psykologisointia pakko kaikkialle tunkea? Eikö ihminen saa olla ekoilija ilman että heti syytetään jostain tunne-elämän vajauksesta?)

5. Olen ihastunut ihan tietynlaisiin mappeihin, vihreän ja vaaleanpunaisen kirjaviin laatikossa säilytettäviin ja kamalan perinteisen näköisiin. Niitä on onneksi joka lävessä ilmaiseksi jaossa, joskin ne voivat olla sitten vähän kuluneita. Olen ostanut uutena yhden (Torkkelin paperista L:sta, yksi ihanimpia paikkoja minunkaltaiselleni!) ja kaksi löytänyt vanhoina. Pidän niissä yliopistomuistiinpanojani. Mapit muodostavat pöydälläni tornin, jonka päällä kannettava tietokone on silloin, kun siitä yrittää tehdä pöytäkonetta. Se ei muuten toimi yhtään, mutta siellä ne silti ovat. Samperisti vievät tilaa, mutta kirjahyllyynkään ei mahu.

6. Ruoka, jota syön on melkein poikkeuksetta joko kamalan terveellistä (ja pahaa) tai kamalan epäterveellistä (ja hyvää). En harrasta mitään välimuotoruokia, siis pitkälle jalostettuja turhia lisäainepommeja (juotavat jogurtit, murot, lihapiirakat, einesjanssoninkiusaukset), vaan syön enimmäkseen hyvin terveellisesti aterioilla (viimeaikainen aamiaiseni koostuu kaurapuurosta, johon lisään leseitä, puolukoita, kookos- ja hamppuöljyä, soijajauhoa ja pellavansiemenrouhetta, vedestä ja muutamasta lisäravinteesta) ja hyvin epäterveellisesti aterioiden välissä (suklaata ja sipsejä ja pullaa ja lisää suklaata). Minulla on aina perustelu valmiina, jos joku kysyy jotain ruokavalinnoistani. Joko se on terveellistä, tai sitten se on tosi hyvää. (Ja jos onnistun löytämään jotakin, joka on molempia, niin se on kyllä juhlan paikka. Siksi itsetehty ruoka joskus on niin suuri onni.)

7. En voi kuvitellakaan käyttäväni kodin ulkopuolella vaatteita, joiden värit eivät sovellu yhteen. Mitä nyt joskus vasta luonnonvalossa huomaan, että vihreät ponnarit riitelevät vihreän puseron kanssa.

8. Nauran paljon. Yleensä ääneen nauraminen julkisella paikalla yksin on hieman noloa, mutta erittäin leveä hymy tai pieni hihittely metrossa kuuluvat tapoihini. Ei kai kukaan pidä sitä outona? Kai kaikkia joskus naurattaa yksin, vai loppuuko niiden aivotoiminta kun ne lakkaavat puhumasta?

9. Reiluun kymmeneen vuoteen en ole poistunut kotoani kävelylenkkiä pidemmälle matkalle ilman vähintään yhtä rasvapurkkia. Ajatus siitä, miten iho alkaa punoittaa, kiristää ja kutista kaukana kotoa ja omista rasvoista, on sietämätön.

10. Tykkäsin lukiolaisena Loesje-julisteista, ja sen ajan jäljiltä minulla on vieläkin muutamia kotona. Sittemmin taiteellisen vaikutelman tavoittelu välimerkittömyydellä (vrt. Maaria Leinonen, josta myöskin tykkäsin) on alkanut häiritä. Ne pisteet tuovat vain painoa, kuulkaa! Ja huutomerkit! Pilkut!